Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Vuoden viimeisissä arvioissa mukana ovat Silentium, Anssi 8000 & Maria Stereo, Janna, Huba, Tykopaatti, The
Soundtrack of Our Lives, Desert Island Sessions, Kaikkien aikojen paras joululevy -kokoelma ja The 69 Eyesin Goth 'N' Roll -boksi.
SILENTIUM
Amortean
Dynamic Arts Records
Uutukaisellaan Silentium suuntaa aiempaa tarttuvammille, ja voisi jopa sanoa popimmille vesille. Tämä suuntaus saa mahtipontisiin klassisiin taustoihin lisättynä aikaan sen, ettei kuulija voi välttyä ajattelemasta Nightwishiä. Vertaus on toki kuultu Silentiumin yhteydessä aiemminkin, mutta tällä kertaa sille on enemmän perusteita kuin koskaan. Mistään apinoinnista ei kuitenkaan ole kyse ja bändi seisoo omillaan, kunnioittaen myös omia juuriaan progressiivisemmassa materiaalissa.
Yksi bändin muusta vastaavanlaisesta materiaalista erottava tekijä on tummaääninen laulajatar Riina, joka tuo materiaaliin jyhkeyttä. Se auttaakin paljon tällä levyllä, jossa aika moni biiseistä toistaa samantyyppisiä teemoja ja välillä tuntuu, ettei biisi sävellyksellisesti mene eteenpäin. Valtaosa kappaleista kuitenkin saa jossain vaiheessa tulen siipiensä alle ja tästä syystä levyn arvosana painuu kiitettävälle puolelle. Parhaiten levyllä onnistuvat The Fallen Ones With You Tonight, Embrace The Storm, La Fin du Monde ja Leave The Fallen Behind, vaikka siinä vertaukset muuhun saman genren materiaaliin ovatkin ilmeiset. Hitaasti viettelevä levy, josta pääsee nauttimaan parhaiten keskittymällä ja lisäämällä volyymia.
Hanna Valjakka
TYKOPAATTI
Luopioisten luja
Joku Roti
Useilla eri taitelijanimillä niin rap- kuin blueskuvioissa operoiva
multitalentti on Tykopaatti -persoonansa kanssa toisen albumin
taitteessa. Viimevuotinen Juomaripoika -levy tuntuu tähän verrattuna
lämmittelykierrokselta, vaikka silläkin on selkeät osumansa.
Asioita joita joskus tein -kappale saattaa vielä muodostua
tekijälleen painajaiseksi. Se poikkeaa blueslauluineen rap-ilmaisusta
tyystin, ja jää ensi kuulemalta päähän soimaan. Yksikään levyn
neljästätoista muusta biisistä ei yllä samaan, vaikka niidenkin joukossa on
sarjojensa selkeitä ykkösiä.
Live-yleisölle säälimättömänä vitsiautomaattina tunnettu Tykopaatti olisi
saanut tällä kertaa jättää nopeasti kuluvat skitit pois levyltä, kenties
vastaavan tuottajan olisi pitänyt toimia tässä suhteessa deletoijana?
Toisaalta kertakäyttöisyys tuntuu 'Paatille luontevalta, sillä hän edustaa
parhaimmillaan sitä hiphopin hienoa aspektia, jossa asiat pidetään aitoina
jättämällä hienompien nyanssien ja mahdollisten käyttötarkoitusten pohdinta
tyystin kriitikoiden kapeille harteille.
Niko Toiskallio
ANSSI 8000 & MARIA STEREO
Duel
Bone Voyage
Juurevan säröistä, mutta sympaattisen kompastelevarytmistä yhden miehen polkurumpu, kitara ja huutolauluremellystä soittanut Anssi Kasitonni on ihastuttanut musiikinystäviä viitisen vuotta. Mentyään naimisiin elämänsä valitun Marian kanssa Anssi on lyönyt hynttyitä yhteen vaimonsa kanssa myös bändissään. Ynnä Maria Stereoksi kasvamisen myötä Anssi 8000 on samalla jalostunut sovituksiltaan hieman pidemmälle mietityksi yhtyeeksi alkuaikojen hyvin simppelin kaahauksen sijaan.
Kaksikon yhteisellä debyytillä Duel homma ei itse asiassa kaahaa enää yhtään niin paljon. Silti samat Kasitonni-vahvuudet ovat tallella kuin millä mies alun perin nousi massasta. Hyvät biisit, koheltava rytmi ja melodiat. Nyt kaavaan voi vielä lisätä urut ja muut kahden jäsenen tuomat musiikilliset mahdollisuudet, joista tärkeimmäksi nousee stemmat. Duel on nimittäin vähintään yhtä paljon Marian kuuloinen levy kuin Anssin. Herran vahvan näkemyksen sovittuminen Marian ideoihin taitaakin tuoda bändiin mukavaa soundillista väreilyä - juttuja oikeasti kokeillaan ja pohditaan useammankin kerran. Edelleenhän tämä on eniten sitä särögaragen, suobluesin, alternative kantrin ja myös pikkaisen billyn keitosta, jota Kasitonni soolonakin esitti. Riotilla kuuluu ehkä parhaiten se millaista meininki aiemmin pääsääntöisesti oli. Vahvaa osaamista löytyy sekä siitä rockimmasta mätkeestä että Zombien kaltaisista rauhallisimmista sävellyksistä. Vaikka Kasitonni on edelleen eniten livebändi, niin livebändin studiolevyksi tämä on kyllä oikein hyvä.
Ilkka Valpasvuo
HUBA
Arriving
Texicalli Records
Suomalainen rytmimusiikin taso on pyrähtänyt nousukiitoon tällä
vuosikymmenellä. Laulaja Tuomas Kailan johtama Huba on
yksi tämän korkeasuhdanteen mukana esiin pyrähtäneistä ilmiöistä.
Bändissä vaikuttavat muun muassa Tuomo Prättälä ja Zarkus
Poussa, joten soundissa on samoja tuttuja sävyjä kuin kaikilla
muilla viime vuosina menestyneillä lajityypin yhtyeillä.
Tämä pieni piiri on sen verran lahjakasta, ettei heidän käsistään
pääse lipeämään mitään luokatonta musisointia. Päinvastoin. Silti
albumin vaarallisimpana kompastuskivenä on juuri tietty perinteisyys.
Kun samat muusikot soittavat miltei jokaisella genren levyllä, on
vaarana, että heidän muodostamasta klangista tulee liiankin tuttu. Nyt
ähky ei ole vielä päässyt muodostumaan pahaksi, mutta saa nähdä, miltä
porukan edesottamukset maistuvat tulevaisuudessa.
Vaikka soundin tuttuus vähän häiritseekin, biisit tempaavat mukaansa.
Kailan sävellyksiä ei voi moittia. Kappaleissa on tarpeeksi
ulottuvuuksia ja niissä on kuultavissa menneille vuosikymmenille
kumartavaa juurevuutta, mutta myös modernin viileitä käänteitä. Kaiken
kaikkiaan pitkäsoitto on tyylikäs kokonaisuus, jonka parissa viihtyy,
vaikka mitään maailmaa mullistavaa levy ei tarjoakaan.
Henri Turunen
ERI ESITTÄJIÄ - Desert Island Sessions
Desert Island Sessions
Popmedia / Rumba / Fullsteam / Backstage Alliance / Finnvox / Seawolf Studios / Akun Tehdas / KOFF
Sessiolevyissä on tyypillisesti kaksi puolta. Yhtäältä ne voivat olla tylsää ja väkinäistä tuntemattomampien artistien boostaamista tunnetumpien mukaansaatujen kustannuksella. Toisaalta ne voivat kuitenkin parhaimmillaan tarjota yllättäviä synteesejä ja mielenkiintoisia sekakeitoksia - siis aidosti uutta musiikkia.
Nyt käsillä oleva Desert Island Sessions tuntuu putoavan näiden kahden määritelmän puoliväliin. Mistään mainoslevystä ei tämän mm. Rumban kylkiäisenä jaossa olleen levyn kohdalla voida puhua. Mukana on lavea joukko Suomen tämän hetken aktiivisia artisteja, jotka ovat kerääntyneet nauhoituksia varten tekemään kappaleita nimenomaan sessio-hengessä. Valitettavasti moni kappaleista jää vaille sen kummempaa kliimaksia, eikä varsinaisia täysosumia ole levylle tallentunut ainuttakaan. Esimerkkinä voidaan pitää vaikkapa levyn avaavaa The Acupunctionistia, jonka tulkitsee Underwater Sleeping Societyn Okko Nieminen. Soundi on lähinnä emobändiä itseään, mutta biisi jää kuitenkin kauas UWSSocin parhaista hetkistä. Muutamassa kappaleessa levy onnistuu kuitenkin erittäin hyvin - esimerkiksi Juoksen vahingossa päin ovea on hauska tyylinäyte session tuottajana toimineelta Arto Tuunelalta, Samae Koskiselta kalskahtavaa kuiskailua, johon on sekoittunut sopiva annos Kauko Röyhkää. Myös levyn päättävässä Kaukosäätimessä kuultava Asan ja Disco Ensemblen Miikka Koiviston duetto on hauska soppa, vaikka pysytteleekin lähinnä Asan luomu-hopin tyylikeinoissa.
Lopputulema levystä jää ehdottomasti plussan puolelle. Vaikka sisältö onkin monilta osin harmillisen keskinkertaista, tarvitsee musiikkikenttä ehdottomasti tämänkaltaisia uusia avauksia. Eniten jäin kuitenkin kaipaamaan rohkeampia tyylilajien ja tekijöiden yhdistelmiä. Ehkä ensi kerralla...
Ilmari Ivaska
THE SOUNDTRACK OF OUR LIVES
Communion
Warner Music
Joulukuun puolivälissä Helsingin Tavastialla pistäytyneen The
Soundtrack of Our Livesin uutta albumia saatiin odotella neljä
vuotta. Uunista tuli ulos lopulta melkoinen möhkäle, tuplalevy
Communion. Jo avausraita Babel On antaa lupauksia siitä,
että tarjolla on ihan sitä itseään eli koukuttavaa retrorockia,
kauniita melodioita ja vangitsevaa karismaa.
Kahdella kiekolla on sen verran paljon kuunneltavaa, että
ensimmäisiltä kuuntelukerroilta ei jää juuri mitään mieleen.
Hiljalleen sävyt alkavat erottua. Second Life Replayn kohdalla
alkavat liikutuksen pyristykset vallata kroppaa ja Distorted
Childin tahdissa huomaa heiluttelevansa päätään, ja jalka lyö
biittiä. Levyjen loputtua play-nappi pohjaan uudestaan ja uusia sävyjä
kaivamaan.
TSOOL osoittaa jälleen suuruutensa uudella albumillaan. Bändi
näyttää, ettei retrorock olekaan niin kulahtanut genre kuin viime
vuosina on tuntunut. Se puhaltaa perinteitä kunnioittavaan
musiikkiinsa eloa, joka tarttuu väkisin. Vaikka kahden levyn
kokonaisuus meinaa aluksi hukkua informaatiotulvaansa, tupla alkaa
hiljalleen palkita kuulijaansa. Tästä riittää pureskeltavaa pitemmäksi
aikaa, ja hyvä niin.
Henri Turunen
JANNA
The Makings Of Me
Jupiter
Levyn saatteessa mainittu 60-, 70- ja 80-lukujen soundimaailmojen
yhteensaatto tekee tästä sekä mielenkiintoisen että monimutkaisen
lähestyttävän. Avausraita Go Go Get Gone paukkuu ja rymisee iloisesti
toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kotikuuntelu lieneekin väärä tapa
nauttia siitä. Top Of The Stairs pitäytyy midtempossa, jossa Janna
onkin parhaimmillaan läpi albumin. Muuten miellyttävän raidan kertosäkeen "helppous"
häiritsee pahasti. Tuntuu siltä, kuin radioasema vaihtuisi kesken
biisiä.
Hyvin lähellä loistavaa pop-kappaletta käydään Tears Keep Rolling:illa. Saattaa vain kuvitella sitä julkisten soittokertojen vyöryä, jonka
tämä saisi osakseen jos sen laulajana olisi Idols-voittaja tai muu vastaava,
historiallisesti oleellinen taiteilija. Juuri tämän kuuntelijan korvissa
biisille käy samoin kuin sen edeltäjälle levyllä, kaikki romahtaa
kertosäkeeseen. Monelle kappale varmasti toimii juuri sen ansiosta.
Vuonna 2008, jolloin puolet maailman soulpohjaista musiikkia tekevistä
pop-artisteista tuntui pyrkivän kuulostamaan Amy Winehouselta, on
Jannan albumi huomattavan tyylikäs ja omaperäinen. Molemmat määritteet
sopisivat siihen muinakin vuosina, vaikkei se selkeää tarttumapintaa oikein
kykenekään tarjoamaan. Toivottavasti jatkoa seuraa, ja se kaikkein kevein
viihdemateriaali karisee pois.
Niko Toiskallio
ERI ESITTÄJIÄ
Kaikkien aikojen paras joululevy
EMI
Tälle albumille emme anna pisteitä lainkaan, koska niitä pitäisi jakaa kahdesta asiasta erikseen. Jos ajatellaan markkinoilla olevien joulualbumeiden paljoutta, on tämän varsin vaatimattomasti nimetyn kokoelman ilmestyminen enemmän kuin paikallaan. Kaikkiaan kuusikymmentä kappaletta sisältävä kolmen levyn paketti on talouteen sellainen hankinta, että varsinaiseen joululauluhimoon se riittää varmasti pyhien yli useammaksi vuodeksi ja useampaan makuun. Ideasta levy kerää siis pisteitä runsaasti, mutta itse tarjonta niitä myös pudottaa tarjoamalla hyvin vähän mitään erilaista ja tukeutumalla vetoihin, joita jouluisin voi kuulla paljon jo vaikka kuuntelemalla radiota.
Ensimmäinen levy on pääosin omistettu kotimaisen rock- ja popmaailman joulutulkinnoille, toinen tarjoilee iskelmällisempää otetta ja kolmas klassisia vetoja. Mukana on eri genrejen lyhyessäkin ajassa jouluklassikoiksi muodostuneita vetoja ja useita jouluisia ikivihreitä. Levyiltä voi nostalgiaa tuntea kuuntelemalla vaikkapa Hassisen koneen On jouluyö, nyt laulaa saa -kappaleen harrasta tunnelmaa, Jossain on kai vielä joulu -laulua Leevi & The Leavingsilta, Loirin Sydämeeni joulun teen -tulkintaa, Katri Helenan Joulumaata, Fredin ja Hannan Tonttu Torvista, Jorma Hynnisen Jouluyö, juhlayötä tai itseoikeutettua valintaa, Juice Leskisen Sikaa. Tietty määrä tällaisia vetoja albumilla onkin ok, sillä nämä kuuluvat taatusti monen jouluperinteeseen erottamattomina.
Kuitenkin mieluummin kuuntelisi levyä, joka sisältäisi valtaosin harvinaisempia herkkuja ja monilta tulkinnoilta toivoisi, ettei niissä olisi menty vain helpoimman kautta laittamalla joku sinällään mielenkiintoinen artisti tulkitsemaan vanhaa joululaulua täsmälleen samoin kuin sen on jo tulkinnut kymmenen tyyppiä ennen häntä. Takaan kuitenkin, että taustamusiikiksi tästä levystä riittää koko jouluksi ja vuoden päästähän edellisen kokemuksen on jo ehtinyt unohtaa.
Hanna Valjakka
THE 69 EYES
Goth 'N' Roll
Gaga Goodies
Mielenkiintoisimpiin bändeihin liittyy aina myyttejä, mutta The 69 Eyesin tapauksessa kaikki niistä eivät ole pelkästään mairittelevia. Ilkeämielisin - se, että yhtye olisi hypännyt goottikelkkaan poseerauspohjalta jälkijunassa ja vailla mitään substanssia - ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Toki The 69 Eyes on ollut helppo kohde kaikille vähänkin goottikulttuuria tunteville, koska sen musiikissa ei ole käytännössä mitään alkuperäisen goottirockin tunnusmerkkejä - angstia, vieraantuneisuutta, viiltävää lohduttomuutta. Monelta on silti saattanut jäädä huomaamatta, että plagioinnin ja opportunismin sijasta bändi on ollut ratkaisujensa suhteen yllättävänkin johdonmukainen. Myös pilkettä silmäkulmassa on ollut enemmän kuin naureskelijat haluaisivat ehkä myöntää.
Sopivasti jouluksi ilmestynyt Goth 'N' Roll on komeisiin käärmeennahkakansiin puettu boksi, joka sisältää remasteroidut ydinalbumit Blessed Be ja Paris Kills, niin ikään jo aiemmin julkaistun Helsinki Vampires -dvd:n sekä demoihin, radio-liveihin ja vaihtoehtoisiin miksauksiin keskittyvän bonuslevyn.
Vaikka vasta tuoreimmalla albumikaksikolla Devils/Angels soi täysin vapautunut ja omilleen päässyt The 69 Eyes, Blessed Be on kiistatta yhtyeen "se" levy. Tuottajaksi maanitellun Johnny Lee Michaelsin panosta muhkean ja aiempaa elokuvamaisemman soundin luomisessa ei voi kylliksi korostaa. Tummanpuhuva tarttuvuus kiteytyy singleillä Gothic Girl ja Brandon Lee, ja linjakas kokonaisuus soi simppelisti, mutta harvoin tylsästi. Harmitella voi ainoastaan sitä, että orkesterin musiikillisesti vahvimmalla albumilla Jyrkin laulu on vielä kehitysvaiheessa ja matalin, Peter Steele -osaston rekisteri menee välillä komiikan puolelle.
Paris Killsiä voisi kutsua Blessed Be 2.0:ksi; olennaisinta oli löytyneen linjan päivittäminen ja panosten kohottaminen etenkin tuotantoarvoissa, minkä seurauksena levy liikkuu hivenen liiaksi mukavuusalueella. Mutta vaikka itse olen kokenut albumin aina hieman vähäverisenä ja apaattisena, Dance D'Amour on ehkä The 69 Eyesin vahvin single ja Jyrki tulkitsee huomattavasti rohkeammin ja rockimmin. Crashing High'ssa mennään jo Morrisonin taajuuksille.
The 69 Eyes on vahvasti visuaalinen yhtye, ja sitä puolta Helsinki Vampires valottaa - tai varjoittaa, ihan miten vaan - kattavalla tavalla. Tavastialla vuonna 2002 taltioitu keikka etenee vahvalla rutiinilla, tyttövoittoisen yleisön edessä. Heta Hyttisen ohjaama dokumentti Bat Habit puolestaan avaa orkesterin lähtökohtia kiinnostavahkosti. Lisäksi dvd:ltä löytyy kahdeksan musiikkivideota ja lähinnä faneille suunnattua pikkusälää, joista esim. arvon muusikoiden "haastattelut" menevät pikaesittelyn puolelle.
Bonuslevy Goth 'N' Roll Archives lupaa paljon, mutta voisi tarjota enemmänkin. Olisi hienoa, jos sessioista olisi löytynyt julkaisemattomia, kadonneita kappaleita tai muita aarteita. Nyt on tyytyminen jo aiemmin mainittuihin versiointeihin, joista toki esim. Gothic Girlin laahaava demo vuodelta 1998 on hauska kuulla.
Joka tapauksessa hieno boksi, jota voisi kutsua juurikaan liioittelematta definitiiviseksi oppaaksi The 69 Eyesin maailmaan. Mainittakoon vielä, että vaikka tänä syksynä Operaatio Maassa seikkailleet Jyrki ja Jussi ovat yhtyeen näkyvimmät jäsenet ja imagon tae, ilman Pasi "Bazie" Moilasen riffikynää bändin ura voisi näyttää hyvinkin toisenlaiselta.
Miika Jalonen
