Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Lokakuu pitää sisällään jälleen Suomeen saapuvan Metallican, Indican, The Grammersin, Riten, Million Dollar Beggarsin, Eläkeläiset, Dirty Licksin, Circlen ja Rauha trion It's Cookin' Vol. 1 -kokoelman.
METALLICA
Death Magnetic
Metallica/Universal
Metallica lienee sellaisessa asemassa, että se voi tehdä ihan millaisen levyn tahansa. Silti se myy. Jos ja kun nelikko vaivautuu seuraamaan millaista palautetta media megabändin työnäytteestä antaa, voivat ilmeet kääntyä huolestuneempaan suuntaan. Yhden pisteen bändille voi heti antaa pelkästään perusasioihin keskittymisestä. Luokattomien Loadien jälkeinen St.Anger oli kasvojenpalautus, vaikkei albumin pyhä viha-jyystö ollutkaan ehkä sitä ominta Metallicaa. Nyt ollaan taas tavaramerkki-soundien äärellä. Siinä mielessä Rick Rubinin visio tuoda ennen Black Albumia vallinnut rosoisempi soundi ja poukkoilevampi soitto takaisin Metallican tekemiseen toimii. Silti Death Magnetic jää väkisinkin jonkinlaiseksi harjoituskappaleeksi "paluussa juurille". Siitä nimittäin pitkälti puuttuu se tärkein eli oikeasti alusta loppuun hyvät biisit.
Metallica on ollut aina minulle äärimmäisen tiukka, kiukkuisesti pörisevä ja jykevä mötkäle amerikkalaista äijäilyä. Parhaimmillaan se on noussut tämän ehkä vähättelevänkin lausunnon yläpuolelle nerokkailla sävellyksillään, joita eivät edes James Hetfieldin turruttavat laulumaneerit ole onnistuneet pilaamaan. Siksi se onkin legenda, maailman tämän hetken suurin ja "kaunein" metalliyhtye. Tuoreimmalla lätyllään yhtye kuitenkin tuntuu vain treenaavan. Monenlaisia kieltämättä tiukkoja ja ennen muuta metallicamaisia aihioita toisiinsa yhdistelevä kokonaisuus kaipaa todellista biisikynällistä rajausta ja joitakin konkreettisia huippukohtia, joilla puuduttavan pitkä ja hajanainen kokonaisuus aukeaisi. Kyllähän esimerkiksi The End Of The Linessa on jo hyvää yritystä sellaiseen suuntaan, mutta mitään perseelleen tipauttavaa tältä(kään) levyltä ei löydy. Olisi toki naiivia odottaa uutta Master Of Puppetsia. Silti olisi lupa odottaa parempia biisejä. Soundista diggaan. Ja tiukkuudesta.
Ilkka Valpasvuo
INDICA
Valoissa
Sony BMG
Indica on ollut uusimman Valoissa-levynsä tiimoilta esillä kunnioitettavan paljon. Erikoiseksi asian on tehnyt se, että uutisoinnissa on keskitytty lähinnä Nightwish-velho Tuomas Holopaisen toimimiseen levyn tuottajana, kun levyn varsinainen sisältö on jäänyt sivuosaan.
Holopaisen vaikutusta lopputulokseen ei sovikaan vähätellä, sillä Indica kuulostaa nyt mahtipontisemmalta ja suunnitelmallisemmalta kuin koskaan aiemmin. Se on sääli, sillä vanhemmilla levyillään Indican vahvuuksia on ollut nimenomaan välittömyys ja siihen yhdistyvä etäinen lämpö. Nyt nämä tekijät on kuitenkin runnottu tylsän tuotteistettuun äänimaailmaan, joita eivät pelasta edes bändin soinnille ominaiset jouset eivätkä tummaa sävyä hauskasti murtavat cembalo-sovitukset. Ystävälliskasvoiset keijukaispoppaajat kuulostavat suureellisuussuodattimien läpikäyneeltä tuotteelta.
Jonsun melodiakynä on toki edelleen kohtalaisen terävä ja omintakeinen laulurytmiikka yhdessä persoonallisen artikulaation kanssa pitävät soundin tunnistettavasti Indicana. Täysosumia levyltä on kuitenkin turha hakea lukuun ottamatta syystä sinkuksi nostettua Valoissa-kappaletta. Sekin erottuu massasta edukseen nimenomaan pienuutensa ja muita selvästi herkemmän tuntumansa avulla.
Mitä tapahtui suomalaisen poprock-kentän maskuliinisesta yleisilmeestä sympaattisesti erottuneelle, vain ja ainoastaan itseltään kuulostaneelle Indicalle?
Ilmari Ivaska
THE GRAMMERS
Only Hard is Hard Enough
Hype Records
The Grammers on rockin hallitseva Suomen mestari. Eli toisin
sanoen siis tämän maan paras alallaan - vai kuinka? Mitä tämä sitten kertoo
The Grammersista tai suomalaisen rockin tasosta, sen päättäköön jokainen
itse. Only Hard is Hard Enough on joka tapauksessa bändin kolmas
albumi.
Rockin perusasioiden äärellä ollaan koko levyllisen verran. Muutamien
kuuntelukertojen jälkeen päällimmäisenä on kuitenkin siisteys. Siis vaikka
äijämeininkiä tavoitellaan niin yleissoundi on turhan pliisu. Missä on se
levyn nimen lupailema asenne? Useammalla pyöräytyksellä alkaa biisejäkin
löytyä. Kakkosraita Kerosene nousee ylitse muiden hienolla
kertosäkeellään, kunnes minulla välähtää: koorushan on suora laina Bon
Jovin Runaway-hitistä! Toivottavasti itse Jon ei kuule
tätä laulua... Muita edukseen erottuvia biisejä ovat mp3-singlenäkin
julkaistu No Redeemer sekä komea ralli Hard Time Mother.
Ensiksi mainittu viehättää jylhällä Rainbow/Deep Purple
-meiningillään kun taas jälkimmäinen laittaa kuulijan kädet heilumaan ja
nostaa kannat kattoon tarttuvalla kertsillään ja koko reippaalla
yleisilmeellään.
Muukin levy on varsin kelpo tavaraa. Bändi rokkailee 70-luvun hengessä,
mutta ei kuitenkaan liian retrosti. Ainoa mitä jään kaipaamaan albumilta on
räyhäkkäämpi ote. Pidän kyllä The Grammersista ja heidän hymynkareisesta
uhostaan, joten vielä kun sama saadaan taltioitua myös soundipuolelle niin
avot.
Miki Peltola
RITE
Death I Hear You Calling But I Can't Come Home Rite Now
Longfellow Deeds
Riten kolmas pitkäsoitto lähtee rullaamaan wolverinebluesmaisella riffittelyllä ja Entombedin preesens on aistittavissa koko yhdeksänkappaleisen levyn keston ajan. Mistään silkasta länsinaapurin death'n'roll-apinoinnista ei sentään ole onneksi kyse. Rite lapioi soosiinsa tukevan annoksen nahkaliivi-stoneria sekä biker doomia ja jo ensi kuulemalta huomaa, ettei asialla ole mitkään eilisen teeren pojat.
Puolivälin doomahtavasti laahaava Meanwhile in Hell ja heti sen perään Mannhain lailla rokkaava If I Had A Heart nousivat omalla kohdalla levyn suosikkikohdiksi. Riffit rokkaavat, biisimateriaalistakaan ei oikeastaan motkotettavaa keksi, albumin pituuskin on juuri sopiva ja kuten jo edellä mainitsin, bändi kuulostaa bändiltä. Ainoa varsinainen moitteen sananen annettakoon laulajalle, jonka karheahko ulosanti ei alan parhaasta saati omaperäisimmästä päästä ole.
Jos arvostelussa namedropatut artistit, raskaat ja groovaavat riffit sekä bensankatkuinen meininki saa prätkäbootsisi kopistelemaan lattiaa, kannattaa Riten uutukainen kuskata kotiin. Ei mikään genren merkkipaalu, mutta erittäin vakuuttava järkäle.
Jukka Hätinen
MILLION DOLLAR BEGGARS
Million Dollar Beggars
Shadow World Records
Ilmeisesti räpytin silmiäni juuri väärään aikaan, koska Million Dollar
Beggars tuli täysin puskista maailmaani. Pelonsekaisin tuntein luin
levyn saatekirjeen, jossa puhuttiin mm. aikamatkasta vuoden 1986 Sunset
Stripille. Skeptisyys oli kuitenkin täysin tarpeetonta, sillä - piru vieköön
- kavereillahan on homma hanskassa!
Million Dollar Beggars ei ole liikkeellä millään pienellä kalustolla.
Kolme kitaraa, basso, rummut, laulu ja koskettimet tekee yhteensä seitsemän
tyyppiä. Sillä ei ihan joka pizzerian nurkkaan mahduta. No, tuo on toisaalta
täysin toisarvoinen seikka. Pääasia on se, että levy on täynnä hyviä
biisejä. Kasarihardrockia vedetään, mutta helvetin uskottavasti ja tyylillä.
Soundit ovat kohdallaan ja kertosäkeet toinen toistaan parempia (ja isompia
- niin kuin asiaan kuuluu). En tunne tyyppejä tai heidän historiaansa;
tiedän vain, että historiaa löytyy, eikä mistään keltanokista ole kyse.
Perinteet ovat tiedossa ja niitä kunnioitetaan, mutta mikä parasta, samalla
noustaan esikuvien rinnalle - ja vielä seistään siellä ylpeänä ja
häpeilemättä.
En osaa pahaa sanaa sanoa, mutta miksi pitäisikään. Omalla alallaan
näiden kerjäläisten debyytti on täyttä rautaa. Hei kundit, miksi teitte
tämän levyn vasta nyt?
Miki Peltola
ELÄKELÄISET
Humppa United
Stupido/Humppa
Sedät jaksaa heilua -fraasi sopii todella osuvasti Eläkeläisten humppa-vääntöihin. Selkeästi huumori-projektina alkanut alkoholikeskeinen hittien humpauttaminen on edennyt kahdeksanteen studioalbumiinsa ja yhtyekin on jo vahvassa teini-iässä. Eikä loppua näy.
Tällä kertaa yhtye ulottaa biisimateriaalinsa kaukaa 50-lukuisesta rockista Otis Reddingin kautta aina Turbonegroon ja Hanoi Rocksiin. Disco Ensemblen urkukoristellusta Drop Dead Casanovasta väännetty humppaversio on yksi lätyn kohokohtia. Pääasiassa Humppa United on kuitenkin aika valju kokonaisuus, ei yhtyeeltä ole oikein irronnut uusia Humppaa tai Kuole! -täysosumahumppia. Ei United silti mikään luokaton albumi ole yhtyeen valikoimassa. Saman jutun venyttäminen perushyvällä biisivalikoimalla ei kuitenkaan jaksa innostaa, kun on yhtyeen humppamadoissa tullut heiluttua ihan riittävästi jo viime vuosikymmenen puolella.
Ilkka Valpasvuo
RAUHA TRIO PRESENTS
It's Cookin' Vol. 1
Rauha
Soul Kitchen -klubin toiminnasta on vuosien varrella
välittynyt - kaikella ystävyydellä - jollain lailla hippihenkinen tunnelma.
Tapahtumien esiintyjävalinnat ovat tuntuneet kaikkea muuta kuin
laskelmoiduilta, vaikka ajan henkeen ovatkin omalla leftfield-tasollaan
sopineet. Sama koskee iltamien mainontaa. Viiden klubivuoden kunniaksi Soul
Kitcheniä järjestävä Rauha Trio on koonnut It's Cookin vol
1:lle vapaamuotoista linjaa hyvin kuvaavan kattauksen.
Kymmentä levyn biisiä sitoo jonkinlaisen epämääräisen
rytmimusiikki -kentän lisäksi yhteen oikeastaan vain se, että niiden
esittäjät ovat vierailleet Soul Kitchen -illoissa. Vaikka yksikään biisi ei
sinänsä ole varsinaista jazzia, on se läsnä niistä kaikissa, siinä vielä
yksi side. Dr. Rubberfunkista Quantic Soul Orchestraan kulkevan
artistijoukkion keskeltä nousee ensimmäisenä esiin juurevan, mutta ilmavan
Minor Swing -biisin tarjolle rullaava, maineikkaan brittimerkki
Tru Thoughts:inkin rosterista löytyvä Belleruche -trio.
Kotimaisista osallistujista Pepe Deluxé esittää vakuuttavan
Home -raidan.
Jonkinlaista omaperäisyyttä Rauha Trion touhusta jää kaipaamaan, mistä
kertoo mm. se, että niin klubin kuin tämän kokoelmankin nimikaimoja löytyy
yksi internetillinen melko helposti.
Niko Toiskallio
CIRCLE
Hollywood
Levy-yhtiö
Porilaisen Circlen julkaisutahti on niin kiivas, että tuskin
bändin jäsenet itsekään pysyvät aina perässä, montako levyä minäkin
vuonna on putkahtanut levykaupan hyllylle. Vaikka levyjä on ilmestynyt
kuin sieniä sateella, ovat eri vuosien sadot pysyneet kauttaaltaan
mielenkiintoisena. Hollywood todistaa, että Circle on
ajankohtainen yhä vuonna 2008. Vanhat krautrockvaikutteet ovat mukana,
mutta uudella kiekolla on myös tuoretta ilmaisua.
Levyllä isossa roolissa on rapakon takaa tuleva Jesters of
Destiny -vokalisti Bruce Duff, jonka monotoninen revittely
kulkee hienosti käsi kädessä junnaavien riffien kanssa. Vaikka biisit
saattavat tuttuun tapaan jumittaa samojen sointujen parissa
parhaimmillaan jopa kymmenen minuuttia, pysyy ilmaisu kiinnostavana.
Tunnin mittainen levy meinaa paikoin eksyä polulta, mutta todelliset
kuningasbiisit pitävät reitin koko ajan määrätietoisena. Toiseksi
viimeiseksi raidaksi päätynyt Madman huipentaa albumin. Yli
varttitunnin räväkkä rockjunnaus saa unohtamaan levyn heikommat kohdat
täysin. Vai olikohan niitä heikompia kohtia sittenkään? En muista.
Henri Turunen
DIRTY LICKS
Too Little Too Late
Universal Music
"Woo-oo-oo, jee-ee-ee", lauletaan lähes jokaisessa tämän levyn
kappaleessa. Ja jos halutaan olla ilkeitä niin siinäpä on se olennainen
Dirty Licksin debyyttialbumista Too Little Too Late. Soundit
ja meininki ovat kohdillaan, mutta kaikesta paistaa läpi liiallinen
yrittäminen. Pätemisen ja onnistumisen tarve on valtava - jopa niin iso,
että se alkaa jo kääntyä itseään vastaan.
Toisaalta tämä kova yritys saa myös aikaan levyn parhaan puolen, eli
hyvän nosteen ja etukenon. Hiki on otsassa jo ensimmäiseen säkeistöön
ehdittäessä ja sama meno jatkuu paria pientä hengähdystaukoa lukuun
ottamatta. Nekin olisi voinut jättää väliin. Selkeästi levyn heikointa antia
edustaa "pakollinen" balladi Summer Love Time, joka ei kyllä toimi
mitenkään päin. No, sen jälkeen onneksi taas mennään buutsit vinossa täyttä
häkää. Parhaiten toimivat kaikessa idioottimaisuudessaan biisit kuten
Celebrity Wasteland sekä Let Me Do Ya. Jälkimmäinen eritoten
on juuri sitä älyvapaata ja samalla mahtavaa rokkia. Biisin kitarariffi on
todella hieno ja kliseet ovat paikallaan.
Dirty Licks on vielä varsin raakile, mutta samalla täynnä nuoruuden
intoa. Toivottavasti bändillä riittää kärsivällisyyttä puskea eteenpäin ja
vanhetessaankin säilyttää sama kipinä. Jos skippaa jo edellä mainitun
kamalan slovarin niin Dirty Licks on toimivaa kaljoittelumusaa. Jee jee
vaan!
Miki Peltola
