Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Helmikuun arvioissa mukana ovat Harmaja, KTU, Pekka Streng & Olympia-orkesteri, Samae Koskinen, Callisto, Damn Seagulls ja Regina.
KTU
Quiver
Rockadillo Records
Kimmo Pohjosen yhteistyö King Crimson -muusikkojen
Trey Gunnin ja Pat Mastelotton kanssa on tuottanut
toisen hedelmänsä. Studioissa äänitetty Quiver poikkeaa
tekotavaltaan edeltäjästään 8 Armed Monkeysta, joka koottiin
eri live-esiintymistä. Quiver on harkitumpi kokonaisuus, jossa
on kuitenkin vahva lataus intuitiota, joka on ollut ryhmän vahvuus
alusta alkaen.
Quiver sisältää yksitoista kompaktia kappaletta. Tällä kertaa
biisien mitat eivät rönsyile missään vaiheessa yli kuuden minuutin.
Välillä kolmikolta jää toivomaan samanlaista heittäytymistä kuin
yhtyeen keikoilla, jossa aika ja paikka unohtuu. Toisaalta
tiivistetympi ilmaisu toimii. Levyllä Trey Gunnin Warr-kitara nousee
isoon rooliin, mikä tuo soundiin enemmän rockia, joten ehkä
typistyksellä on korostettu särmikkyyttä. Ja särmää levyllä toden
totta on.
KTU on säilyttänyt levyllä tutun perusvireensä, mutta myös
uutta ilmettä on tuotu roppakaupalla lisää. Albumi varmasti
houkuttelee uusia kuulijoita räväkällä otteellaan, mutta pitää myös
vanhat fanit tyytyväisenä.
Henri Turunen
HARMAJA
Harmaja
Wiima Music Oy
Lapsena pidin Saima Harmajan runoista, niiden kauneudesta ja eteerisyydestä, näin jälkikäteen katsoen jopa naiiviudesta. Tätä kauneutta on lähtenyt tavoittelemaan debyytillään raahelainen Harmaja, jonka mikin varressa ja sanoittajana (runoilija-Harmajan lisäksi) nähdään mm. Charonista tuttu J-P Leppäluoto. Leppäluodon ääni tuo tähän jo lähtökohtaisesti omassa kirjassani plussaa, sillä kyseessä on yksi pitkäaikainen suosikkini. On myös todettava, että millään tapaa äänenvahvuuksiltaan kyseenalainen laulaja ei myöskään tässä yhtyeessä pärjäisi, sikäli paljon vokalistin ääneen nojaa sävellyksiltään minimalistinen albumi. Minimalistisuus on tällä kerta hyve, sillä albumi on hyvin eheä ja toimiva kokonaisuus, kuten myös sen biisit itsessään. Erityiskiitoksen ansaitsevat Taivaan pirstaleet, Vajoan, Kevät ja Alla. Välillä tosin toivoisi, että muut biisit lähtisivät yhtä voimakkaasti lentoon kuin Taivaan pirstaleiden loppu.
Minimalistisuus tekee tilaa sanoituksille. Harmajan tekstit on otettu mukaan kappaleisiin Sydäntalvella ja Kevät, muut tekstit ovat Leppäluodon käsialaa. Melko yksinäinen ja lohduton on se mielikuva, jota lyriikat kantavat ja sävelet tukevat tätä oivallisesti. Monista biiseistä jää juuri lopputalven hetkeen sopiva mielikuva, jossa ihminen seisoo yksin jäällä, ja rannassa hän voi nähdä jään vankina olevia oksistoja ja talventörröttäjiä. Ennen kaikkea vahvoja mielikuvia ja seesteistä rauhoittumista tarjoileva levy, jolla ei ole Leppäluodosta huolimatta mitään tekemistä metallin kanssa, jos se auttaa jotakuta muodostamaan mielikuvaa.
Hanna Valjakka
DAMN SEAGULLS
Hunting Season
Fullsteam
Helsinkiläinen Damn Seagulls oli edellisellä, erinomaisella Soul Politics -albumillaan melko kaukana punkista ja rockista ammentavista juuristaan. Uutta Hunting Season -levyä kuunnellessa huomaa kuitenkin nopeasti, että muutoshakuisuus ei ole bändille mikään itseisarvo. Tärkeintä on laulun sielun tavoittaminen kullekin kappaleelle parhaiten soveltuvin keinoin.
Itse asiassa tuoreella levyllä on jälleen mukana joitakin säväyksiä rock'n'rollin todellisesta energiasta, vaikka sitä ei levyn määrittäväksi tekijäksi voikaan kutsua. Kuten aiemminkin, keskeisimpänä palikkana on laulaja-kitaristi Lauri Elorannan muhkean sielukas ääni, joka tuntuu olevan kuin kotonaan niin vihaisena räyhätessään kuin kaihoisasti tunnelmoidessaankin. Vertaukset Bruce Springsteeniin eivät missään tapauksessa ole tuulesta temmattuja. Monissa kohdin myös kappaleiden sovitukset seurailevat tätä massiivisuuteen taipuvaa äänenväriä, ja on jo etukäteen helppo nähdä suomalaisen festivaaliyleisön sukkien pyörivän jalassa Novus Ordo Mundin instant-riffin tahtiin ja kesäillan nousevan kattoon Libertinen kasvavan kaaren mukana.
Hunting Season on todella konstailematon levy, vaikka siinä on jopa aavistuksen koneellisia elementtejä. Konstailemattomuus onkin ehdottomasti Damn Seagullsin vahvin ase metsälle mentäessä. Valitettavasti tämä kuitenkin ilmenee joissakin kohdin mielenkiintoisuuden kustannuksella. Eikä sille mitään voi, että välillä Elorannan suomi-väritteinen aksentti kalskahtaa todella kipeästi korvaan. Tämä kaikki tiputtaa vahvan ensivaikutelman antaneen albumin perinteiseen keskitason massaan.
Ilmari Ivaska
PEKKA STRENG & OLYMPIA-ORKESTERI
Unen maa
EMI
Kun kuulin, että Pekka Strengiltä on tulossa postuumialbumi,
olin sekä innoissani että peloissani. Magneettimiehen kuolema
ja Kesämaa ovat nousseet sellaisiksi klassikkolevyiksi, että
monesti olen jäänyt harmittelemaan, ettei niille ehtinyt tulla jatkoa.
Ennakolta oli kuitenkin pelko siitä, että nyt on kaivettu
pöytälaatikoista esiin materiaalia, joka sinne on myös tarkoitettu
jäävän. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen; Unen maa kantaa
viidentoista kappaleen mittansa hyvin.
Levyn teossa on käytetty menetelmää, joka on varmasti uraauurtava.
Strengin yli 30 vuotta vanhojen kelanauhojen rinnalle on äänitetty
Olympia-orkesterin sointia. Sovitukset toimivat niin hyvin, että
vuosikymmenet nauhoitushetkien välillä haihtuvat kuulumattomiin.
Kappalemateriaali vaihtelee alle minuutinmittaisesta Muumipeikon
tassuttelusta yli viisiminuuttiseen Metsästäjään, joka on
soinniltaan ehkä paras esimerkki vanhan ja uuden yhdistelmästä.
Unen maa on jännittävä retki Pekka Strengin pöytälaatikkojen
syövereihin. Se on sellainen matka, joka oli hyvä tehdä.
Henri Turunen
CALLISTO
Providence
Fullsteam Records
Kolmanteen pitkäsoittoon ennättänyt Callisto jatkaa luonnollista jatkumoa ja kehitystä, joka on yhtyettä kuljettanut hyvästä debyyttialbumista tyylikkääseen Noiriin ja nyt vuorossa on Providence. Selkeimmät erot aikaisempaan materiaaliin kuuluvat uuden vokalistin muodossa. Arvioon käytettyjen kuuntelukertojen aikana en vielä päässyt sinuiksi Jani Ala-Hukkalan rekisteriin, joka aiheuttaa paikoin häiritseviä mielikuvia nuoremmasta Kärtsy Hatakasta emobändin keulilla.
Levy on yhtenäisintä Callistoa niin hyvässä kuin pahassakin. Sävellykset kantavat pitkistä kestoista huolimatta suurimmaksi osaksi erittäin hyvin, mutta albumin 70-minuuttinen taival tuntuu välillä ikuisuudelta ja kuuntelussa tekee mieli pitää tauko Stasis-kappaleen psykedeelisen ryöpytyksen jälkeen. Ehkäpä tuo tuplavinyyliformaatti on Providencelle optimaalisin?
Vaikka teksti varsin kriittiseltä saattaa kuulostaakin, on Callisto tehnyt eheimmän albumikokonaisuutensa, tosin samalla kuuntelijalle raskaimman. Providence on progeilevaa post rockia metallivaikutteilla, ilman tyhjänpäiväistä kikkailua. Uusi laulaja toimii varmasti melkoisena vedenjakajana vanhojen fanien keskuudessa, uusille taas tätä on helppo suositella aloituspisteenä yhtyeen tuotantoon.
Jukka Hätinen
SAMAE KOSKINEN
Elossa
Suomen musiikki
Samae Koskinen nousi kerralla suuren yleisön tuntemaksi artistiksi julkaistuaan ensimmäisen Vol. 1 -soololevynsä vuonna 2006. Yhteistyö suomalaisten nykykirjailijoiden kanssa pantiin merkille ja siitä oltiin kiinnostuneita monella taholla. Uusi Elossa-levy on huomattavasti edeltäjäänsä energisempi ja avoimempi, mutta jotain edelliseltä levyltä tuttua on tämänkin levyn syntyhistoriassa. Koskinen on tällä kertaa osallistunut lyriikoiden kirjoittamiseen myös itse, mutta tekstit syntyivät yhteistyössä suomalaisen nykymusiikin kummisedän Kauko Röyhkän kanssa.
Yksittäisen perjantain ympärille kietoutuva episodialbumi kuvaa päivän tapahtumia useiden henkilöiden kautta, mikä avaa mahdollisuuden keskenään todella erilaisille ja vaihteleville kappaleille nivoutua yhdeksi luontevaksi kokonaisuudeksi. Kun Koskisen debyytti kuulosti itse asiassa monissa kohdin tämän emobändi Sister Flolta suomeksi laulettuna, ottaa uutukainen tästä asetelmasta selvän irtioton. Tyypillisen hissuttelupopin kylkeen on liitetty esimerkiksi Saa haluta -kappaleessa kuultavaa elektronista soundia ja jopa jonkinlaisia kevythevi-elementtejä. Näillä tunnelmanvaihteluilla Koskinen onnistuu tavoittamaan todella kiinnostavasti keskenään erilaisten hahmojen tunnetiloja. Määrittävänä tekijänä levyllä on - yllättävää kyllä - positiivisuus ja elämänilo. Näin on siis siitä huolimatta, että tarina on lopulta hyvin traaginen. Röyhkän vaikutuksen kuulee sanoituksissa helposti; kielen lämmin arkisuus päästää kuulijan todella lähelle, ja esimerkiksi Ettei kukaan lähtis yksin -kappaleen pohdinta yksinäisyydestä lienee tuttua meistä useimmille.
Ilman muutamia ylipateettisia osioita levy hipoisi täydellisyyttä. Nytkin se on todella virkistävä ja mielenkiintoinen kokonaisuus, jolla on mahdollisuudet tavoittaa ja liikuttaa kuulijoita hyvin laajalla skaalalla.
Ilmari Ivaska
REGINA
Puutarhatrilogia
Johanna Kustannus
Regina on hiljalleen noussut kotimaisen elektronisen musiikin
ehdottomaan kärkikastiin. Kolmas albumi Puutarhatrilogia
vahvistaa entisestään tätä asemaa. Pitkäsoiton ihastuttavan tuore
soundi rakentuu orgaanisten soitinten ja elektrobiittien yhdistelmän
varaan. Huomiota herättää myös se, että levyn yleisilme on sangen
rauhallinen. Ainoa todellinen tanssikappale on loistava singlelohkaisu
Saanko jäädä yöksi?
Vaikka Iisa Pykärin sanoituksien sisälle on aika hankala
sukeltaa, ne eivät missään vaiheessa tunnu niin naiiveilta kuin joskus
aiemmin bändin kohdalla on ollut. Toisaalta edelleen lapsenomaisen
fantastinen väripaletti on mukana, ja hyvä niin. Laulumelodiat tuovat
mieleen länsinaapurin kieromman kollegan The Knifen, mutta mikä
parasta bändi ei häviä ruotsalaissuosikille tippaakaan.
Regina on onnistunut ottaamaan kehitysaskelia jokaisella albumillaan
ja tekemään sopivasti pesäeroa edeltäviin julkaisuihin. Nyt tämä askel
tuntuu harppaukselta. Toivottavasti samanlainen nousukiito jatkuu myös
tulevaisuudessa.
Henri Turunen
