Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Marraskuussa mukana ovat Rinneradio, The Final Harvest, The Puritan, Blake, Moppi ja Aivokurkiaiset, Kuolema, Bloc Party, Pintandwefall, Karkkipäivä, The Five Corners Quintet, J. Karjalainen & Veli-Matti Järvenpää, Ipanapa 2 ja Reverend Bizarren postuumisti julkaisemat splitit monen erilaisen artistin kanssa.
RINNERADIO
20
Rockadillo Records
RinneRadio on lähettänyt omaperäisiä aaltojaan Suomen
musiikkimaailmaan jo 20 vuoden ajan. Nyt kahden vuosikymmenen taivalta
juhlistetaan kokoelmalevyllä. Kahden levyn kokonaisuudelle ei ole
lähdetty hakemaan niitä kaupallisesti potentiaalisimpia hittejä, vaan
kappalevalinnat perustuvat klubi- ja radiotiskijukkien lempibiiseihin.
Ensimmäinen kiekko on täyttynyt tiukkoihin biitteihin nojaavista
menobiiseistä ja toinen vastakohtaisesti ambient-tunnelmoinneista.
Molemmat puolet muodostavat onnistuneen kokonaisuuden. Vaikka
peräjälkeen tulevien kappaleiden valmistumisajankohdassa saattaa olla
eroa reilusti yli vuosikymmen, eivät erot ponnahda ikävästi silmille.
Tapani Rinteen kuulaat klarinetti- ja saksofonimelodiat ovat
pysyneet tyylilleen uskollisina vuodesta toiseen, mutta ilmaisu ei
missään nimessä ole jäänyt junnaamaan paikoilleen. Kokonaisuus pysyy
koko ajan koossa, ja mielenkiintoisena.
Ensimmäisen levyn konepohjaisissa taustoissa 90-luvun alun materiaali
häviää uusimmille tuotoksille. Eroavaisuudet ovat silti niin
hienovaraisia, ettei kuuntelukokemuksessa aina tunnista, millä
vuosikymmenellä nyt mennään. Kaiken kaikkiaan juhlakokoelma on hieno
tutustumisretki RinneRadion aalloille. Suositeltava hankinta, jos
levyhyllyt eivät pullistele yhtyeen albumeista.
Henri Turunen
THE PURITAN
Lithium Gates
Spikefarm
Kaksi I Hate Recordsin julkaisemaa vinyyli-EP:tä yhdistävä The Puritanin ensimmäinen cd-julkaisu osoittautuu varsin onnistuneeksi paketiksi, kuten jo ennakkoon osasin uumoilla. Vaikka The Puritan ja The Black Law 12-tuumaisissa molemmin puolin useita raitoja onkin, tulee jokaista puoliskoa käsiteltyä omina kokonaisuuksina, eikä yksittäisinä biiseinä. Sama pätee Lithium Gatesiin, joka on kuin yksi kokonaisuus, jonka kuunneltuaan ihmettelee, että missä vaiheessa tässä niitä puolia on ehtinyt kääntämään.
Pääpiirteiltään The Puritan on kolkkoa ja kylmää, toiston voimaan luottavaa doomia, joka taatusti työntää luotaan valtaosan perinteisen doomin ystävistä. Mukaan mahtuu myös paljon efektihälyä ja jonkin verran Twin Peaksin tunnelmiin sopivaa, painostavaa unimaista maalailua. Vähät laulut julistetaan tunnistettavalla saarnaäänellä, joka sekin kumisee ämyreistä kolkompana kuin koskaan. Tunnin trippi ahdistusta, pelonsekaisia valveunia ja jäätävästi vihmovaa sadetta, jonka jälkeen arki tuntuu jälleen ihanan lämpimältä. Lithium Gatesin läpi ei kuljeta "ihan kiva" -olankohautuksin, joko etusormi hakeutuu stop-nappulalle ennen aikojaan, tai viimeisen raidan painostavan lopun jälkeen toteat tämän olleen kaivattu irtiotto paikkaan, jossa et hetkeäkään pidempään tahtoisi olla.
Jukka Hätinen
ERI ESITTÄJIÄ - Ipanapa 2
Ipanapa 2
EMI
Ipanapa-produktion ensimmäinen levy ilmestyi osana uutta suomalaisen lastenmusiikin buumia vuonna 2007. Monitoimimies Lasse Kurjen johtaman produktion kunnianhimoisena tavoitteena oli tehdä laadukasta musiikkia lapsille niin, että myös vanhemmat jaksaisivat sitä kuunnella. Levy ylsi Emma-ehdokkuuteen asti, ja olikin vain ajan kysymys, milloin se saa jatkajansa.
Eturivin suomalaisia artisteja on taas saatu rekrytoitua mukaan kattavasti ja laaja-alaisesti - vaihtelua löytyy Lauri Tähkästä ja Jenni Vartiaisesta beatboxaaja Felix Zengerin kautta aina Jyrki69:in asti. Valitettavasti monipuolinen solistikavalkadi heijastuu myös levyllä kuultavien esitysten tasoon ja niiden vaihtelevuuteen. Lastenmusiikissa tasapainoillaan niin sanojen kuin sävellystenkin kanssa mielenkiintoisuuden ja teennäisyyden välisellä kapealla aidalla. Esimerkiksi Jenni Vartiaisen Urho Kepponen selviää suorituksesta todella tyylikkäästi yhdistellessään kertosäkeen vetävää toistorytmiikkaa hauskaan tarinaan ja levyllä soittavan Bändibändin upean pienieleiseen sovitukseen. Onnistujiin kuuluu ehdottomasti myös Anna Järvinen kesäisellä Onnenpäivänen-kappaleellaan. Sen sijaan Jyrki69:n rytmisyyttä pakoileva Lennä lennä lepakko on ainakin varttuneemman kuulijan mielestä lähinnä kiusallista kuultavaa.
Lastenmusiikista kirjoitettaessa näppäimistön takana pitäisi luonnollisesti olla lapsia. Ja edelleen, lastenmusiikki ei itsessään ole mikään tyylilaji, tuskin kukaan voi pitää kaikista levyn kappaleista. Ipanapa 2 vakuuttaa ehdottomasti monitahoisuudellaan, vaikka kovin lähellä täysosumaa ei ollakaan.
Ilmari Ivaska
BLAKE
Sa7urnus
Stay Heavy Records
Pitkäaikainen kotimainen suosikkini on viimein saanut odotetun albuminsa julkaistua, joka on tuttua Blake-laatua, vaikka pientä pettymystäkin olikin aluksi ilmassa.
Bändi kuulostaakin varsin rouhealta, mutta materiaalissa on kuultavissa hienoista keveyttä, joka ei tosin häiritse muutaman pyöräytyksen jälkeen lainkaan niin paljon kun ensikuulemalta pelkäsin. Biisit ovat edelleenkin vahvasti blues-painotteella veivattua raskasta rockia, reippaasti pörisevät kitarat ja bassojuoksutukset ryhdittävät reipasta poljentoa. Kitaristi/vokalisti Aaron ulosanti on jo jonkin aikaa ottanut pesäeroa danzigmaisesta fraseerauksesta, mutta samoja tunnelmia on kuitenkin edelleen mukana.
Vaikka bändin kokoonpano on ollut jatkuvasti käymistilassa, on se onnistunut pitämään itsensä omanlaisenaan eikä muutos ole jäsenten vaihdon yhteydessä juuri vaikuttanut itse musiikkiin. Bändi on aina ollut vahvimmillaan livetilanteessa, joten uutukaisen materiaalista on luultavasti saatavissa kaikki irti vasta hikisessä klubitilassa.
Jukka Kolehmainen
KARKKIPÄIVÄ
Kun maalaisjärkesi ei sinua auta
ITTE
Lyhyemmässä muodossa itsestään valloittavan muistijäljen jättänyt, hassusti ilkikurista ja vinoa suomenkielistä poprockia kieroilla aiheilla ja lyyrikoilla vääntävä helsinkiläinen viisikko jumahtaa hivenen pitkäsoittomitassa. Yhtä lailla humppajuttuja kuin kierompaa vinorokkia hyödyntävä soundimaailma miellyttää kyllä, mutta sellainen lopullinen tiivistys ja hurmos uupuu turhan monessa kohtaa. Avausbiisit Ruotsinlaivasimulaatio ja Taas yksi Laura hassuttelevat pienesti ja kieltämättä irtonaisesti, mutteivät kiskaise mukaansa. Pahaenteisempi M-juna matkalla Kannelmäkeen toimii paremmin sekopäisyyttä tavoittelevine stemma-jylhistelyineen. Raipakammalla säröllä psykedelisoiva ja vihellyksillä junnaava Keuruu vakuutti jo aiemmilla tuotoksilla ja edelleen toimii yhtyeen yhtenä peruskivenä.
Myös Muukalaislegioonaan potkii ihan kelvosti, rupisemmin, mutta iloisen punkisti junnaava Pullamössö taas ei oikein nappaa, vaikka stemmat ja pianokilkutus ovatkin erittäin toimivia elementtejä. Nimibiisi-instrumentaali suhahtaa ohi ilman sen suurempia tuntemuksia, kun taas asenteellinen Nuorisopappi on edelleen Karkkipäivän tarttuvin biisi tilulilu-huiluineen. Mutta siihen se noste sitten jääkin. Lähinnä nimellään hymyilyttävä Aave Yrjänä lipuu ohi, Loppusoitto on puolestaan ihan toimiva junnailu päätösraitana. Kaiken kaikkiaan Karkkipäivä onnistuu vain puolittain tuomaan sitä lupaamansa piristysruisketta suomenkielisen pop-musiikin kenttään. Jonkinlaista tiivistystä ja koukutusta kaipaisi turhan moneen kohtaan lisää. Lupauksia toki annetaan ja bändin jatkotoimia tuleekin seurattua varmasti tarkkaan.
Ilkka Valpasvuo
THE FIVE CORNERS QUINTET
Hot Corner
Ricky-Tick Records
Jos on lähdettävä laittamaan järjestykseen tämän hetken kovimpia
suomalaisia jazzyhtyeitä, ensimmäinen nimi, joka itselläni tulee
mieleen on The Five Corners Quintet. Bändin kakkosalbumi Hot
Corner vankistaa entisestään tätä ajatusta. Yli kymmenhenkisen
avustajajoukon siivittämänä viisikko saa albumillaan aikaiseksi
sellaisen grooven, että sen pariin haluaa palata uudestaan ja
uudestaan.
Vaikka yhtyeen jäsenten kyvyt tietäen, soittajat pystyisivät vaikka
millaisiin virtuoosimaisiin suorituksiin, tällä levyllä on ymmärretty,
että jazzkin on joukkuelaji. Parhaaseen lopputulokseen päästään
tiukalla yhteispelillä turhan egoilun ja sooloilun sijaan. Kunnon
vanhan ajan jazz taittuu kvintetin käsittelyssä tuoreeksi
musisoinniksi. Muutamissa biiseissä tämä hieno sointi yhdistyy upeasti
Mark Murphyn pehmeään laulusoundiin.
Levyn todelliset huippuhetket koetaan kahdella viimeisellä raidalla
Shake It ja Habib's Habit. Ne ovat molemmat rumpali
Teppo Mäkysen sävellyksiä, joiden villi ja tarttuva groove jää
pyörimään mieleen levyn jo tauottua. Kerrassaan loistava päätös
yhdelle vuoden hienoimmista albumeista.
Henri Turunen
KUOLEMA
Viinaa aineita naisia 2001-2008
Lady Lasol
Vuonna 1982 perustettu äärimmäinen hardcore-akti levittää edelleen sekakäytön gospelia Kallion suunnalta. Viinaa aineita naisia -kokoelma summaa yksiin kansiin Kuoleman tekemiset tämän vuosituhannen puolelta. Tunnin paketti sisältää 46 biisiä viisistä eri sessioista sekä kokonaisen 13 kappaleen keikan Factorysta.
Jos hardcore tuo ensimmäisenä mieleen huppariin pukeutuneet sporttiset sällit vetämässä kung fu -liikkeitä parketilla selvin päin eikä nahkatakki päällä nurkkaan telaketjut naamassa sammuneen epäsiistin karvapään, kannattaa tämä kokoelma ohittaa suosiolla. Räkäistä 82-hardcorea kohkataan parinkymmenen sekunnin spurtteina soundien heitellessä kamalasta hirveään. Cover-käsittelyn saavat Napalm Death, Terveet Kädet sekä Eppu Normaali. Poliisit uhataan tappaa, Tony Halmetta natsitellaan ja kaikkia muita kehotetaan vetämään viinaa ja aineita.
Rytmihäiriö laulaa sekakäyttäjistä ja puleista, Kuolema on ne.
Jukka Hätinen
BLOC PARTY
Intimacy
Wichita
Gang Of Fourin jalanjäljillä kulkevan tanssipunkin nimekkäin nykypäivän eturivin yhtye Bloc Party pistää varsin päällekäyvän albumin ilmoille. Intiimiys nimenä voisi nopeasti kuitattuna olla täysin levyn hengen vastainen, koska tanssilattian täyttäjiähän nämä aggressiivisesti drum'n'bass-rytmeillä vyöryvät pyörteet ovat ennemmin kuin omassa rauhassa keskittyen kuunneltavia taideteoksia. Toisaalta taas, tässä tullaan kyllä suoraan iholle ja in-my-face. Hetkittäin voidaan puhua jopa jonkinlaisesta indiediskojen turpiinvetäjästä.
Kyllähän lätyltä löytyy haikeampaakin ja iisimpääkin ilmettä (kuten Biko), mutta kyllä päällimmäinen maku on sellainen Chemical Brothersin kipakkuudella vyöryvä vallittelu. Ares ja Mercury pistävät heti alusta sen verran sileäksi, että jalat meinaavat karata alta. Todellisia heittoja vahvasta käyrästä ei oikeastaan tapahdu, vaikka levyltä löytyy peräkkäin niinkin erilaista materiaalia kuin Trojan Horsen suriseva ja junnaava tummamaalailu, Signsin kellopelistä pikkuhiljaa kasvava, lähes Coldplay-henkinen sykkivä utuilu ja One Month Offin kipakasti huohottava kaahaus. Toki joku Zephyrus menee mahtipontisine kaarineen hiukan enemmän ohi kuin jylhyydestään huolimatta vauhdikas ja koukukas Talons. Kaiken kaikkiaan levy kuitenkin on menevä, tarttuva, monipuolinen ja tyylikäs musiikkiannos.
Ilkka Valpasvuo
J. KARJALAINEN JA VELI-MATTI JÄRVENPÄÄ
Paratiisin pojat - Amerikansuomalaisia lauluja
Poko
On toivotonta yrittää sovittaa J. Karjalaista mihinkään yksittäiseen muottiin. Mies on tehnyt 1980-luvun alusta alkaen täsmälleen mitä haluaa, kulloinkin vallitsevista trendeistä piittaamatta. Niin on laita myös Paratiisin pojat -levyllä, jossa Karjalainen jatkaa yhdessä hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa siitä, mihin edellisellä Lännen-Jukka-levyllä jäätiin.
Ja miten jatkaakaan! Jos Lännen-Jukkaa pidettiin eräänlaisena autenttisuuden ja välittömyyden huipentumana, tuo Paratiisin pojat Järvenpään haitarin voimin kuvaan myös aimo annoksen melodista kaihoa. Tällä reseptillä amerikansuomalaisesta siirtolaistraditiosta kumpuavat laulut saavat ainutlaatuisen yhdistävän elementin valtamerten kahden puolen vallinneisiin kansanmusiikkiperinteisiin. Uudella levyllä Karjalaisen raspilaulu on saanut yhä enemmän ilmaisuvoimaa ja syvyyttä. Albumin kokonaiskuva on muutenkin edeltäjäänsä haikeampi, vaikka toki rekirallatuksilta haiskahtavia ilopalojakin edelleen kuullaan. Esimerkiksi Matin Muijan surumielisyys on kuitenkin surkuhupaisine tarinoineen täysin aseistariisuvaa. Karjalaisen omia sävellyksiä levyllä on kaksi, vaikka näiden eroa muuhun materiaaliin ei huomaakaan ilman taustatietoa. Näistä etenkin Jumalan karitsan hartaus on jotain hyvin ainutlaatuista.
Vaikka levyn kappaleet ovatkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikilta osiltaan jo aiemmin tunnettuja kansanlauluja, saavat ne tänä päivänä esitettynä ainutlaatuisen kontekstin. Karjalaisen tyylitaju on niukan yksinkertainen ja täysin lyömätön.
Ilmari Ivaska
MOPPI JA AIVOKURKIAISET
Moppi ja Aivokurkiaiset
Lipposen levy ja kasetti
Moppi ja Aivokurkiaiset jatkaa siitä, mihin se edellisellä
albumillaan Homorakkautta jäi. Jälleen ensimmäinen asia, johon
levyllä kiinnittää huomion ovat härskit sanoitukset, jotka
absurdisuudessaan herähdyttävät useamman kerran hymyn huulille. Yhtyeen
positiivinen sointi takaa sen, ettei levyä kuunnellessa maalliset
murheet ole ensimmäinen mieleen tuleva asia. Silti albumia enemmän
kuunneltuaan herää kysymys, onko tämä kaikki jo tehty edellisellä
levyllä.
Vastaus on eittämättä kyllä. Nämä uudet biisit ovat pitkälti samasta
muotista tehtyjä. Toisaalta, miksipä vaihtamaan toimivaa reseptiä.
Jokaisessa kappaleessa kuitenkin löytyy jotain uutta näkövinkkeliä
tarjottavaksi, joten tylsäksi meno ei käy missään vaiheessa.
En tiedä, montako levyllistä pystyy tekemään kappaleita
Pyllykenraalista tai Kyrpien metsästä ennen kuin hymy
hyytyy. Ainakin vielä toisella pitkäsoitollaan Moppi kumppaneineen tuo
iloa koteihin ja kuppiloihin.
Henri Turunen
PINTANDWEFALL
Maxi Baby
GAEA
Garagerockin pohjilta ensimmäisen viehätyksensä kuulijoiden sydämiin rokannut neitonelikko Pintandwefall siirtyy neljän biisin maxi-vinyylisinglellään keskimääräisesti hienovaraisempaan suuntaan. Tymäkästi marssiaskeltava Okto on edelleen rock ja kieltämättä lätyn tarttuvin yksikkö, mutta rauhallisemmat Still Can Folk ja Tuutu toimivat myös hyvin. Tosin eri tavalla. Jos yhtye jatkaa pitkäsoittomuodossakin tähän suuntaan, ei yhtye ole enää niinkään riehakkaan tarttuva kuin syvällisempi, hienovaraisempi ja myös melkoisesti popimpi. Kyllä sitä koukkua toki löytyy myös sieltä "syvemmälle" viedystä materiaalista.
Ilkka Valpasvuo
THE FINAL HARVEST
The End
Stay Heavy Records
The Final Harvestia markkinoidaan useiden projektien mahtimiehen, muun muassa Before The Dawnin Tuomas Saukkosen terapiaprojektina, jossa mies purkaa aggressioitaan lataamalla kaikki turhaumat deathia ja hardcorea yhdistelevään metakkaan. Tätä The End tarjoileekin, todellista lopunajan meininkiä ilman suurempia kaunisteluita tai hengähdystaukoja. Jotkin melodiat, kuten hiuksenhienona mausteena toimivat koskettimet toki muistuttavat BTD:n kuuluvan biisintekijän yhtyevalikoimaan, mutta muutoin albumia voi suositella täysin toisenlaisen lähestymistavan ystäville.
Yhtyeen deathimmat otteet ovat paikoitellen vanhan koulukunnan deathista ammentavia, mutta pääosin modernimpia ja modernia otetta lisää amerikkalaishenkinen hardcore-mäiske. Tämän voi kuvitella aiheuttavan monessa ihottumaa jo paperilla, mutta totuus on, että lihamyllyn pyörittäminen sopivina annoksina toimii mainiosti ja keikoilla voin kuvitella materiaalin tekevän yleisöstä hakkelusta hetkessä. Ei paljoa sanottavaa, lisäpisteille pääseminen edellyttäisi vaihtelevampaa materiaalia, mutta silloin vaikutelma aggressiopurkauksesta ehkä katoaisi. Kyseessä on kokonaisuutena tyhjentävä turpaanveto, josta erityisinä valopilkkuina erottuvat Purgatory, Warrior Song, Messiah ja Attack. Ja eikun uutta lihaa koukkuun...
Hanna Valjakka
REVEREND BIZARRE
Postuumit pienjulkaisut
Reverend Bizarre on kuollut ja kuopattu, sitä on jankutettu kyllästymiseen asti jokaisesta tuutista koko vuoden ajan. Silti Suomen merkittävin ja paras perinteisen doom metalin sanansaattaja ulosti haudastaan viisi julkaisua tänä vuonna. Reverend Bizarre / Kuolema split julkaistiin Japanissa cd:llä ja Saksassa seiskatuumaisena. Pastorisryhmä tulkitsee Simo Salmisen Rotestilaulun omalla tunnistettavalla tyylillään ja sekakäyttökvartetti Eppu Normaalin Kaljaa nuorille -rallin vähintään yhtä autenttisesti. Cd-versiossa mukana videopätkien muodossa doomia Jenkeistä ja huikea Brasilian tv:n kuvaama insertti Kuolemasta.
Reverend Bizarre / Rättö ja Lehtisalo split on kokonaisvaltaisesti paras näistä vinyylijulkaisuista. RB:n puolella From The Void II on 11-minuuttinen, rumpusoolon päälle sävelletty kappale, joka esittelee herrojen irrottelevampaa ja vapaampaa puolta. Niin ikään 11-minuuttinen, Porin huru-ukkojen keskiaika-kraut-ralli Soihdut nostakaa, on ehkäpä parasta, mitä Rättö ja Lehtisalo nimen alla on julkaistu. Psykedeelisesti jumputtava kraut rock -teos saa kuulijan kerrassaan hekumallisiin noidanpolttotunnelmiin.
Dark World / Deceiver seiskalla äänessä tällä kertaa molemmilla puolilla on Reverend Bizarre. Saint Vitusin Die Healing -lätyn avausraidan versiointi vaikuttaa hieman väsyneeltä idealta RB:n muihin cover-valintoihin nähden. Sen sijaan kääntöpuolen Judas Priest -laina saa hymyn huulille. Heavy metalia rehellisellä otteella! Albert Witchfinderin vokaali-ilottelut Halfordin hengessä ovat mahtavaa kuunneltavaa.
Reipas julkaisutahti sai Rise Aboven riistohinnat tuntumaan vielä korkeammilta, mutta onneksi Electric Wizard / Reverend Bizarre 12" tarjoaa rahoille vastinetta. Dorsetin doom-legendat ovat irrottaneet otteen bongeistaan hetkeksi ja jyräävät ilmoille pitkälti Witchcult Todayn henkisen kappaleen. Utuisen tuomionjulistuksen inspiraationa ovat olleet Lovecraft ja Hodgson, ketkäpä muutkaan. Tällä kertaa suomalaiset versioivat kotimaisen black metalin pioneeri Beheritiä. Gate of Nanna on parhaita Reverend Bizarren covereita, ahdistava ote tuntuu kaulalla koko kappaleen keston ajan ja black metal toimii doomiksi käännettynä hienosti.
Viimeisenä splittikumppanina toimii elektrobändi Mr. Velcro Fastener ja vinyylillä orkesterit versioivat toisiaan. Mukaan on myös laitettu alkuperäiset kappaleet. MrVF:n käsittelyssä Doom Over the World muuttuu melko minimalistiseksi, mutta erittäin mielenkiintoiseksi elektrokappaleeksi, jonka tunnelma lähentelee parinkymmenen vuoden takaista Depeche Modea. RB:n versioidessa Bendiä saa tosissaan pinnistää löytääkseen yhteneväisyyksiä alkuperäiseen kappaleeseen, mutta ei sen väliä, cover-ralli perinteistä doomia parhaimmillaan, niin hyvin kuin Reverend Bizarre sen vain osaa.
Jukka Hätinen
