Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Vuoden ensimmäisissä arvioissa mukana ovat Hanoi Rocks -kokoelma, Lord Vicar, Pintandwefall, Vanguard, Laura Sippola, Huge L, ja Dark Buddha Rising.
HUGE L
Vintage
Monsp
Maaninen kirjoittaja, joka harvinaista kyllä onnistuu myös tallentamaan ja
julkaisemaan uskomattoman määrän materiaalistaan, tarjoilee tällä kertaa
remixejä.
Huge L: n sopimukseen Monsp Recordsin kanssa saattaisi uskoa
kuuluneen pykälän juuri tällaisen koosteen tekemisestä, sen verran paljon se
avaa vantaalaisen tuotantoa myös niille, joille sen löytäminen
omakustannelähteistä on ollut liian monimutkaista. Vaikkei kyseessä ole millään
tapaa kooste Hugen / ILS:n pidemmästä musiikillisesta taipaleesta,
kertoo Vintage huomattavasti esim. Touché -albumia paremmin, mistä
touhussa on kyse.
Loputtomaan keskenään rimmaavien -tai ainakin lähes rimmaavien- lauseiden
ja käsitteiden mereen hukkuu helposti tälläkin kertaa jo ensi minuuteilla.
Tyyli on nopealla kuuntelulla helppo tuomita tyhjänpäiväiseksi jorinaksi muodon
ehdoilla, ja sellaiseksi sen voi halutessaan tulkita toki tarkemmassakin
katsannossa. On vaikea sanoa, haluaako julkisia esiintymisiä karttava Huge ns.
sanoa jotakin, vai vain tiputella riimejä riimien vuoksi. Vertaukset ja
kielikuvat osuvat joka tapauksessa kaikkien biisien paremmista pisteistä
ammuttuina kipeän tarkasti valittuihin maaleihin.
Remix-leyvn varsinainen pointti on toki kuitenkin tuotannossa, biiteissä,
rakenteissa ja soundimaailmoissa. Niissä Hugen Frank Einstein -persoona
on onnistunut loistavasti. Suuri osa raidoista pumppaa nyt paremmin ja
harkitumman oloisesti kuin alkuperäisissä julkaisumuodoissaan. Harkinta
julkaisujen sisältöjen ja tyylien suhteen on supertuotteliaan artistin kohdalla
tietysti äärimmäisen tärkeä seikka. Tällä levyllä lähestulkoon kaikki osuu
paikalleen, harkinta-aikaa on selkeästi ollut riittävän paljon.
Niko Toiskallio
HANOI ROCKS
This One's For Rock'n'Roll - The Best Of Hanoi Rocks 1980-2008
Johanna Kustannus & Backstage Alliance
Hanoi Rocks ilmoitti viime vuoden lopulla pistävänsä pillit pussiin.
Uutinen yllätti ainakin allekirjoittaneen, sillä olihan yhtye hieman aiemmin
julkaissut kenties (tai ainakin lähes) parhaan levynsä ja uusi rumpalikin
oli istutettu kioskin taakse. No, eikös sitä sanota, että aikansa kutakin?
Levy on tupla - kuten oli myös Hanoi Rocksin ura. Ensimmäinen cd keskittyy
loogisesti 1980-luvun tuotantoon ja toinen yhtä loogisesti 2000-luvun
biiseihin. Vaikka Hanoit saivatkin paljon uusia faneja tällä vuosituhannella
niin monille varmasti se ainoa oikea kausi oli aika ennen rumpali
Razzlen kuolemaa. Näin myös allekirjoittanut uskotteli itselleen
monta vuotta, mutta sittemmin on täytynyt mielipidettä hieman tarkistaa.
Tämäkin paketti osoittaa sen, että kyllä niitä loistavia biisejä on syntynyt
orkesterin uudelleensyntymisen jälkeenkin. Ykköslevy nyt on
luonnollisestikin täyttä rautaa, mutta on sitä riittänyt toisellekin lätylle
ammennettavaksi. Oikeastaan vain pari slovaria (In My Darkest Moment
ja Center Of My Universe) ei kolahda yhtään - mutta on niillekin
varmasti yleisönsä.
Tämä siis on nyt sitten Hanoi Rocksin tilinpäätös - ja vielä lopullinen, jos
herrat sanansa pitävät. Kyllä bändillä varmasti olisi vielä ollut
annettavaa, mutta onhan se parempi lopettaa huipulla. Niin, ja lopuksi voisi
vielä kehaista tämän koko paketin komeaa ulkoasua. Sitä kelpaa katsella ja
hypistellä kun hyvä rokki pauhaa soittimessa.
Miki Peltola
PINTANDWEFALL
Hong Kong, Baby
Gaea
Pintandwefall nousi pintaan, koska se teki jotain raikasta. Ei välttämättä varsinaisesti uutta, mutta raikasta. Viekoitteleva yhdistelmä kohtalaisen kesyissä mitoissa pysyvää raivoa, roppakaupalla intoa ja sopiva määrä itseironiaa herättivät täysin oikeutettua kiinnostusta bändiä kohtaan.
Toisen levyn kohdalla pelkkä ilmiö ei enää kantaisi kovinkaan pitkälle ilman todella massiivista taustakoneistoa. Sellaista ei pinteillä ole takanaan, mutta uutukainen Hong Kong, Baby ei sellaista kaipaakaan. Päinvastoin, levy osoittaa, mistä puusta naamioiden taakse piiloutuneet neidot on todella veistetty. Levy vangitsee kuulijan mielenkiinnon vaivatta koko puolituntisen kestonsa ajaksi ja yllättää edelleen tuoreudellaan. Resepti tuntuu sisältävän ainakin pirteää rokkikohkausta, yksinkertaisuuteen nojaavaa taidepunkkia, yllättävissä määrin kaihoisuutta, ja kaikki tämä on kiedottu arkipäivän huomioihin ja tunnetiloihin. Mielenjäävimpiä kappaleita on mm. pitkään livesetissä kuultu Okto, joka tuo riisutussa sovituksessaan etäisesti mieleen The Whon Boris the Spiderin. Nimensä mukaisissa tunnelmissa soiva Sad Song on sekin todellinen voimannäyte ja tosissaan koskettava kappale. Levyä kuunnellessa alkaa itse asiassa tuntua, että pintit ovat parhaimmillaan juuri kaikkein pienimmissä, yksinkertaisiin sovituskoukkuihin nojaavissa kappaleissa. Niinpä esimerkiksi skeittipunkilta haiskahtava The Everlasting Difficulty of Important Choices tuntuu jopa kokonaisuutta heikentävältä tekijältä, vaikka se takuulla lyökin voimalla livesoitossa.
Mitäpä siihen lisäämään, Pintandwefall teki erinomaisen kakkospitkäsoiton, jonka myötä se osoittaa lopullisesti kaikille epäilijöille todelliset kykynsä.
Ilmari Ivaska
VANGUARD
Hydralchemy
Shadow World Records
Vanguardin musiikki elää vastakohdista. Yhtäällä bändi tarjoilee kaunista ja lohdutontakin melodiakertomaa yhdistettynä laulajatar Suvi G.:n kuulakkaaseen ääneen, toisaalla gootti- ja hieman industrial-henkistäkin paahdetta J. Grymin murinoiden antaessa käskyjä. Näiden ehtojen yhdistyessä samaan kappaleeseen tulos on monin paikoin hyvin seksikäs ja latautunut. Se, mikä yhtyeessä on todella hyvää, on, että goottileima voidaan kerrankin lyödä ilman, että se on imelä. Vanguardin goottielementit edustavat kyllä myös aiheen romanttista puolta, mutta ennen kaikkea yhtyeen voima tulee kauhusta.
Aikanaan bändi voitti Wackenin Metal Battlen ja tuotti todella iskevän debyytin. Mainosrahat eivät kuitenkaan riittäneet siihen saakka, että yhtye olisi saanut osakseen pysyvämpää huomiota ja ryhmä on kakkoskiekollaan ikään kuin puhtaalla pöydällä. Siltä levy tuntuu myös musiikillisesti. Monia koukkuja on onnistuttu istuttamaan varsin onnistuneesti, esimerkiksi omaan korviini onnistuneimpiin kuuluvia kohtia ovat ne, jotka tuovat mieleen vaikkapa kuopiolaisen Shade Empiren. Toisaalta levyltä välittyy, ettei etsikkoaika yhtyeen kohdalla ole vielä täysin ohi, mikä näkyy erityisesti silloin kun paahdosta siirrytään herkempiin tunnelmiin. Hyvää työtä bändi on kuitenkin tehnyt ja muun muassa Ouija ja Whisper osoittavat osaamista.
Hanna Valjakka
DARK BUDDHA RISING
Ritual IX
Post-RBMM
Mattamusta gatefold on nielaissut kaksi kiiltävän mustaa vinyylilevyä. Kirjaimella A merkitylle puolelle neulan nostamisen jälkeen alkaa kaiuttimista vyöryä Enneargyn riffi. Dark Buddha Risingin riffi vie mukanaan. Krautrockmaisesta jumituksesta, doom metalin raskaudesta ja space rockin psykedeliasta rakentuva teos on mielenkiintoisinta, mitä kotimaamme kamaralta on hetkeen tullut. 20 minuuttia ratsastetaan käytännössä yhdellä riffillä. Miksi tämä ei ole tylsää?
Enneanacatlin alkuhämyilyn päätyttyä jyrätään ilmoille jälleen jurnuttava ja raskas riffi, jolla lähdetään laajentamaan tajuntaa. Ufomammutin, Electric Wizardin, Pharaoh Overlordin ja yleisesti raskaan, psykedeelisen musiikin ystävät tulevat nauttimaan Dark Buddha Risingin edesottamuksista.
Kolmas ja viimeinen kappale on jaettu toisen vinyylin molemmin puolin. Efektejä, hälyääniä, hypnoottinen rumpukomppi ja löytyy se riffikin lopulta. Pahaa enteilevää manausta, joka vaihtuu drone-huminaan ja surinaan. Ritual IX on matka, kokemus, tutkiskelua. Ritual IX kyseenalaistaa normeja ja kaavoja. Ritual IX on parasta mitä olen aikoihin kuullut.
Jukka Hätinen
LAURA SIPPOLA
Toinen
Texicalli Records
Suomalaisista naisartisteista puhuttaessa keskustelu kääntyy
useimmiten Jonna Tervomaahan ja Maija Vilkkumaahan.
Viime vuosien aikana on kuitenkin noussut esiin varteenotettavia uusia
laulajattaria, joilla on mahdollisuus nousta tämän parivaljakon
muodostamaan kaanoniin. Yksi heistä on Laura Sippola, joka on
vastikään julkaissut toisen albuminsa. Toinen osoittautuu
ristiriitaiseksi tapaukseksi, jossa ei olla menty sieltä, missä aita
on matalimmalla. Välillä ylitys onnistuu ja taas toisaalla
aitarakenteet kolisevat pahemman kerran.
Sippola on säveltänyt ja sovittanut kaikki kappaleensa. Suurin vahvuus
levyllä kohdistuu sovituksiin, jotka eivät perinteisemmissä
sävellyksissäkään ole mitään peruskauraa, vaan täysin tuoretta
tavaraa. Laulumelodiat myös koettelevat tavanomaisen laulutaiteen
rajoja. Esimerkiksi mainiossa Mä tiedän -balladissa välillä
kuljetaan kaukoröyhkämäisen puhelaulun parissa.
Levyn heikkoudeksi puolestaan muodostuu linjattomuus. Edellä mainitun
kauniin balladin tunnelmista on hankala siirtyä väkinäisen menevän
Kiinnostaa-biisin pariin. Samanlaisia epäsuhtaisia pareja
levyltä löytyy useampia. Nopeasti huomaakin käyttävänsä skip-nappia
ahkerasti. Silti surffailun osuessa oikean kappaleen äärelle, levyn
parissa viihtyy hyvin.
Henri Turunen
LORD VICAR
Fear No Pain
Church Within Records
All-star-kokoonpanoja ja reunion-kyhäelmiä tulee ja menee. Toisilla on selkeästi taalerinkuvat silmissä, toiset onnistuvat tekemään jotain merkittävää, joka muistetaan muistakin, kuin menneiden aikojen saavutuksista. Vaikka kuinka trendeistä puhuttaisiinkin, doom metalin saralla dollaripäiväunia on täysin turha nähdä, joten parempi keskittyä siihen musiikin tekemiseen, kuten Lord Vicar debyytillään osoittaa.
Ensimmäiset neljä kappaletta melkeinpä kaahataan. Suoraviivaista, perinteistä tuomiota korviahivelevällä kitarasoundilla ja Chritusin Ozzymaisella tulkinnalla. Biiseistä kyllä tunnistaa orkesterin pääpirun entisen bändin soinnin, mutta yleisilmeeltä ollaan vielä enemmän Sabbathimpaan suuntaan nojallaan. Mikäli Pillars Under Water tai The Last of The Templars ei pistä niskoihin liikettä, lienee syytä harkita Radio Novalle kääntämistä.
Loppulevystä isketään hieman liinoja kiinni sekä heittäydytään monisyisempään ilmaisuun, biisimateriaalin kärsimättä ja levy päätetään doom-balladi The Funeral Pyreen. Dynamiikaltaan hieno, hittiä hitin perään lataava, ailahtelevan EP:n jälkeen vakuuttava pitkäsoitto.
Jukka Hätinen
