Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Maaliskuun arvioissa mukana ovat Maj Karma, Cats on Fire, Mangoo, Nicole X -dvd, Joose Keskitalo, Pete Parkkonen, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, Dauntless, Grand Manoeuvre, Synestesia, Shogun Kunitoki, Wojciech, Torture Killer ja erikoispitkässä arviossa Punk ja yäk -kokoelma.
SHOGUN KUNITOKI
Vinonaamakasio
Fonal
Edellisillan baari-ilta on venynyt pitkäksi. Päätä särkee. Postiluukku
kolahtaa. Kirjepapereista kuoriutuu esiin Shogun Kunitokin
kakkosalbumi. Levylautanen pyörähtää. Olen myyty mies.
Vinonaamakasion rosoinen soundi on tulvii kaiuttimista niin
lähelle, että se on käsin kosketeltavissa. Sulavasti biisistä toiseen
kulkeva albumi ravistelee musiikkituotannon nykyisiä normeja
suoraselkäisen omaperäisellä ja särmikkäällä äänimaisemalla. Bändin
kappaleissa on jotain löyhää yhtäläisyyttä toiseen kovaan kotimaiseen
instrumentaaliyhtyeeseen Magyar Posseen, mutta ne ovat
räkäisempiä ja minimalistisempia.
Albumin huippukohdiksi nousevat maanisella rytmillään mukaansa imevä
Mulberg ja hypnoottinen päätösraita Nebulus, mutta ennen
kaikkea kyseessä on kokonaisuus. Reipas puolituntinen kuluu kuin
siivillä, joten voi huoletta laittaa toiston päälle ja antaa levyn
pyöriä ympäri yhä uudelleen. Alkuvuoden päräyttävin levy.
Henri Turunen
MAJ KARMA
Salama
Megamania
Ensin oli Ukkonen ja sitten tuli Salama. Kuuluvathan ne
tiiviisti yhteen, mutta mitä sitten seuraavaksi? Sade? Vai peräti Kaatosade?
Maj Karma sen jo ehkä tietää, mutta keskitytään nyt tässä yhteydessä
luonnonilmiöistä salamaan.
Herra Ylppö puhuu suurista asioista tuoreella Maj Karma -albumilla. Jo biisien nimet, kuten Maailma, Tulevaisuus, Tyyni
valtameri, Taivaankansi ja Seitsemäs manner -sekä
tietysti levyn nimiraita, kertovat, että tässä leikitään isolla
hiekkalaatikolla. Tarkempi kuuntelu paljastaa, että eivät aiheet noin
avaruuksia syleileviä ole, vaan henkilökohtaisempaakin otetta löytyy.
Lyriikat ovat mielestäni onnistuneinta Ylppöä (tähän asti). Mies ruotii
yhteiskunnan ja ihmissuhteiden ongelmakohtia terävällä kynällä, eikä hänelle
tyypillinen toistokaan ärsytä niin kuin joskus aiemmin - päinvastoin nyt
Ylppö tuntuu löytäneen tasapainon ja samalla tehon siihenkin. Tosin
melodiapuolella tuntuu, että välillä on yritetty hakea liiankin hienoja
koukeroita. Joskus olisi parempi ladata suoraan tauluun, eikä tanssahdella
ympärillä. No, toisaalta silloin kun isketään niin silloin myös tartutaan
tajuntaan.
Yleensä bändin tulevaisuus ei näytä hyvältä jos joku jäsenistä julkaisee
soololevyn tai jos levyä tehdessä bändin jäsenet eivät ole studiossa
yhtäaikaa. Maj Karma on syyllistynyt näistä molempiin. Tulevaisuus näyttää
onko luvassa Kaatosade vai mitä nämä herrat seuraavaksi keksivätkään. Salama
on joka tapauksessa mainio levy, kävi jatkossa miten kävi.
Miki Peltola
CATS ON FIRE
Our Temperance Movement
Pyramid/Johanna
Cats On Fire on yksi sellaisista suomalaisista bändeistä, jonka satunnainen ulkomaalainen musiikkidiggari saattaa esitellä satunnaiselle suomalaiselle musiikkidiggarille. Bändin mm. The Smithsille ja skotlantilaiselle herkistelypopille hattua nostava musiikki ehti herättää kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella jo ennen vuonna 2007 julkaistua debyyttialbumia The Province Complains, eikä syyttä.
Sen mitä Cats On Fire tekee, se tekee yksinkertaisesti erinomaisesti. Bändi hallitsee genrensä tyylikeinot kattavasti ja se osaa käyttää niitä todella hyvällä maulla. Samalla bändi osoittaa sen, kuinka helppoa todellisuutta on pakoilla musiikillisin keinoin, vaikka lyriikat ovatkin esimerkiksi Letters From a Voyage to Sweden -kappaleen kohdalla hyvinkin konkreettisesti kiinni nykyhetkessä. Juuri sävellysten naiivi kirkasotsaisuus ja tekstien kyynisen havainnoiva ote tekevät Cats On Firesta poikkeuksellisen ja ajatuksia herättävän yhtyeen. Musiikki on melodisesti rikasta ja se on onnistuttu sovittamaan perinteisin keinoin kiinnostavasti, mistä kiitos kuulunee erityisesti kitaristi Ville Hopposelle.
Yhtään edellisen levyn Higher Groundsin kaltaista välitöntä iskusävelmää levyltä ei kuitenkaan ensi kuulemalta nouse esiin. Lähimmäksi pääsevät kenties sulavan walking bass -kuvion tahdittama Lay Down Your Arms tai Cats On Firen mittakaavassa innokkasti rokkaava Tears in Your Cup. Toisaalta Our Temperance Movement ei tunnu myöskään sisältävän ainoatakaan todellista hutia tai rimanalitusta. Kokonaisuus on siis kaiken kaikkiaan onnistunut ja kauttaaltaan koherentti.
Our Temperance Movement täyttää sitä kohtaan asetetut odotukset vähintään hyvin. Suomea levyllä tuskin valloitetaan, mutta se ei liene bändin agendallakaan kovin korkealla. Niin kauan kuin melodiat hyväilevät kuulijaa näin kauniisti, ei edes bändin hienoinen arroganssi ärsytä.
Ilmari Ivaska
SYNESTESIA
Feeniks
Kampas records
Synestesian esikoislevy Feeniks on kymmenen kappaleen
mittainen annos härmän murteella laulettua death metalia. Levy näyttää ja kuulostaa kypsältä
ja ammattimaiselta ollen kuitenkin kaukana särmättömästä. Synestesian vahvuus synkkien
tarinoiden kertojana on käynyt ilmi jo parin edellisen EP:n myötä. Feeniksillä yhtye ottaa tästä vahvuudesta kaiken irti. Jopa kansilehti nivoutuu keskeiseksi osaksi levyn kirjaimellisesti raadollista tarinaa. Vaikka ennakkomaistiaisten perusteella tiesin mitä odottaa, oli olo ensikuuntelun jälkeen kuin snuff-filmin katsoneella.
Synestesia ei lähde keksimään pyörää uudestaan, mutta maustaa
kappaleensa niin monilla koukuilla, että vielä reippaasti yli parin kymmenen läpikuuntelun
jälkeenkin löytyy levyltä uusia riffimuunnelmia ja erityisesti rumpufillejä, ja niitä aikaisempiakin tuttavuuksia odottaa edelleen innolla. Tavaraa on paljon, mutta yhtye onnistuu sulauttamaan kaiken yhteen menettämättä identiteettiään. Vertailuja niin koti- kuin ulkomaisiinkin melodeathbändeihin voi yrittää tehdä, mutta loppujen lopuksi Synestesia kuulostaa vain itseltään.
Vokaalipuolella Eero Kuusisto ärisee lyriikoiden vaatimalla
kylmyydellä ja tarinaa sävytetään ajoittain puhelaululla sekä hennoilla naisvokaaleilla.
Bändi luottaa visioonsa jopa siinä määrin, että levyn loppupuolen Päätös-kappaleen kertosäe on uskottu kokonaan naisvokalistien huomaan. Ratkaisu on tässäkin tapauksessa oikea, eikä levystä oikeastaan löydy juurikaan valittamisen aihetta. Levyn kohokohtia ovat tyylipuhdas thrashrykäisy Puhdas sattuma sekä tarinan kliimaksi Rakastan sinua. Synestesia lunastaa debyytillään paikkansa kotimaisen raskaan musiikin kärkikastissa. Rima vuoden tulokkaan valinnassa on asetettu todella korkealle.
Erno Nikkola
DAUNTLESS
Death Row Poet
Full Metal Records
Demoajoista asti Dauntlessia seuranneelle voi muutos olla näin toiseen albumiin asti tultaessa melkoinen eikä taatusti kaikkien makuun sopiva. Voisi olla, että albumi keräisi itseltänikin huonommat pisteet, ellen olisi sattunut todistamaan kuinka selvää jälkeä nämä kappaleet tekevät livenä. Albumimuoto ei mielestäni tee tälle materiaalille oikeutta, mikä tietysti hieman kertoo myös siitä, että biisit toisistaan erottavia koukkuja olisi saanut löytyä enemmän. Toisaalta biisit ovat jo nyt äärimmäisen täyteen ahdettuja, joten mikäli koukkuja lisää haluaisi, olisi jotain otettava jo poiskin, ettei kuunteluelämystä tukahdutettaisi täysin. Ne melodiakulut, mitä albumilta nyt löytyy lisäävät tehoaan nykyisessä kaaoksessa.
Sitten loput hyvät uutiset. Levyllä on monia erittäin toimivia biisejä ja kuten sanottua niiden livetoimivuus on taattu. Propsit täytyy antaa myös Niemiselle, jossa on selkeää johtajakarismaa. Biiseistä parhaiten toimivat Waking Up The World, Death-Trap ja parhaimmaksi raidaksi nouseva Pois Alta!, vaikka suomen kieli tuntuukin alkuun turhalta kikkailulta.
Hanna Valjakka
GRAND MANOEUVRE
Everyday Miracles
Omakustanne
Olen seurannut Grand Manoeuvrea mielenkiinnolla jo vuosia.
Jo yhtyeen alkuaikoina soinnissa oli paljon koukuttavia trip hop
-vaikutteita. Debyyttialbumi Everyday Miracles ikävä kyllä ei
vastaa niitä odotuksia, joita olen omassa päässäni yhtyeelle kasannut.
Sen siloteltu soundi ei onnistu piirtämään muistijälkeä ja yleisilme
jää hivenen mitäänsanomattomaksi.
Yhtyeen ilme on muovautunut taitavaksi ja viileäksi popiksi, josta ei
groovea puutu. Tarkka soitto ja sulava tuotanto ei kuitenkaan kanna
pitkälle, sillä tarttumapinta on kaikesta tästä viileydestään jäässä.
Sointi tuo mieleen Kemopetrolin kepeän popin, mutta samanlaisia
hittejä oululaisbändi ei ole onnistunut luomaan. Kuin suoraan
radioaalloille suunniteltu The Latest Greatest Thing
kolkuttelee lähimmäksi täysosumaa.
Aina kun pitkäsoitto viivähtää trip hop -vaikutteissa meno on
maistuvaa, mutta usein tunnelman rakentelu katkeaa latteaan
pop-luritukseen. Tuntuu siltä, ettei bändi uskalla mennä
tunnelmoinnissa tarpeeksi syvälle, vaan se yrittää myös viihdyttää
kuulijaa koko ajan. Tästä jää kompromissin maku suuhun. Potentiaalia
taitavalla bändillä on paljon, joten toiveikkaana odottelen tältä
yhtyeeltä tulevaisuudessa särmikkäämpää ilmettä.
Henri Turunen
RÖYHKÄ JA RÄTTÖ JA LEHTISALO
Hiekkarantaa
Ektro
Kauko Röyhkällä on tällä hetkellä vientiä. Mitä erilaisimpien kokoonpanojen kanssa toteutettuja levyjä ilmestyy jatkuvalla syötöllä, minkä lisäksi miehellä on lukuisia erilaisia taustavaikuttaja-rooleja. Kun suomalaisen rock-musiikin kummisetä lyöttäytyy yhteen Porin musiikkikentän monitoimitaitureiden Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon krautrock-elektropop -projektin kanssa, ovat odotukset väistämättä korkealla tai ainakin lopputulosta odottaa malttamattoman uteliaana.
Ennakkoasetelmaan nähden lopputulos jää kuitenkin hieman valjuksi. Idea on kyllä mitä mielenkiintoisin - tuskaista kaipausta huokuvaa iskelmätunnelmaa väritetään elektronisilla soundeilla, ja silti kokonaisuutta voi kuunnella myös kohtalaisen perinteisen pop-musiikin viitekehyksessä. Tekstit kuvaavat arjen draamaa: R&R&L:n maailmassa onni pakoilee niitä, jotka sitä eniten haluavat. Kokonaisuus tuntuu kuitenkin jäävän puolittaiseksi liian monella saralla. Tunnelma on vakavahko, mutta ei kuitenkaan todellista vereslihaa; välillä ollaan kieli poskessa, mutta siinäkään ei jotenkin mennä kyllin pitkälle.
Minimalistisuus ja tukevat harmoniat tuntuvat välillä mittelevän äänimaailmassa toistensa kustannuksella, ja esimerkiksi Kulta intissä -kappaleen upea kertosäe on kuin eri maailmasta kappaleen säkeistön kanssa. Usein tämän voisi ajatella olevan kappaletta rikastava piirre, mutta tällä kertaa synteesi on harmillisen epäsuhtainen. Toki levyllä on myös todella onnistuneita kokonaisuuksia, kuten Joulu Thaimaassa -kappale ujeltavine taustoineen ja eteenpäin rullaavine perkussioineen. Levy tuntuu kuitenkin olevan kokonaisuutena vähemmän kuin osiensa summa.
Voi olla, että levy vaatisi tiettyä mielentilaa osoittaakseen vahvuutensa. Suomalaisen depression tunnussävelmäksi se on kuitenkin liian oivaltava. Oikeaa mielentilaa odotellessa.
Ilmari Ivaska
JOOSE KESKITALO
Tule minun luokseni, kulta
Helmi Levyt
Joose Keskitalo on noussut kulttisuosioon kuolemaa luotaavilla
lauluillaan. Myös uudella Tule minun luokseni, kulta
-pitkäsoitolla on kalman tuoksua, mutta mukana on uudenlaista otetta.
Keskitalon itsensä mukaan kyseessä on rakkauslevy. Tämä ajatus ei
ensimmäisenä itselle tule mieleen, mutta eri näkökulmista asiaa
katsellessa huomaa, että väitteessä on perää. Näkövinkkeli on hyvin
tuore.
Albumilla on viisitoista raitaa, joita kaikkia yhdistää Keskitalon ja
yleensä ottaen Helmi Levyjen artistien rohkean kotikutoinen soundi.
Sävellyksellisesti biisit leviävät tyyleiltään laajalle. Tämä
monipuolisuus hajottaa hieman kokonaisuuden kantokykyä, mutta tällä
albumilla tärkeimmäksi nousevat yksittäiset kappaleet, joista moni
osuu napakymppiin.
Näistä Viis tyttöä, Luultavasti jäit junan alle ja
albumin nimikkoraita ovat brutaaleja rakkauslauluja, joiden sanoma on
niin mielenkiintoinen, että niitä kuuntelee yhä uudelleen ja
uudelleen. Pimeydestä pimeyttä vastaan ja Saippuakuplia
puolestaan esittelevät omalla tavallaan groovaavan bändin. Loistavat
biisit nousevat kokonaisuudesta esiin vuorotellen, joten ehkä uudet
timantit puhkeavat loistoonsa vasta uusilla kuuntelukerroilla. Joose
on jälleen onnistunut.
Henri Turunen
TORTURE KILLER
Sewers
Dynamic Arts Records
Chris Barnes on tämän bändin suhteen ollutta ja mennyttä ja keikkalaulajanakin pitkään kulkeneen Juri Sallisen astuttua mikin varteen tuntuu bändi nousseen myös musiikissaan uudelle tasolle, kauemmas Barnesin edustamista Cannibal Corpsen ja Six Feet Underin ilmaisuista. Tiukkaa ilmaisu toki edelleen on, mutta pään takomista seinään on vain lisätty entisestään ja viety omaehtoisemmille maille, tässä tapauksessa kunnallistekniikkaosastolle. Sallinen on mitä muhkein viemäripeto ja miehen osaamista kannattaakin tarkistaa muun muassa By Their Corpse -kappaleen muodossa.
Biisimateriaali on kauttaaltaan selväksi tekevää, hyvin hyökkäävää, eikä moitteen sijaa juuri ole. Parhaimmistoksi voi silti mainita The Art Of Impalementin, Rats Can Sense The Murderin ja erityisesti jopa hittipotentiaalia osoittavan I Bathe In Their Bloodin. Ne melodiaosuudet, jotka noita tarttuvuuskoukkuja nakkelevat, ovat kuitenkin takomiselle äärimmäisen alisteisia ja uskon, että yhtyeen ystävä järkyttyy uuden albumin äärellä ainoastaan sen kovuudesta.
Hanna Valjakka
MANGOO
Neolithic
7:45 Records
Ymmärrän kyllä miksi kaikki eivät pidä stoner rock -termistä, mutta että fuzz pop? C'mon, ette mitään nöösimpää keksineet? Stoneriahan tämä Mangoo on, väitti levy-yhtiön jätkät mitä tahansa. Kappalemateriaali sisältää toki isolla kädellä popkoukkuja, eivätkä soittoniekat äidy savunkatkuisiin jameihin.
Stonereita kiinnostavaa knoppitietoa lienee se, että albumin miksauksesta vastaa Truckfightersin Dango ja kyllä sen myös kuulee. Mangoo vaikuttaakin Truckfightersin pikkuveljeltä, joka ei oikein vielä uskalla päästellä täysiä, sormenpäät verillä, vaan tyytyy rokkaamaan hieman sovinnaisemmin. Levyn parasta antia ovat albumin hyvin starttaava Blinders, erittäin tarttuva Birds of Prey sekä Trapped (In My Mind) urku-ujelluksineen. Tylsähkö slovarintapainen Planet ja albumikokonaisuuteen huonosti istuva Queen of Glam ovat oikeastaan ainoat varsinaisesti heikot kohdat.
Paatuneille stoner-rokuille albumi toimii ihan pätevänä, mutta popimpana välipalana. Tosin jokaisen kuuntelukerran jälkeen käsi hamuaa hyllystä Kyuss-, Dozer- ja Nebula-lättyjä. Stonerista kiinnostuneille kölveille Neolithicia voisin suositella porttiteorian ensimmäisenä vaiheena.
Jukka Hätinen
NICOLE
Nicole X
Biotech Records
Nicole kuvasi omat kymmenenvuotissynttärinsä ja kun samaan
pakettiin lisätään edellisen levyn jälkeisen kiertueen dokumentointi, musiikkivideo sekä extroja eli kurkistus synttärien jatkoille ja Kidman-yhtyeen Nicole-cover on tuloksena on Nicole X -DVD. Tuotanto on aina esiintymislavasta leikkaukseen ja äänenlaatuun ensiluokkaista. Keikan kuvaaminen omien laskujeni mukaan ainakin kuudella kameralla kielii kunnianhimosta. Biotech Recordsilta löytyy myös tietotaitoa suunnitelmien toteuttamiseen.
Synttärikeikan taltiointi oli Nicolelta fiksu veto. DVD palvelee
niin bändin vanhoja ystäviä kuin uusia faneja. Ensin mainituille Jorma Korhosen ja muiden muassa Iiro Rantasen esiintymisellä basson varressa on nostalgia-arvoa, uusille faneille vanhat kappaleiden vetäminen vanhojen jäsenten avustuksella tarjoaa katsauksen Nicolen historiaan. Vanhojen kappaleiden riffejä on jaksettu päivittää tähän päivään sopiviksi ilahduttavan paljon. Niin bändi kuin yleisökin näyttää nauttivan synttäreistä, jätkät virnistelevät toiselleen ja yleisössä tukka heiluu.
Tuttujen miesten kiertuesekoiluja olisi luonnollisesti voinut
seurata vähän pidempäänkin, vaikka mitään uutta nämä pätkät eivät enää tarjoilekaan. Kidmanin cover on kuin kurkistus vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa Nicole päättikin jalostaa soundiaan rankemman grungen suuntaan metallin sijaan. Synttärien jatkojen parasta antia olivat taiteilija Ketosen aamu neljän argumentointitaidot.
Vaikka tuotantoarvot ovat kunnossa, materiaali edelleen
mielenkiintoista ja 10 vuotta taltioimisen arvoinen virstanpylväs, kärsii julkaisu hienoisesti Nicolen hurjasta DVD-julkaisutahdista. Auttamatta tulee tunne, että "eikös me juuri jo Nicolen DVD:tä katsottu?" Myös keikkatunnelman ja kirkkaan valaistuksen välillä tehty kompromissi alkaa pitemmän päälle nakertaa. Nicole X on kuitenkin kelpo paketti, ja jälleen yksi osoitus siitä mitä pohjalaisella sisulla saa aikaan.
Erno Nikkola
PETE PARKKONEN
First Album
SonyBMG
Tämän tasoisella materiaalilla loanheitto olisi artistidebytantin kohdalla huomattavasti vähäisempää, ellei kyseinen artisti olisi ponnistanut pihalle tv-realitystä. Eri asia on, olisiko pihtiputaalainen muutoin päässyt koskaan levyttämään, mutta Parkkosen kohdalla tämä olisi ollut peräti sääli. Ei ole myöskään käynyt, kuten aiheellista oli pelätä, että nopeaan tahtiin työstetty debyytti ei olisi lainkaan esittäjänsä näköinen vaan kappaleissa mentäisiin aidan matalimman aisan yli ja vieläpä tv-ohjelman kautta muodostuneen kohderyhmän mukana. Levyllä on senkuuloista materiaalia kuin Parkkoselta voitiin olettaakin kuulevan, joskin jatkossa toivottavasti artistissa itsessään olevaa särmää saadaan siihen enemmän.
Itse liputan Petelle plussaa nimenomaan hänen esiintyjäkarismansa ja laulutaitojensa puolesta. Kappalepuolella tekijöiden nimistöstä löytyy muun muassa Brunilaa ja Sjöroosia, mutta pisteitä ansaitsee sen sijaan Peten veli Ville, jonka kappaleissa on selkeää potentiaalia. Vaikka esimerkiksi Girl In A Uniform ja Endless Love Song kosiskelevat näitä kuviteltuja kohderyhmiä, kuten myös useat muut hieman tyhjältä kuulostavat hiturit, on levyllä useampikin kelpo pala kuten Minute Is A Lifetime, The Final Day, San Francisco ja Poetry Of The Poets. Eniten materiaalista kalskahtaa kotimaisen Disco Ensemblen varjo, mutta sen tyylisen musiikin harrastajan ei silti kannata kuulematta tätä levyä ohittaa.
Hanna Valjakka
WOJCIECH
Monstrolento
M.dulor
Wojciech on jo kohtalaisen pitkään ollut suomalaisen musiikkikentän outo lintu. Siitä sanotaan lähes poikkeuksetta kiittäviä kommentteja, mutta silti suurempi kiinnostus ja menestys antaa edelleen odottaa itseään. Yhtyeen nyt kuultava neljäs pitkäsoitto Monstrolento kuitenkin osoittaa, että sen terät eivät ole ajan kuluessa päässeet ruostumaan.
Uusi levy on nimittäin todella monipuolinen tekele, jota ei ole syytä haudata ja unohtaa popmusiikin marginaaleja reunustaville hautuumaille. Bändi tuntuu ottaneen askeleen kohti helpommin lähestyttävää materiaalia ilman, että sen omaleimaisuudesta on tarvinnut tinkiä mitään olennaista. Toki levy on edelleen pakattu täyteen suurin pensselein maalattua äänikuvaa ja kaavoja karttavia kappalerakenteita, mutta etualalla pysyy silti kappaleiden melodinen anti. Verrokkeja bändille voi mainita monilta suunnilta niin koti- kuin ulkomailtakin. Kyllästymiseen asti Wojciechin yhteydessä mainittu Liekki ei kata millään koko kuvaa, aika ajoin tunnelmat lähenevät ennemmin vaikkapa Sigur Rósin kaikuja ja toisaalta levyn muutamat purskahdukset antavat viitteitä selvästi rankempaankin suuntaan.
Kuten aiemminkin, keskeisimpiä määrittäviä piirteitä on kuitenkin laulaja-kitaristi Jari Oisalon lapsenomaisen naivistinen ääni, joka synnyttää yhdessä monipolvisten sovitusten kanssa mielenkiintoisia keitoksia. Levyn tarttuvimpia kappaleita on vastustamattomasti junnaava Jauhamme tomuksi sekä kertosäkeessään massiiviseksi kasvava Pakkasöinä, joka muistuttaa Wojciechin kaikesta huolimatta olevan pohjimmiltaan selkeä poprock-bändi. Wojciechin tapauksessa biisien erotteleminen tuntuu kuitenkin osin epäoikeudenmukaiselta, sillä Monstrolento on ennemmin yhtenäinen teos kuin kokoelma kappaleita.
Monstrolennon kiistattomista ansioista huolimatta siitä on välillä vaikeaa löytää minkäänlaista tarttumapintaa. Pahimmillaan koko levy solahtaa kuuntelussa läpi jättämättä minkäänlaista muistijälkeä. Wojciech ei päästä kuulijaansa helpolla.
Ilmari Ivaska
ERI ESITTÄJIÄ
Punk ja yäk - Suomipunk 1977-1987
Stupido Records
Stupido Recordsin Joose Berglund on päättänyt jakaa 30 vuoden kokemustaan suomalaisesta punkista ja kasannut viiden tunnin, 132 biisin dokumentin, aiheenaan 1977-1987 suomipunk. Punk-kokoelmia on aikojen saatossa julkaistu toinen toistaan heppoisemmin perustein, mutta Punk ja yäk -boksi pistää heti ensikosketuksestaan lähtien silmään, tähän on panostettu, tätä varten on nähty vaivaa.
Neljän cd:n pahvilaatikon mukana tulee lähes 80-sivuinen kirja, johon on painettu Joosen alkupuheen jälkeen biisikrediitit sekä yhtä bändiä lukuun ottamatta artistin kommentit omista biiseistään, tietty asianmukaisella kuvituksella varustettuna. Vanhojen punkkarien muistelut ovat paikoin erittäin hauskaa luettavaa, kiljut saattavat mennä väärään kurkkuun esimerkiksi Maho Neitsyen Örkyn kertoessa Mikä mun päässä nykii -rykäisyn synnystä.
Ykköslevy alkaa tietysti ensimmäisellä suomalaisella punk-sinkulla, Briardin I Really Hate Ya:lla, jatkuen tunnetuimmilla suomipunk-nimillä, kuten Pelle Miljoona eri kokoonpanoineen, Problems?, Maukka ja Nahkatakit, Ratsia sekä Hassisen Kone. Tämä albumi tavallaan onkin heikoin lenkki tässä boksissa, sillä nämä biisit ovat kiertäneet kokoelmalta kokoelmalle ja bändien julkaisuitakin on hyvin löydettävissä.
Toiselle levylle on kerätty maakunnallisempia bändejä sekä vaihtoehtoisempaa punkia, kuten Sehr Schell, Se, Ypö-5, Kollaa Kestää ja Loose Prick. Joosen biisivalintoja en tahtoisi alkaa mollaamaan, mutta esimerkiksi jättämällä kolmesta Briard-biisistä jonkun pois, olisi saatu raivattua tilaa vieläkin harvinaisimmille akteillekin. Kolmosalbumilla kaahataan 82-hardcoren merkeissä ja tämä onkin boksin neljästä cd:stä omiin korviin mielenkiintoisin, nostalgisin ja paras. Lamalla, Rattuksella, Terveillä Käsillä ja Kohu-63:lla alkava ja KTMK:hon, Maaseudun Tulevaisuuteen ja CMX:ään loppuva levy sisältää hengästyttävän annoksen adrenaliinin ja kiljunhuuruista kohkausta.
Viimeisellä kiekolla sukelletaan yhden hitin ihmeiden pariin, varjoista esiin on kaivettu muun muassa Hellhound, Vau!! ja Vihan Muna. Osa pieksee suurimman osan nykypunkkareista mennen tullen, osasta ei ihmettele, miksi ovat kadonneet maan päältä. Kokonaisuutena boksi on kattavin läpileikkaus suomalaisen punkin historiaan, mitä allekirjoittaneelle on vastaan tullut. Neljä levyä sisältävät hyvässä tasapainossa tunnetumpaa ja harvinaisempaa punkia, osaa biiseistä ei löydä muualta. Biisitarjonnan, näyttävän boksin ja informatiivisen bookletin ansiosta Punk ja yäk -kokoelmaa voi suositella lämmöllä sekä vanhemmille, nämä vuodet kokeneille, että nuoremmille, jotka janoavat tietoa siitä, mitä tapahtui. Suomipunk's not dead.
Jukka Hätinen
