Helsingin juhlaviikkojen osana järjestettävä Flow-festivaali kutsui musiikin ystävät Helsingin Suvilahteen monipuolisella ja genrerajoista piittaamattomalla esiintyjätarjonnalla. Viikonlopun reseptiin kuului kuumia vaihtoehtonimiä, komeat puitteet ja aika ajoin ontuneita järjestelyitä.
Perjantain karvanoppa-aloitus
Itse saavuin tehtaan piippujen alle parahultaisesti nähdäkseni Suomen elektrosensaatio Jessen astelevan Telttalavalle. Miesten mukana lavalle saapui myös yliannostusta hipova määrä 80-luvun arkipäivän nostalgiaa farkkuliiveineen, takaruoskineen ja räkäjarruviiksineen. Bändin nähtyään ei voi olla käsittämättä, kuinka suuri osa bändin osakseen saaneesta nosteesta ja medianäkyvyydestä perustuu pelkästään vaateparren ja kehystarinan muodostamiin ulkomusiikillisiin tekijöihin.
Ilman sisällöllistä rikkautta moinen boosti ei kuitenkaan voi kantaa paljon ensilevyä pidemmälle. Jotta Kalifornia-Keken & Stiletti-Anan Corolla todella pysyisi liikkeessä jatkossakin, tarvitsevat herrat arsenaaliinsa monisyisempiä ja kiinnostavampia kappalekokonaisuuksia niin melodisesti kuin biittienkin puolesta. Live antoi tälläkin kertaa jonkun verran anteeksi ja periaatteessa meininki oli hulvatonta aikaisesta soittoslotista huolimatta. Hanaa soi päällekäyvästi autopelien hengessä ja visuaalit tukivat vetoa mukavasti. Livekokoonpanossa kuultiin sitä paitsi myös teemanmukaista hevikitarointia takaa-ajotunnelmia siivittämään. Kaiken kaikkiaan esitys oli sinänsä mukiinmenevä, mutta täyttä kertakäyttötavaraa. Keikkatilanne kaipaisi joko tasoa parempia kappaleita tai vaihtoehtoisesti nytkin nähdyn vocoder-kikkailun kaltaisia lisämausteita pitkin settiä. Muutoin Jesse hautautuu nopeasti syvään keskinkertaisuuteen.
Biitinrakentajia ja kertakäyttötavaraa
Jessen takatukkasirkuksesta oli tarkoituksena siirtyä liukuvasti Päälavalle seuraamaan englantilaisen, joskus jopa Princen manttelinperijäksi tituleeratun Jamiel Lidellin edesottamuksia. Pian kävi kuitenkin selväksi, että lavan ohjelmisto oli kaksikymmentä minuuttia jäljessä jo toisen esiintyjän aikana ja itse tähti oli lavalla takapuoli pystyssä tekemässä konekompleksinsa viimeisiä kytkentöjä. Kun setti lopulta pääsi alkamaan oli alku verraten orgaanista ja perinteisiä sävyjä monilta osin noudattelevaa, menevää soulia - ei huonoa, muttei millään tavalla esiinpyrkivääkään. Omille vesille Lidell saapui lopulta päästäessään bändin tauolle ja alkaessaan rakentaa laulun ja laajan sekvensseriarsenaalin voimin monikerroksista kappalerakennelmaa looppi kerrallaan. Pikku hiljaa luuranko alkoi saada lihaa ympärilleen ja biitti rikastua svengaavaksi kokonaisuudeksi. Hauskalta ja välittömältä näyttävä ja kiinnostavalta kuulostava puuhastelu ei kuitenkaan tiivistynyt puhtaaksi timantiksi ja toistaiseksi Prince-vertaukset odottavat vielä lunastusta.
Lidellin myöhästyneen aloituksen vuoksi jouduin kuitenkin poistumaan paikalta ennen loppua ehtiäkseni seuraamaan helsinkiläisen Le Corps Mince de Françoisen indie-elektrosta ammentavaa riehuntaa. Kolmikon musiikki nojaa pitkälti runsaaseen energiaan, joka purkautui livenä kovana intensiteettinä ja jopa maanisuutta hipovina lauluesityksinä. Soundi olikin erittäin puoleensavetävä ja mielenkiintoinen, ja siinä tiivistyy samalla odotuksia herättävä omintakeisuus. Valitettavasti LCMDF:n esityksestä välittyi kuitenkin myös bändin ehdoton heikko kohta: kappalemateriaalin puuduttava yksitoikkoisuus ja yksittäisten kappaleiden sisällöllinen mitäänsanomattomuus. Kun asetelma on itsessään näin mielenkiintoinen, sitä kohtaan osoittaa ehkä suurempia odotuksia kuin on oikeutettua. Bändin musiikki on kuitenkin lopulta niin lähellä puhdasveristä poppia, että se asettaa sävellyksiin kohdistuvat vaateet astetta korkeammalle, kuin mihin LCMDF ainakaan tällä kertaa ylsi. Toivon vilpittömästi, että joudun kolmikon tulevien julkaisujen myötä muuttamaan kantaani - sen verran kysymyksiä ja kiinnostusta bändi kuitenkin ehti herättää.
Nörttipopin ja leikittelyn vakuuttavat lähettiläät
Perjantain kohokohdat inkarnoituivat Flow'ssa skandinaavivieraiden keikoilla, joista ensimmäisenä oli vuorossa norjalainen herkistelypop-duo Kings of Convenience. Erlend Øyen ja Eirik Glambek Bøen akustiset kitarat kutoivat samettisen pehmeää mattoa, jota täydennettiin Stay Out of Trouble -kappaleesta alkaen kontrabassolla ja viululla sekä tarvittaessa Øyen soittamalla pianolla.
Uutta materiaalia laajasti esitellyt setti osoitti jälleen kerran sen voiman ja suuruuden, joka voidaan tavoittaa vain höyhenenkeveällä niukkuudella ja osuvan minimalistisilla sovituksilla. Duon sovituksissa soi ilmeikkäänä Simon & Garfunkelin traditio, joka antaa odottaa paljon myös herrojen tulevalta levyltä. Musiikin lisäksi esitys oli todella vähäeleinen myös visuaalisesti, kunnes Øye kävi trumpettilaulannallaan kiivaaseen edestakaiseen mittelöön viulun kanssa. Yleisö arvostikin kamppailua ja sen mukanaan tuomaa dynamiikkaa, ja viimeisenä kuullun I'd Rather Dance with Youn myötä Kings of Convenience palkittiin raikuvin ja ansaituin suosionosoituksin.
Onnistuttuani raivaamaan tieni päälavalta takaisin Telttalavalle, oli 22-Pistepirkon setti jo tukevasti käynnissä. Vankkumatonta suosiota edelleen nauttiva bändi olikin kerännyt teltan ääriään myöten täyteen, ja tila olikin auttamattomasti liian pieni siihen, että kaikki halukkaat olisivat päässeet näköetäisyydelle bändistä. Soundi oli kuitenkin taattua 22PP-tavaraa, mikä ei voi olla koskaan kovinkaan huono. Oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla myös rumpali Espe Haverisen vahvaa osallistumista vokaaleihin. Täysin pidäkkeetön bändin esitys ei kuitenkaan ollut, ja vasta raukeassa halftime feelissa rullannut Birdy, Rat King ja muiden hittien kimara nosti tunnelman todella siivilleen.
Pistepirkot eivät vielä ehtineet soittaa viimeistä nuottiaan, mutta pelko islantilaisen múmin alun missaamisesta ajoi jälleen kohti päälavaa. Jälkikäteen pidän ratkaisua oikeana, sillä tämän laajan musiikkikollektiivin soittama setti oli kerrassaan erinomainen. Bändin haikeasta tunnelmoinnista aina pastoraalisiin mittoihin paisutteleva taidepop huokui poikkeuksellista välittömyyttä ja kokeilevat soitinvalinnat tuntuivat kerrankin heijastavan artistin vilpitöntä musiikillista uteliaisuutta ja innovatiivista suhtautumista omiin edesottamuksiin.
Suomalaisväriä lavalle toivat lyömäsoittaja Samuli Kosminen sekä trumpetissa vieraillut Jukka Eskola. Muuten yhtyeen sirkusmaisen yleissoundin kulmakiviä olivat runsaiden efektien ja elektronisten elementtien lisäksi taajaan käytetyt melodicat sekä erilaiset jousi- ja perinnesoittimet. Tässä glitchiksikin kutsutussa musiikkinäkemyksessä perinteinen kappalerakenne hämärtyy, kun keskiössä on ennen kaikkea tunnelmien ja tilojen maalailu ja välittäminen. Soiton yllätyksellisyys ilmeni Flow'ssa esimerkiksi siinä vaiheessa, kun múm aloitti nokkahuiluvetoisen tapailun Kiss-klassikosta I Was Made for Lovin' You. Kaiken kaikkiaan bändin esitys oli kuitenkin todella koskettavan kaunis ja sen hypnoottisuus naulitsikin valtaosan katsojista niille sijoilleen koko setin ajaksi.
Loppuilta menikin festivaalivieraiden edesottamuksia seuratessa ja odottaessa kolme varttia myöhästynyttä Crystal Castlesia. Tänä aikana tuli todetuksi ainakin se, että Suomen tyylikkäimmän festivaalin vieraat ovat yön saapuessa täsmälleen yhtä hölmöjä, kuin minkä tahansa muunkin festivaalin yleisö. Samalla seurasin kahden turbourpon toikkaroimista korkeassa valotornissa - onneksi edesottamukset päättyivät vailla vahinkoja ja vartijat saattoivat asianosaiset edesvastuuseen. Crystal Castlesin veto loppui jo puolen tunnin jälkeen puuroisten soundien saattelemana, ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Tässä vaiheessa kello olikin jo kaksi, oli aika mennä keräämään itsensä kokoon seuraavaa päivää varten.
Saarnamiehiä eri maailmoista
Lauantai jatkoi siitä mihin perjantai jäi, mutta periaatteessa esiintyjätarjonnan vähittäinen liukuminen elektronisesta ilmaisusta kohti rytmimusiikin maailmaa alkoi illan mittaan.
Joose Keskitalo luo kuulijaan ristiriitaisen tunteen. Mies on maailmantuskaa huokuva vapaa taiteilija, johon on sekoittunut uskonnollista hurmosta ja pettynyttä maailmanlopun odottelua. Musiikillisesti Keskitalo on tehnyt tähän mennessä kolme täysosumaa hipovaa pitkäsoittoa, joista viimeisimmällä, Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo -levyllä siirryttiin myrkkyruiskukitaran värittämästä metallisesta soinnista klassisiin bändi-instrumentteihin.
Omaa soundiaan Keskitalo ei kuitenkaan ole hukannut mihinkään, ja heti ensinuoteista alkaen teltassa kuultiin tyylipuhdasta Joosen äänimaailmaa, jota Kolmas maailmanpalo taiten väritti. Suvilahdessa kuultiin melko uskollisia versioita lähinnä uusimman levyn kappaleista. Koska uusin levy on sovituksellisesti kaikkein klassisin, se luo suurimmat paineet kappalemateriaalin laadulle. Keskitalon sävellysten taso on kuitenkin niin korkea, että tämä ratkaisu on miehelle vain eduksi. Haudan lepoon oli hyvällä tavalla piinallisen painostava ja Seitsenkertaisen auringon niukka kitarariffi on kertakaikkisen valloittava. Koherentit ja oivaltavat sovitukset vangitsivat kuulijan, ja pystyin ainakin itse välttämään totaaliseen masennukseen vajoamisen lohduttomista lauluista huolimatta. Tällä kertaa keikka ei muutenkaan sortunut liiallisen saarnaamisen puolelle, vaan pääosaa esitti ansaitusti itse musiikki.
Päivän toinen saarnamies oli eri puusta veistetty ilmauksen kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Pikainen siirtyminen kohti Raappanan ja Sound Explosionin aurinkoisia reggaerytmejä tuntui verraten rajulta, etenkin kuin tuhkanharmaa sadesää sopi musiikkiin kuin neliönmuotoinen palikka pyöreään reikään.
Saavuin lavan läheisyyteen sopivasti juuri, kun Paarma oli hehkuttamassa itse Raappanaa lavalle. Jo tällöin kävi selväksi, että lavalla soi jälleen kerran Suomen virallinen reggaebiitti Hulkkosten veljesten ja kumppanien saattelemana. Artistien ja bändin nimet vaihtuvat, mutta soundi pysyy taatun tiukkana. Tiukkuutta tarvittiinkin, sillä yleisön suosion voittaminen vallinneissa olosuhteissa oli todella työn ja tuskan takana. Olikin aika ajoin kiusallista, kun itse Raappanakin joutui keskittymään siinä määrin yleisön aktivoimiseen, että säkeistön alkurytmejä jouduttiin pyörittämään muutamaankin kertaan. Sama ongelma oli myös vierailulla käyneellä Puppa J:llä, joka hukkasi rytmin pitkässä tekstisoolossaan. Raappanan ainoan pitkäsoiton kappaleet käytiin kuitenkin läpi periaatteessa kunnialla, eikä tahmeasta keikasta tällä kertaa tarvitse syyttä pelkästään artistia, joka kuulosti lopulta täsmälleen siltä, miltä pitikin.
Saksien soittoa ja seksuaalinen farssi
Ruotsalainen Detektivbyrån on todella mielenkiintoinen yhtye; bändi ei ole julkaissut Euroopassa vielä ainoatakaan pitkäsoittoa, mutta se esiintyi silti jopa Roskildessa viime vuonna. Livenä osin sähkörummuilla soitettua elektronista biittiä ja ranskalaista chanson-tunnelmaa yhdistelevä instrumentaalikolmikko on kuitenkin kehittänyt niin omaperäisen soundin, että se on herättänyt laajaa huomiota niin verkossa kuin puskaradioissakin.
Itse olin hieman varautunut Detektivbyrånin musiikin äärimmäisen muodikkuuden vuoksi, mutta livenä bändi kuulosti raikkaalta, omaperäiseltä ja kiinnostavalta; sanalla sanoen - hyvältä! Herrat toivoivat heti alkuun äänimieheltä ennemmin hiljaista kuin rokkaavaa äänimaailmaa ja kaikesta tekemisestä huokui muutenkin sympaattinen musiikista nauttiminen. Haitarin, vibrafonin, kellopelin ja syntikan rakentama äänimaailma huipentui kolmijakoisessa kappaleessa, jossa rytmiä soitettiin mikitetyillä saksilla. Setin loppuessa bändi olikin todella liikuttunut ja hämmentyneen innoissaan saamistaan raikuvista suosionosoituksista.
Detektivbyrånin aikana Ranskan tämänvuotinen Euroviisu-edustaja Sebastian Telliér oli ehtinyt soittaa jo hyvän tovin. Päälavan tuntumaan saapuessani oli kuitenkin hetkessä selvää, mistä miehen esityksessä on kyse: äärimmilleen viety yliseksuaalinen show, jossa musiikki on aika ajoin sysätty jopa suoranaiseksi sivuosan esittäjäksi. Vai mitä mieltä olette kappaleesta, joka koostuu lähinnä päältä kaljuuntuvan miehen ähinästä ja puhinasta ja mikrofonin hieromisesta housujen etumusta vasten? Musiikillisesti tarjolla oli ylidramaattisia soundeja ja 80-luvun hevistä lainaavaa kitarantilutusta. Ehkä paras esitystä kuvaava lausunto kuului mieheltä, joka totesi: Taisin juuri tulla raskaaksi. Siihen on vaikea lisätä kovinkaan paljon.
CSS ja The Roots - Amerikat kohtaavat
Live-esiintymisen katu-uskottavuutta voi hankkia karkeasti katsoen kahdella tavalla; olemalla energinen hullu tai tiukan viileä. Flow'n lauantai-illassa nähtiin päälavalla peräkkäin molemmat versiot, kun Brasiliasta saapunut CSS ja jenkkilegenda The Roots marssivat lavalle peräkkäin.
Ensimmäisenä vuorossa oli CSS, joka otti edellä kuvatuista vaihtoehdoista hoitaakseen hulluttelupuolen. Laulaja Lovefoxxxin sateenkaaren väreissä loistanut trikooasu sai kyytiä, kun bändin trendikäs diskopop-jytke lähti käyntiin ja musiikillinen hullunmylly pääsi valloilleen.
Bändin yksi suurimmista vahvuuksista ja samalla sen leimallisimpia piirteitä on alusta alkaen ollut omintakeinen asenne ja energia, jotka ohittavat voittopuolisesti musiikillisen mestaroinnin. Meininki oli nytkin hauska ja tunnelma positiivinen. Aika ajoin touhu kuulosti kuitenkin ehkä turhankin paljon sinnepäin soitetulta ja Lovefoxxxin nuotit olivat välillä pahasti hakusessa. Hulluttelu kompensoi ja hyppynarun hyppiminen mikkipiuhan kanssa on toki hauskaa, mutta pieneen paneutumiseen bändillä olisi silti varaa. Keikalla kuultiin melko paljon vasta julkaistun levyn kappaleita, jotka ovat sinkkubiisi Left Behindia lukuun ottamatta pykälän debyyttilevy Cansei de Ser Sexyn lukemattomia instant-hittejä tasapaksumpia. Mitenkään ylpeäksi CSS ei kuitenkaan ollut käynyt, vaan se soitti edelleen kiltisti myös vanhempia ja yleisölle huomattavasti tutumpia kappaleita. Näin se saikin yleisön vaivatta puolelleen laittamaan jalalla koreasti.
Jos CSS villitsi villiydellään, satsasi The Roots tiukan ammattimaiseen svengiin ja rautaiseen kokemukseen. Tämä orgaanisen rapin dinosaurus ei ehtinyt settinsä aikana soittaa kuin muutaman kappaleen, sillä kappaleet venyivät poikkeuksetta pitkiksi instrumentaalijamien jatkuessa ja toistuessa. Bändin livesoundi onkin mehevää kuultavaa, kun klassista kokoonpanoa ryyditettiin nytkin mm. sousafonin voimin. Alituiseen toistuvat sooloilukierrokset alkoivat kuitenkin jossain kohtaa puuduttamaan, ja varsinaisten kappaleiden kuuleminen tuntui jopa mukavalta vaihtelulta. Bändin ensimmäiseltä levyltä mukaan poimittu Mellow My Man oli laulusooloiluineen keikan ehdottomia kohokohtia ja bändi soitti yleisöystävällisenä ratkaisuna myös toistaiseksi suurimmaksi hitikseen nousseen The Seedin.
The Rootsista alkaen lauantai-ilta kului jälleen festarieläimiä observoidessa. Tämänpäiväiseksi järjestelyongelmaksi nousi Voimala-klubilta kummunnut palohälytys. Tapaus sattui onneksi dj-settien välissä, eikä se tuottanut suuria ongelmia aikatauluissa. Ilta kuitenkin uuvutti, ja dj Funkin Voimalassa aikaansaamista kreisibailuista kuulin jälkeenpäin vain tarinoita.
Rytmimusiikkia suomalaisittain
Sunnuntain tullen ohjelmiston lajimuutos oli ehkä kaikkein selkein. Järjestäjien ratkaisu pakata valtaosa elektronissävytteisestä klubimusiikista perjantaille ja lauantaille saattoi syödä sunnuntain katsojamäärää, mutta tunnelman kannalta tämä palveli kävijöitä erinomaisesti; kahden päivän juhlatunnelma kääntyi leppoisaksi diggailuksi ja esitteli lukuisia positiivisia yllätyksiä.
Kyseenalainen sunnuntain ensimmäisen esiintyjän kunnia annettiin Reino & The Rhinosille, jotka aloittivat soulahtavan settinsä vähän ennen kolmea iltapäivällä. Voi olla, että soittoaika oli bändille vastenmielinen, mutta yleisön kannalta ratkaisu oli oivallinen, leppoisa ja sydämeen aurinkoa muovaava keikka käynnisti päivän hienolla tavalla.
Etukäteen olin jokseenkin skeptinen Reino Nordinin kuulemiseen livenä. Levyltä miehen suomenkielinen, rytmikäs soulpop toimii erinomaisesti, mutta miten mies pärjää elävässä soitossa? Epäilykset kuitenkin kaikkosivat jo muutaman tahdin jälkeen, sillä Nordin osoitti nopeasti olevansa tyylilajissaan maamme ehdototonta eliittiä ja pärjäävänsä mainiosti vakuuttavan rytmiryhmänsä keulakuvana. Itse asiassa miehen Flow'ssa nähty levottoman ja keskittymiskyvyttömän oloinen preesens sopi musiikkiin kuin valettu - olipa syy siihen mikä tahansa. Setin rakentamisessakin oli onnistuttu kiitettävästi, ja esimerkiksi siirtyminen rauhallisesta Lemmen työstä menevään Hunajaan laittoi luontevasti isompaa vaihdetta silmään. Yllättäen Nordin alkoi jopa poliittiseksi omistaessaan omaisuuskriittisen Ylellistä elämää -kappaleen Jyrki Kataiselle ja kahdelle tulevalle ydinvoimalalle. Yllättävä veto niin kuin koko muukin setti osoitti hyvin sen, että mies todella tekee ja sanoo juuri sen, mitä mieleen juolahtaa. Kiitos, kumarrus ja siirtyminen kohti Telttalavaa...
... jonne ehdinkin parahiksi seuraamaan Astro Can Caravanin itämaissävytteistä, kokeilevaa jazzia. Suomalaisen vaihtoehtomusiikkikentän moniottelijoista koottu, puhallinvetoinen bändi olikin todella positiivinen yllätys. Odotin elävän soiton kääntyvän herkästi kakofoniseksi äänisaasteen suoltamiseksi, mutta bändi pitikin kappaleensa suhteellisen koherentteina antaen kylliksi tilaa yhdelle instrumentille kerrallaan. Puhallinpitoista soundia väritettiin mukavasti Pekka Pirttikankaan omintakeisella kitaroinilla ja Pentti Dassumin soittamilla moninaisilla lyömäsoittimilla. Välillä dynamiikkaa olisi kuitenkin kaivannut enemmän, sillä usean puhaltajan jatkuva matto täytti äänikentän välillä kokonaan ehkä turhankin pitkäksi aikaa.
Jazzilla jatkettiin myös päälavalla, kun Flow-konkari The Five Corners Quintet myllytti ilmoille napakkaa modernia jazziaan. Suvilahdessa kuultiin myös kaksi uutta kappaletta, jotka kuulemma osoittavat, että: Ollaan menty eteenpäin, tai, siis, no, ainakin jotain on tehty. Onneksi viisikko antoi pääosan ajasta soittimien puhua, sillä uusista tuotoksista sekä setin avannut Hot Rod että vinkeästi kolmijakoisena rullannut, työnimellä Très kulkeva kappale olivat hyvin pirteitä. Itseeni vetosi kuitenkin eniten Hot Corners -ep:ltä tuttu Easy Digging, jonka vaaniva bassolinja toimii yksinkertaisen tehokkaasti. Ja perhana soikoon, ovathan Teppo Mäkysen rumpusoolot loistavia!
Radioaktiivista diskofunkia ynnä norjalaista niukkuutta
Plutonium 74 on yksi suomalaisen musiikkikentän oudoista linnuista. Olen moneen otteeseen pohtinut, mitä musiikinlajia se edustaa. Yksiselitteistä vastausta ei kai löydy juuri koskaan, mutta P74:n kohdalla se on erityisen hankalaa. Erityisiä ongelmia tuottaa Ylermin laulu, joka oli etenkin livenä samaan aikaan lähes huutoa, jotenkin honottavaa, ja silti täysin melodista. Ehkä bändissä on kaiken kaikkiaan jotain, mikä muistuttaa suuresta rakkaudestani Hassisen koneesta.
Keikka oli kuitenkin hienoinen pettymys. Odotukseni olivat uutta levyä kuultuani korkealla, mutta tällä kertaa Plutonium 74:sta ei ollut ainakaan minun tajuntani räjäyttäjäksi. Mitään vikaa esityksessä ei ollut, ja esimerkiksi Alakerran orkesteri soi vielä levyversiotakin piirun verran uhkaavampana ja siten todella onnistuneena. Esimerkiksi Peittoalueen ulkopuolella -sinkkubiisi Kaisa meni diskoon oli kuitenkin jotenkin puolivillaisen ja hutaistun kuuloinen ja jotkut kappaleet tuntuivat kärsivän ainakin katsomon puolelta pienistä balanssiongelmista. Yleiskuva ei kaiken kaikkiaan ylittänyt hyvää keskitasoa, vaikka aineksia siihen todella löytyy.
Jos Kings of Convenience on norjalaisen hempeilypopin lähettiläs, voidaan Ane Brunia syystä pitää sen prinsessana. Tämän laulaja-lauluntekijän esityksessä oli lämmintä, José Gonzálezilta haiskahtavaa niukkuutta yhdistettynä Regina Spektorilta tuttuun laululla leikittelyyn ja tarvittaessa hyvinkin vahvaan ääneen. Brun oli itse hyvin yllättynyt saamaansa lämpimään vastaanottoon ja totesikin, että hänen pitäisi käydä Suomessa useammin. Keikan ehdottomia kohokohtia olivat Brunin uusimman, Changing of the Seasons -levyn nimiraita sekä pianon säestyksellä esitetty kepeä valssi, jonka nimi valitettavasti meni itseltäni ohi korvien.
Motownmainen osoitus äänen kestämättömyydestä
Sunnuntai-illan viimeiseksi esitykseksi jäi osaltani Martha Reeves & The Vandellasin veto päälavalla. Odotin keikkaa pelonsekaisin tuntein, sillä Reevesin kaltaiset pitkän linjan legendat tuottavat lähes poikkeuksetta yleisölleen suuria pettymyksiä.
Onneksi keikka ei kuitenkaan ollut mikään katastrofi ja ammattimainen The Vandellas täytti kohtalaisesti ne aukot, jotka itse tähti jätti jälkeensä. Erityisesti Dancing in the Street oli kappaletta myöhemmin soittaneiden bändien esittelyineen hauska numero, mutta mitään erikoista yleisö ei kuitenkaan päässyt todistamaan. Vuosien myötä Reeves on auttamatta hukannut sinänsä täyteläisestä laulustaan koko ylärekisterin, mitä hän paikkasi täysin holtittomalla vibratolla. Bändin svengi oli imevää, mutta kuitenkin kaukana motownmaisesta saumattomuudesta ja koko esitys tuli kurinalaisesti suoraan nuoteista soitettuna. Niinpä kokonaisuus maistui koko lailla hiilihapot menettäneeltä limonadilta.
Valitettavasti juna ei odota ja niin José James kuin Cut Copykin jäivät tällä kertaa kokematta. Flow osoitti kuitenkin viikonlopun aikana olevansa aidosti kiinnostunut tuomaan lavoilleen nykypäivän mielenkiintoisia artisteja näyttävissä puitteissa.
