Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Meteli.netin levyarviot ovat ennättäneet jo neljänteenkymmenenteen osaansa. Huhtikuun arvioissa mukana ovat Manboy, Rubik, Black League, Absoluuttinen Nollapiste -dvd, Michael Black Electro, Ajattara, Puppa J, Aavikko, Soulfallen, Thono Slowknow, Black Sun Aeon ja Oranssi Pazuzu.
PUPPA J
Oi aikoja!
Roihis Musica
Reggae, hiphop, folk, iskelmä; siinä muutama hylly, joihin Puppa
J:n soolodebyytin voi sijoittaa. Laulaja-biisintekijä täyttää paikan kuin
paikan, niin lavalla kuin levyllä. Jätkäjätkät-yhtyeessäkin
esiintyvä artisti on saanut vastaavaksi tuottajaksi albumilleen Asan,
mikä onkin enemmän kuin luontevaa. On vaikea kuvitella, että herrojen kesken
olisi tuotantoprosessin aikana syntynyt kovin suuria erimielisyyksiä, sen
verran samoilla linjoilla kummankin oma materiaali liikkuu. Musiikilliset
vaikutteet tulevat yhtä luontevasti Jamaikalta kuin Venäjältä,
tekstipuolella vertailua voi tehdä vähintään yhtä laajalla skaalalla.
Selkein piirre Puppa J:n musiikissa joka tapauksessa on se, että se on
hänen omaansa. Yhtä lailla hänen käyttämänsä kieli, lauluääni kuin
instrumenttienkin komentaminen ja käsittely viestittävät sekä syvästä
rakkaudesta taiteeseen ja elämään, että huolellisesta halveksunnasta kaikkia
turhia säännöksiä kohtaan. Biisien tekstisisältöihin ei ensi alkuun ole
edes tarpeellista syventyä, niin selkeästi välittyy asia ja asiattomuus jo
ensimmäisellä puolihuolimattomalla kuuntelulla.
Niko Toiskallio
SOULFALLEN
Grave New World
Off Records
Bändin kaksi vuotta sitten ilmestynyt debyytti lupasi yhtyeeltä paljon ja osittain uutuus näitä myös lunastelee. Mahtipontisuutta, iskevyyttä, kauneutta...jos kotimaisittain iskevät vaikkapa Insomnium ja Shade Empire voi tätä levyä suositella vilpittömästi. Hearse With No Name aloittaa urakan kasvamalla introtyyppisestä melodiasta komeaksi tykityskappaleeksi ja tästä albumi soljuu varsin saumattomasti ja luonnollisesti läpi. Tässä piilee myös pieni vaara siihen, että niin luonnollisesti kuin biisien vaihtuminen tapahtuukin on biisien välillä myös enemmän samankaltaisuuksia kuin ne yhtenäisyyden kannalta vaatisivat.
Parhaiksi raidoiksi nousevat tarttuva Devour, nimibiisi ja erityisesti Embrace The Scythe. Vaikka debyytin tunnelmista on tapahtunutkin aika paljon muutoksia, ei kehityskaari vielä nosta levyä mestaritasolle. Lähellä kuitenkin ollaan ja seuraavaa julkaisua voi jälleen odottaa mielenkiinnolla.
Hanna Valjakka
ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Arkistokuvaa 1992-2008
Johanna Kustannus
Absoluuttinen Nollapiste on noussut vuosien saatossa yhdeksi
maamme isoimmista pikkubändeistä. Vaikka yhtyeen musiikki ja
omaperäinen lavakarisma houkuttelee mukaansa koko ajan uusia
kuulijoita, bändi ei edelleenkään ole mitään kesäfestivaalien
päälavaperuskauraa. Yhtye on säilyttänyt tietynlaista
salaperäisyyttään valtayleisön silmissä. Nyt bändiin pystyy
tutustumaan kahden dvd-levyn paketilla.
Arkistokuvaa 1992-2008 luotaa yhtyeen uraa aina sieltä
ensimmäisistä keikoista nykypäivään asti. Vuosien saatossa on kertynyt
varsin sekavalaatuista videomateriaalia, mutta kokonaisuuteen ollaan
silti saatu jonkinlainen pää ja häntä. Silti 5 tuntia ja 33 minuuttia
enemmän ja vähemmän heiluvaa kuvamateriaalia on sellainen marathon,
että saa olla melko kova fani, jos jaksaa katsoa levyt läpi yhdellä
istumalla. Huvia silti riittää useammalle illalle, joten rahoilleen
saa vastinetta.
On huvittavaa seurata, kuinka videotekniikka ja bändin yhteisoitto
kehittyy vuosien saatossa, mutta yhtyeen huumori ja jutut säilyvät
samanlaisina. Vaikka dvd-julkaisulta ei mitään amerikkalaishenkistä
tuhkimotarinaa löydykään, vuoden 2008 keikkataltiointeja seuratessa
huomaa, että kyllä se treeni ja työ nähtävästi palkitsee.
Henri Turunen
MANBOY
Deus Protector Noster
Suomen Musiikki
Kun Manboy julkaisi debyyttialbuminsa Stretch Your Religion vuonna 2001, innostuin kuulasta ja etäistä melodista rockia soittavasta bändistä. Vuosien kuluessa innostus kuitenkin väljähti passiiviseen kiinnostukseen ja vähittäiseen unohdukseen. Kolmen vuoden tauon jälkeen bändi julkaisee nyt neljännen pitkäsoittonsa Deus Protector Noster, joka esittelee soundeiltaan massiivisen ja Placebon hengessä tummiin dramaattisiin kaariin mieltyneen Manboyn.
Laulaja-basisti Karo Bromanin luotsaama kolmikko tuntuu tietävän, mitä haluaa. Levy kuulostaa ilmavan orgaaniselta, mutta se on kuitenkin samaan aikaan kiistämättömästi nykyhetkessä, ilman tarpeetonta retroilua. Levyllä riittää energiaa ja kauniita melodioita yhdistettynä jättimäisiin kaikuihin ja muutenkin tarkkaan hiottuun ja hienolta kuulostavaan soundikokonaisuuteen. Jossakin kuitenkin mättää, kun vielä useidenkaan kuunteluiden jälkeen mieleen ei tunnu jäävän mitään yleissoundia kummempaa tunnetta koko sisällöstä. Olisi epäreilua syyttää Manboyta sieluttomuudesta, kun fiilis on läpi koko levyn erinomainen. Kokonaisuus käy silti yllättävän tylsäksi ja tasapaksuksi, eikä siitä nouse helposti esiin lähimainkaan ainuttakaan A Boren kaltaista täysosumaa. Lähimmäksi tällaista tunnelmaa pääsevät kipakan terävä, kilkattavan kitaravallin ja tiukasti eteenpäin puskevan kompin johdattama For Another One sekä rauhallisen tunteikas Cynical. Joissakin muissa kohdin levy kuitenkin lässähtää hyvästä tunnelmasta huolimatta kappaleiden mitäänsanomattomuuteen.
Manboyn Deus Protector Noster on niitä levyjä, joista toivoisi pitävänsä enemmän kuin loppujen lopuksi pitää. Kakku on komea ja raaka-aineet erinomaiset, mutta yhdistelmässä ei ole tällä kertaa mitään sellaista, joka nostaisi sen muiden yläpuolelle.
Ilmari Ivaska
BLACK SUN AEON
Darkness Walks Beside Me
Stay Heavy Records
Tuomas Saukkosen jälleen yksi projekti iskee kultasuoneen minun korvissani. Etukäteen kuulin Black Sun Aeonia luonnehdittavan "kun Katatonia kohtaa Dimmu Borgirin", mikä pitää hyvin paljon myös paikkansa. Mukana on ensin mainitun melodiatajua ja kaihoisuutta yhdistettynä jälkimmäisen jyräävämpään puoleen ja toisaalta hittipotentiaaliin. Kosiskeleva levy ei kuitenkaan ole, eikä ensimmäisellä kuuntelukerralla vielä vakuuta puolelleen, onnistuminen tapahtuu viettelevämmin. Kyseessä on myös erittäin hyvin henkilökohtaista tunnelmaa ja surua kuvaava albumi, joka ei kuitenkaan jätä tekijäänsä paljaaksi vaan pitää tietyn etäisyyden, jonka turvin kuulija voi suorittaa myös oman tulkintansa.
Kuten Saukkosen kohdalla usein on, melodiakylläisyys on se juttu, silloinkin kun paahdetaan. Tästä esimerkkinä sopii katsastaa vaikkapa Chapter 6. (A song for this winter). Sen lisäksi levyn parhaimmat kappaleet ovat Chapter 2. (A song for my wrath), Chapter 5. (A song for my weakness) ja Chapter 7. (A song for my illness). Saukkonen on jälleen vastannut materiaalista ja levynteosta pitkälti yksinään, vaikka mukana on myös osaavia vierailijoita kuten Mynni Luukkainen, Tomi Koivusaari ja Ville Sorvali. On se ihme mies!
Hanna Valjakka
ORANSSI PAZUZU
Muukalainen puhuu
Violent Journey Records
Vasta pari vuotta kasassa ollut, punaisen ja keltaisen sekotuksella värjätty tuulten demonien kuningas, puskee ilmoille erään kuluvan vuoden mielenkiintoisimmista debyyteistä. Black metal -ryhtiliike saa taatusti ihottumaa, jos ja kun Oranssia Pazuzua mustaksi metalliksi tituleerataan, sen verran kokeellisesta ja huuruisesta materiaalista on kyse.
Korppi pyöräyttää homman käyntiin Transilvanian Hungerin mieleen tuovalla kylmällä riffillä. Psykedeelisiä mausteita kappale saa avaruusefektien ja haahuilevan leadkitaroinnin muodossa. Hypnoottisen niskalenkin ottaa kuitenkin Ontto, joka pompottaa bassostaan lähes levynmitallisen kraut rock riffejä, joiden varaan biisien on hyvä nojata. Vokalistin ulosantia voisi ehkä helpoiten verrata Brüssel Kaupallisen Helttusen puheen ja rähjäämisen välimalliin, joka vaatii kuulijalta avarakatseisuutta.
Mikäli black metal, kraut rock ja space rock eivät vielä tarpeeksi vaikutteita tarjoa, korottaa Oranssi Pazuzu panoksia sekoittamalla soppaan vielä biisillisen dubia. Kahdeksanminuuttinen Dub kuolleen porton muistolle on sitä, mitä otsikko lupaa. Raskas psykedeliadubjami voittaa ennakkoluulot ja nousee albumin kohokohdaksi. Kokeellisemman musiikin ystävät viettävät Muukalainen puhuu -pitkäsoiton kanssa varmasti miellyttäviä hetkiä, BM-puristeja kehotan ohittamaan tämän julkaisun harmaiden hiuksien välttämiseksi.
Jukka Hätinen
MICHAEL BLACK ELECTRO
Stripped Anatomy Of.
Fullsteam
Antimaterian hallitseman avaruusvoiman ja monimuotoisen rakkauden
mystinen julistaja Michael Black Electro on enemmän kuin henkiin
herännyt sarjakuvasankari. Hänen mantransa jauhavat sanomaa, joka sulattaa
kylmyyden irti koneista, lämmön ihmisistä levälleen. Hän on puuttuva
palanen todellisuuden ja fiktion välillä. Arkisemmin ajatellen hän on myös
puuttuva palanen Murmurecordings -nimikkeen nuorekkaan voimakauden ja
Alas-kollektiivin 2000-lukulaisen, synkkyyttä arvostavan hiotun
tyylikkyyden välillä.
Viestin levittämisen nimissä vietäköön kuvailu jopa liiallisen arkiselle
tasolle: Janne Hyttinen on monelle tuttu
Ceebrolistics -yhtyeen Pijall:ina. Hänen sooloalbuminsa
Cave kantaa kenties suurinta sädekehää suomalaisen hiphopiksikin
kutsutun ilmaisun historiassa. Vaikka artisti itse näinä hektisinä aikoina
onkin jo kehittelemässä seuraavaa hahmoa, ottamassa seuraavia askelia,
väitän että MBE -albumi ansaitsee vähintään Cave -luokan arvostuksen. Soundi
on syvä, elektroninen, mutta ilmeisimpiä trendejä kartteleva. Teksteissä
päähenkilö katsoo tiukasti itseensä, tietäen hahmostaan löytyvän avaimen
maailmankaikkeuden jokaiseen ongelmaan. On syytä laskea kädet alas.
Niko Toiskallio
THE BLACK LEAGUE
Ghost Brothel
Brainbomber / Edel Records
The Black Leaguen edellisestä albumista ehti vierähtää nelisen
vuotta, mutta nyt vihdoin on kaupoissa yhtyeen viides pitkäsoitto Ghost
Brothel. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja hyvää kannattaa aina
odottaa. Kuluneita sanontoja, mutta tämän levyn kohdalla molemmat pitävät
täysin paikkansa.
Bändi jatkaa tutuilla linjoillaan yhdistellen metalliinsa rokkia ja
hippivenkoilua saaden lopputuloksen potkimaan munaskuille ja muuallekin
erittäin tehokkaasti. Tämä on sitä äijäilyä parhaimmillaan, mutta ilman
teennäistä uhoa ja pullistelua. Homma hoidetaan alusta loppuun asti
äärimmäisen tyylikkäästi ja viileästi. Raskaiden riffien lisäksi biiseistä
löytyy myös melodiapuolella tarttumapintaa, ja silloin kun lyödään
rokkivaihde silmään niin silloin myös jumalauta rokataan!
Levyn on tuottanut vanha guru Hannu Leidén, jolla tuntuu homma olevan
edelleen hanskassa. Loistavat soundit ovat pisteenä iin päällä tekemässä
tästä levystä yhden vuoden kovimmista julkaisuista. Tehkää itsellenne
palvelus ja hommatkaa tämä levy.
Miki Peltola
RUBIK
Dada Bandits
Fonal
En muista lukeneeni kovinkaan montaa artikkelia Rubikista,
jossa ei olisi viitattu levy-yhtiöpomon kommenttiin, jossa hän povaa
bändistä isompaa kuin Radiohead. Nyt tämä viittaus tulee myös
tähän arvioon siitä syystä, että kyseinen brittisuuruus tulee erittäin
vahvasti mieleen Dada Banditsilla. Yhtäläisyydet eivät kumpua
suoraan soitosta tai soundeista, vaan enemminkin rohkeasta ja
määrätietoisesta asenteesta, joka yhdistää bändejä.
Levy haastaa kuulijaa. Ensimmäisestä kuuntelukerrasta jää vähintääkin
hämmentynyt olo, mutta kiekon pyöriessä yhä uudestaan soittimessa
kappaleiden hienoudet alkavat paljastua. Vaikka pitkäsoitto kuulostaa
aluksi hyvinkin vaikealta, kuulijan päästyä sisään sen maailmaan kaikki
alkaa selkeytyä. Albumi polveilee jumalallisen kauniista harmonioista
ärsyttävästi vinkuviin surinoihin. Voimakkaat kontrastit työntävät
kuulijaa pois, mutta samalla vetävät puoleensa. Tässä ristiriidassa
piilee selviä klassikon piirteitä.
Yksittäisistä biiseistä parhaiten mieleen jäävät levyn selvä hitti
Wasteland sekä kieroakin kierompi Indiana. Pitkäsoiton
vahvuus kuitenkin piilee siinä, että jokaisella kuuntelukerralla uudet
suosikit nousevat pintaan. Mitään pahempia mahalaskuja levyllä ei ole.
Vaikka Dada Bandits vaatii enemmän pureskelua kuin useimmat
albumit, se palkitsee kuulijan ponnistelut. Tässä levyssä riittää
kuunneltavaa.
Henri Turunen
AJATTARA
Noitumaa
Ranka Recordings
Ajattaran kosketus akustiseen jamitteluun on sangen outo levy ja ensi kuulemalta välittyy outouden lisäksi turha kikkailu ja itsetarkoituksellisuus. Mutta levy rohkeasti uudelleen soittimeen ja johan nasahtaa. Heti alkuun tarjoillaan levyn tarttuvimmasta päästä Keuhkosi ja Massat ja niiden jälkeen seuraavilla raidoilla voi todeta, että tämä on tylyintä Ajattaraa tähän saakka ja kieroa tästä tekee se, että tylyys on saavutettu siirtymällä pois kitaramatosta. Paitsi tyly ja synkkä on levy myös hyvin kalevalaisella tavalla alkukantainen. Tätä tukevat myös sanoitukset, jotka yhtyeellä ovat aina olleet selkeä vahvuus, mutta jotka nyt tulevat myös aiempaa paremmin esiin.
Mukava kuuntelukokemus, ei todellakaan, pikemminkin häiritsevä, mutta siinä suhteessa levy on myös nerokas. Materiaali alistaa kuulijansa ja pitää tätä jopa pilkkanaan, mutta tähän retkuun marssii ilolla. Shamanistisimmilla sävyillään levy tavoittaa myös jotain hyvin ismoalankomaista, mutta hippifestareille ei näin kuvottavalla sanottavalla ole asiaa. Tästä hengestä todisteena vaikkapa jo mainittu Massat ja lisäksi Mitä kuolema parantaa? Levyn parhaimmistoon asettuvat myös Saatana palvoo meitä ja Säkeitä riippuneesta lihasta. Taatusti mieliä jakava levy.
Hanna Valjakka
THONO SLOWKNOW
Pihalla Taas
Slowknow Productions
Nykymittapuiden mukaan pian veteraanisarjalaiseksi laskettava
Thono on koonnut todella vakuuttavan albumin. Levyn mukana tulevan
Rotta ja Näätä -sarjakuvan hahmojen introamana edetään sen
alkuraidoilla ensin dokailu- ja pajautustarinoihin. Niistä jatketaan
räppilainoille rakennettuun, Jodarokin kanssa etelätyyppisillä
tyyleillä ulos puhkuttuun albumin nimibiisiin. Seuraavaksi väijytään Kallion
prostituoituja Aleksiskivenkadulla. Viimeistään tässä vaiheessa
kuulija huomaa olevansa keskellä kriittisiä havaintoja 2000-luvun
Helsingistä, ja maailmasta yleensä. Katalaa.
Pelaajan pallo ihmettelee kuluttajien koukuttamisen helppoutta,
vaikka päähenkilö ei siihen lankeakaan. Jälleen kuulija huomaa olevansa
tekstissä sisällä, eikä edes siinä mainittavalla futiskentällä, vaan ns.
pihalla taas.
Puisto-osaston orgaanisen lämmin tuotanto tekee kokonaisuudesta
miellyttävän ja helpon kuunnella, siinä missä tekstit saattavat tuottaa
tunnontuskia ja vaivata päätä; tässä toimitaan siis lähestulkoon täsmälleen
päinvastoin kuin nykytrendissä. Kokonaisuutena levy kuuluu kotimaisen
hiphopin parhaaseen luokkaan, ei vain tänä vuonna vaan kautta aikain.
Niko Toiskallio
Aavikko
Novo Atlantis
Stupido Twins Records
Aavikon kolmikko poseeraa uusimmissa promokuvissaan kuin
Kraftwerkin nelikko Trans-Europa Expressin kannessa.
Novo Atlantis tuo ensimmäisistä iskuistaan lähtien mieleen nämä
saksalaiset pioneerit. Aavikko on vienyt soundimaailmaansa syvempään
suuntaan ja aiemmin esiin nousseet hieman lelumaiset äänimaailmat
loistavat poissaolollaan. Soundin uudistus toimii hyvin. Bändi on
uskottavampi kuin koskaan.
Levy pärähtää käyntiin todellisella täysosumalla. Syntaksis
on joka suhteeltaan onnistunut kappale. Minimalistinen teos, joka
koukuttaa mukaansa heti alusta ja päästyään loppuun haluaa kuulla sen
uudestaan. Valitettavasti samanlaista napakymppiä ei pitkäsoiton
muista kuudesta kappaleesta löydy. Biisimateriaali ei ole millään
muotoa huonoa, mutta kokonaisuus jää eittämättä hivenen tasapaksuksi.
Vanhojen fanien kannattaa ilman muuta kuitenkin tarttua levyyn. Siinä
on sopivassa suhteessa mukana aiemmilta levyiltä tuttuja tunnelmia,
mutta myös uudenlaista syvällisyyttä. Tämä uusi vakavahenkisempi
materiaali varmasti houkuttelee puoleensa myös uusia kuulijoita.
Novo Atlantis on kaikin puolin kelpo jatko maan kovimman
syntikkabändin uralle. Se jättää myös sopivasti parannettavan varaa
tuleville julkaisuille.
Henri Turunen
