Hollannissa 14:ta kertaa järjestetty Roadburn Festival on paisunut niin suureksi kulttitapaukseksi, että monet raskaan undergound-musiikin ystävät puistelivat päitään epäuskoisesti, kun tämän vuoden festarit myytiin loppuun 45 minuutissa. Tästä ei voi "syyttää" kuin järjestävää organisaatiota, joka buukkasi 2500 hengen kapasiteetin omaaviin tiloihin ehkä kaikkien aikojen artistikattauksen, ainakin doomista, stonerista ja psykedeliasta pitävien ihmisten mielestä.
Kauniiseen Tilburgin kaupunkiin saapui jälleen musiikkidiggareita ympäri maailmaa niin sankoin joukoin, että hollantilaiset taisivat edustaa vähemmistöä verrattuna ulkomaalaisiin. Suomalaiset olivat myös isossa määrin edustettuna. Eräs bloggaaja totesi saapuneensa Alaskaan, koska minne tahansa katsoi, näki pitkällä tukalla ja parralla varustettuja isoja miehiä. Pikaisen hotelliin ja kuppilaan tutustumisen jälkeen oli jo aika siirtyä 013 keikkakompleksin sisuksiin, sillä torstaipäivän ja koko festarit korkkasi viime vuonna erinomaisen Idolum levyn julkaissut Ufomammut.
Labyrintti: 013
Pääsalin valojen pimetessä italialaistrio kapusi lavalle ja ämyreistä alkoi pauhaamaan Stigman pahaa enteilevä riffi. Malleus taidekollektiiviin kuuluvien miesten visuaalit olivat myös taattua Ufomammut-laatua ja kun viiden minuutin introriffin jyystön jälkeen kaikki säröt polkaistiin pohjaan, tiesin, että tästä tulee viikonloppu, joka muistetaan pitkään. Yhtyeen perussoundi on niin tumma ja bassoinen, että vaikka äänenpainetta olikin ihan kiitettävissä määrin, se ei kuitenkaan tuntunut lujalta. Ainoastaan vaatteiden tärinästä ja lepatuksesta ymmärsi millaisilla volyymeillä bändi soittaa. Keikka oli vähintäänkin uskomaton ja tunnin konsertti aivan liian lyhyt. Kolmen miehen tuottama äänivalli yksinkertaisesti vei mukanaan.
Ufomammutin jälkeen täytyi kammeta Bat Caveen, 013:n pienimpään saliin, joka kooltaan on hieman Helsingin Semifinalia pidempi. 013 on erittäin sokkeloinen paikka ja noviiseilla kesti aikaa löytää parhaat reitit pääsalin, Green Roomin ja Bat Caven välillä. Itsellä nämä siirtymät olivat jo hallussa, joten keskityin seuraavaan vaikeustasoon, eli bongaamaan parhaat wc-tilat ja nopeimmat baaritiskit. Farflung oli jo lauteilla ja lepakkoluola ääriä myöten täynnä. Jenkki-spacerokkarit veivasivat hieman punk-vivahteita omaavaa psykedeliarockiaan itsevarmalla otteella ja tilanteesta nauttien. Kohokohdiksi nousivat uusimmalta albumilta lohkaistut räyhäkäs Endless Drifting Wreck sekä 70-luvun suuntaan kumartava Silver Shrooms.
Folkahtavaa ja paikoitellen doomahtavaa singer/songwriter -henkistä musiikkiaan soittava Rose Kemp oli yllätys, jonka olisin toivonut näkeväni kokonaan. Kyseessä oli myös erittäin suosittu akti ja Bat Cave oli jälleen täpötäysi, joten ensimmäinen monista kesken jääneistä keikoista tuli eteen tässä vaiheessa.
Prätkäjätkiä, rättiä ja lättyä
Hengähdystaukoja ei juuri annettu, kun päälavan edusta oli jo taas pakkautunut täyteen. Brittiläinen biker doom -kvartetti nousi aplodien saattelemana lavalle. Orange fucking Goblin, baby! Vokalisti Ben Wardin hyväntuulinen ja kunnioitusta herättävä, karpaasimainen olemus ja showmiehen maneerit olivat näkemisen arvoisia.
Karismaattinen herra Ward siirsi energiaa yleisöön roppakaupalla ja sai koko pääsalin puimaan nyrkkejä ja huutaman mukanaan. Orange Goblinin tunnin pituinen räyheä hittiputki sisälsi biisejä kaikilta bändin studioalbumeilta, mutta varsinkin vanhemmat biisit maistuivat mannalta ensimmäistä kertaa OG:n nähneille. Lavalla nähtiin vierailemassa myös End of Level Bossin vokalisti Harry Armstrong, joka kyllä kalpeni Ben Wardin rinnalla.
Tämän vuoden Roadburniin oli valjastettu ensimmäistä kertaa uusi rakennus, 013 pääsisäänkäyntiä vastapäätä sijaitseva V39. Rakennuksen yläkerta oli pyhitetty bändeille ja distroille DIY-henkiseksi kauppapaikaksi, alakerrassa oli päivisin elokuvanäytöksiä ja iltaisin Roadburnin neljäs lava. Aderlating korkkasi uuden lavan, duon läppärimusa black metal -vaikutteilla oli kokonaisuutena koko festivaalin tylsintä antia. Lavan reunalla pimeydessä istui rumpali ja keskellä lavaa nyhjötti toinen sankari mikki kourassaan läppärinsä takana. Musiikki oli enimmäkseen noisea, kaaosta, nopeita rumpukomppeja ja riivaavia sampleja.
Saksalaista pioneerityötä
Minskin metallinen post-rock oli kerännyt paikalle myös melko vakuuttavan määrän ihmisiä ja Green Roomissa soittavan bändin esitystä katsomaan päästäkseen pitikin käyttää hieman voimaa. Bändin tukeva soundi ja vihainen ulosanti olikin omiaan valmistamaan kuulijansa kokemaan krautrockaavaa psykedeliaa.
Krautrock on ollut itselleni lähes tuntematon konsepti, bändien nimiin tietenkin törmää usein ja etenkin Amon Düül II:een, mutta musiikkia en ole oikeastaan kuullut. Kun olin bändin keikalta lähdössä, minulle vakuutettiin, että kannattaa kuunnella muutama biisi lisää. Onneksi kuuntelin, koska yhtye leikitteli musiikillaan niin tutun oloisesti, etten edes ymmärtänyt heidän improvisoivan lähestulkoon kaiken. Suurimman osan ajasta bändi toimi todella hyvin, paikoitellen tunnelma pääsi hieman latistumaan ja yhtä nopeasti se nostettiin takaisin huimiin sfääreihin.
Ilmeisesti enimmäkseen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun materiaalilla leikiteltiin yli tunnin ajan, basistista huokui sekä ikä että anarkistinen asenne ja mies raakkuikin muutaman biisin siinä missä 40 vuotta vanhemmat metallikollegansa. Keikan suvereenisti laulanut Renate valitteli ongelmiaan kurkkunsa kanssa ja pahoitteli, ettei voi laulaa normaaliin settiin kuuluvia balladeja. Yleisö vastasi huutamalla haluavansa rockia eikä balladeja ja näin siis mentiin kaikkia tyydyttävällä tavalla loppuun asti. Bändi huudettiin kahdesti takaisin lavalle ja näytti olevan keikkaansa sekä koko festivaaliin yhtä tyytyväinen kuin olin itsekin.
Ensimmäisen yön rituaalit
Viime vuonna yhden parhaista keikoista Roadburnissa heittänyt ja kyseisestä vedosta livealbumin julkaissut Wolves in the Throne Room veti Green Roomin, suunnilleen Tavastian livepuolen kokoisen parvellisen salin, ääriään myöten täyteen. Odotukset olivat kovat, mutta parvelle kuuluneet soundit pettivät pahemman kerran. WitTR surisi ja pörisi kovaa, mutta soundeista ei saanut juuri mitään tolkkua. Pettymyksen tunne nousi festareiden aikana ensimmäisen ja onneksi myös viimeisen kerran. Alakerrassa väki kuitenkin nautti keikasta.
Festariväen keskuudessa The Devil's Blood oli selkeästi yksi päivän odotetuimmista esiintyjistä ja tunnelma oli käsin kosketeltavissa, kun lavalle kannettiin ennen keikkaa massiivisia kynttilänjalkoja. Kynttilät sytytettiin ja bändi saapui hitaasti omille paikoilleen. Salamaniskusta koko bändi aloitti Come, Reap -kappaleen, jota soitettaessa laulaja käveli lavalle syvänpunaisessa erittäin antavassa iltapuvussaan ja kasvot täysin veren tuhrimina. Keulahahmo ei ollut pelkästään näyttävä, vaan myös selkeästi koko rituaalimaisen tilaisuuden kohde ja lähde. Laulaessaan hän tuijotti pistävästi yleisöön, nostaen käsiään vain hetkittäin kuin kutsuakseen katselijat luokseen.
Uskomattoman voimakasta ja yksinkertaista, valoja bändi ei käyttänyt kovinkaan paljon, joten lava ja etummaiset yleisön jäsenet kylpivät oikeastaan vain kynttilän valossa. Taustakankaalle heijastettiin VJ:n toimesta pätkiä kauhuelokuvista sekä hänen itse kuvaamaansa materiaalia. Videoshow'n teemana oli "Rituals and Satan". 70-luvulta tuoksahtavaa okkultistista doom rockia soittava bändi oli jälleen vedossa, eikä suotta ole saavuttanut kulttiasemaa lyhyen uransa aikana.
Lynchin houseband
Toisen päivän musiikillisen annin aloitti saksalainen Bohren und Der Club of Gore ambientilla tunnelmoinnillaan. Keikan alkaessa pääsali oli hiljainen kuin kirkko, vaikka ihmisiä olikin kerääntynyt paikalle kunnioitettavissa määrin. Tunnelma oli mitä hartain kun yhtye asettui hiljalleen paikoilleen pimennetylle lavalle ja rumpali kävi sytyttämässä valon bassorumpunsa sisäpuolelle. Rumpalin valon lisäksi salissa oli ainoastaan hämärää syvänpunaista valoa sekä jokaisella soittajalla oli omassa telineessään seisova pieni kohdevalo, jonka alla he soittivat koko esityksensä. Koko keikan pimeänä ollut taustakangas loi melkoista kontrastia ja toimi efektinä siihen nähden, että miltei kaikilla Roadburnissa esiintyvillä bändeillä oli jonkin sortin visuaalit käytössä.
Bändin musiikki on ambientia ja kaunista, mutta hidasta äänimaisemaa, joka tosiaan vie kuulijansa kauas pois ajan ja tilan tunteesta. Doom jazziksi luonnehdittu musiikki vei välillä hypnotisoidut kuulijat David Lynchin hämyisten yökerhojen maisemiin. Yhtyeen tunnin setti meni kuin siivillä ja sen loppuessa oli kummallisen levollinen olo. Olikin kohtuullisen absurdia tepastella pitkällä olevaan Hollannin kevääseen ja täyteen auringonpaisteeseen yökerhotunnelmista.
Legendat lauteille, pt. 1
Kevin Heybournen luotsaama, 70-luvulla perustettu Angel Witch oli perjantain ensimmäinen legenda. Bändin ensimmäinen pitkäsoitto on NWOBHM kulmakiviä ja myös bändi tiedosti tämän, sillä juurikaan muilta julkaisuilta ei materiaalia keikalla kuultu. Heybournen kitarasta irtosivat niin vanhat tutut riffit kuin soolotkin mallikkaasti ja kaljatuoppien kanssa seissyt yleisö pui nyrkkiään villisti White Witch, Sorceress ja Sweet Danger biisien tahtiin. Bändin nimeä kantavan kappaleen alkutahdit saivat huikeat suosionosoitukset ja tuhatpäisen yleisön laulamat kertosäkeet toivat Heybournen kasvoille hymyn.
Pienen tauon jälkeen suuressa salissa aloitti japanilainen Mono, jota on tituleerattu instrumentaalista stadion post-rockia soittavaksi yhtyeeksi. Moinen genrehirviö ei kuvaa yhtyettä tarpeeksi hyvin, vaikka periaatteessa oikeassa onkin. Yhtyeen musiikki on siinä määrin sinfonista, että jo sana rock tuntuu hieman väärältä. Kappaleiden välissä kuullut raivoisat suosionosoitukset ja yhtyeen japanilainen etäisyys aiheuttivat erikoisen konfliktin tunteen, juuri esittämisen intensiteetin ja yleisön rockasenteen kohdatessa. Bändi näytti vaivaantuvan suurista aplodeista ja näytti välillä lievästi harmistuneelta, liekö sitten tarkoitus istua kuin klassisessa konsertissa ja osoittaa suosiota vasta konsertin jälkeen. Jotenkin tämän huomasi yleisöstäkin, kun keikan tunnelmista tuli hieman katkonaisia moisten tunteenpurkausten vuoksi, siitä huolimatta, että yhtye ansaitsi jokaiset aplodit, jotka osakseen sai.
Jättimäiset sovitukset, pikkutarkasti soitetut osuudet ja heittäytyminen oman musiikkinsa esittämiseen oli hienoa katsottavaa, joskin lievän miinuksen voisi antaa liian tarkasta suorituksesta tai kuten eräs yleisön jäsen asian ilmaisi, Monoa kuulee kotona paremmilla soundeilla suoraan levyltä. Tässäkin mielessä kyseessä oli ennemminkin klassinen musiikkiesitys, kuin jammailuun ja improvisointiin taipuvainen rock-konsertti.
Kroatialaislähtöinen Seven That Spells oli yksi festarin suurista yllättäjistä, nimenomaan niistä bändeistä, joista ei ollut aiemmin kuullut edes nimeä ja kuitenkin onnistui räjäyttämään potin. Bändi on modernia psykedelistä musiikkia soittava kommuuni, jossa käytetään perinteisten soittimien lisäksi syntetisaattoreita, samplereita ja muita digitaalisia instrumentteja. Roadburnin keikalla vokalistin asiaa ajoi monessa kohtaa saksofonisti, joka yhdisti soittoonsa myös erilaisia efektejä ja laitteita niin, että mies tuntui välillä soittavan itsensä kanssa kilpaa. Hirvittävät kitaravallit, rullaavat rumpu- ja perkussiorytmit sekä monikerroksinen saksofonimatto loivat yhdessä niin uskomattomia äänimaisemia, että vieläkin heikottaa.
Legendat lauteille, pt. 2
Aikataulu kädessä tuli taas päästettyä muutama väsymyksen sekainen naurahdus: Angel Witch, Cathedral ja Saint Vitus soittavat muutaman tunnin sisään silmieni edessä! Eihän tällaista voi kokea kuin Roadburnissa.
Jo parin päivän ajan tyytyväisenä keikkoja tsekkaillut Lee Dorrian nousi doom metal -partionsa kanssa päälavalle videoprojektioiden saattelemana. Huonoryhtinen, hintelä pikkumies on yksi karismaattisimmista showmiehistä, mihin raskaan musiikin parissa törmää. Dorrian pyöritti mikkiä, jorasi mörkötanssia ja näytti nautiskelevan jokaisesta hetkestä. Cathedralin hittiparaati oli omiaan, Utopian Blasterilla aloitetulla keikalla kuultiin muun muassa vanhaa materiaalia Equilibriumin muodossa, uudempaa North Berwick Witch Trialsin muodossa sekä tietty suurimmat hitit kuten Hopkins (The Witchfinder General) ja Night of The Seagulls. Visuaalit olivat mitä mainiointa katseltavaa, screenillä nähtiin pätkiä Dorrianin diggailemista kauhuleffoista, kuten kaikista neljästä Blind Dead -elokuvasta.
Yksi suurimmista odotuksista koko festivaalilla kohdistui Saint Vitus -yhtyeen livekuntoon ja mitä yhtyeen kattavasta hittikavalkaadista saataisiin keikalla kuulla. Vokalistina oli Scott "Wino" Weinrich, joka oli Vitusia varten jättänyt kitaran narikkaan ja hoiti ainoastaan yhtyeen laulumiehen tonttia. Muita legendaarisen kokoonpanon jäseniä lavalla olivat Dave Chandler kitarassa, Mark Adams bassossa ja Armando Acosta rummuissa. Bändi soitti sellaisen hittikimaran, ettei juuri mitään osannut kaivata, muun muassa I Bleed Black nostatti niskakarvat tehokkaasti pystyyn ja kuultiinpa debyyttilevyltä Psychopath-kipalekin.
Chandlerin sekopäiset soolot, joiden ajaksi koko muu bändi poistui lavalta, olisi ehkä voinut jättää hieman pienempään rooliin, samoin Acostan tönkön rumpusoolon. Tilalle olisi mahtunut ainakin pari kipaletta orkesterin diskografiasta. Näitä pieniä notkahduksia lukuun ottamatta bändi vei yleisöään kuin sikaa narussa, eikä pyristely auttanut vaan perässä mentiin tukka heiluen ja niska nytkyen. Keikan jälkeen fiilis oli mitä mahtavin, legendat, joita ei olisi ajatellut koskaan näkevänsä, tuli kuin tulikin todistettua.
Toisen päivän päättävä japanilainen doom metal -suuruus Church of Misery oli jälleen suurten etukäteisodotusten kohteena, eikä yhtye pettänyt odotuksia. Vaikka laulaja oli ilmeisen hyvin syventynyt paikallisiin nautintoaineisiin, mies hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että hirvittää. Keulamies Yoshiaki Negishi, Master of Brutalitylla meuhkannut, takaisin CoM:in riveihin palannut laulaja, rehasi kuin mielipuoli, syöksyili päättömänä yleisön sekaan useamman kerran, tasapainoili vahvistimien päällä... hyvä kun vaatteet pysyivät päällä. Bändi soitti sekaisin vanhempaa ja uudempaa materiaalia, sarjamurhaajista kertovat kappaleet saivat tietysti arvon herrojen potretit taustalakanalle. Hieman yli tunnin pituisen setin jälkeen mehut oli imettu niin viimeistä pisaraa myöten loppuun, ettei luultavasti olisi jaksanut enää enempää katsoakaan. Church of Misery, röyhkeintä doomia, mitä maa päällään kantaa.
Beyond The Pale
Kolmas festaripäivä pyöräytettiin käyntiin laahustamalla väsyneillä jaloilla V39-rakennuksen kellariin katsomaan stoner/doom -leffa Such Hawks Such Houndsia, mutta lauantain näytöksenä olikin etukäteisinfoista poiketen Amebix-dokkari, joka sekin oli ehdottomasti katsomisen arvioinen, vaikka hieman enemmän keikkamateriaalia olisikin saanut olla.
Lauantain ohjelma kulki Beyond the Pale -nimellä ja iltaa isännöi Neurosis. Oville oli liimailtu varoitukset kovasta desibelimäärästä ja salamavalokiellot. Neurosis-miekkosten käsin valitseman artistikattauksen korkkasi Grails, joka ei olisi voinut olla parempi valinta aloittamaan toimintaa, varsinkin kun kahden päivän jälkeen kuulijalla on korvat ja pää hieman tukossa. Bändin rauhallinen ja maalaileva musiikki oli jälleen omiaan asettamaan tunnelman kohdalleen sekä loivensi kynnystä tulla paikalle kello neljän aikaan päivällä, varsinkin kun tiedossa oli jälleen yli kymmenen tuntia musiikkia. Grails kuuluu siihen kastiin, johon on pitänyt jo kauan tutustua, mutta aika ei ole riittänyt syystä tai toisesta. Keikan johdosta tutustuminen tulee luultavasti tapahtumaan vauhdikkaammin. Grailsin musiikki ei aivan mahdu post rock -leiman alle, eikä musiikki ole post metaliksi tarpeeksi raskasta. Välillä melko groovaavia riffejä viljelleen bändin musiikki kulkee nyt omissa kirjoissani post stoner rock -genremäärityksellä.
Earthin keikka alkoi Dylan Carsonin pyytäessä ihmisiä olemaan käyttämättä salamavaloja, sillä hänellä on "medical condition", joka saattaa oireilla näistä. Muutama kielitaidoton tai ymmärrystä vailla oleva sankari räpsi kuitenkin lähes koko keikan ajan salamavalo välkkyen. Minimalistiset valot ja lähes paikallaan seissyt bändi ei haitannut musiikkielämystä, Earth oli erittäin tyylikästä kuunneltavaa. Carson ja kumppanit soittivat suurimmaksi osaksi The Bees Made Honey in the Lion's Skull -albumin materiaalia sekä uuden kappaleen, joka myös oli keikan kohokohta.
Sveitsiläisen industrialpumppu The Young Godsin tuotanto ei etukäteen ollut lainkaan tuttu, mutta energinen liveveto toimi mukavana piristysruiskeena hitaampien ja maalailevien orkestereiden välissä. Valomies päästeli täysilaidallisia, valkoisen ja siniset spotit välkkyivät hurjalla intensiteetillä ja stroboakaan ei säästelty. Musiikillisesti bändi liikkui hieman Nine Inch Nailsin debyytin maisemissa, mutta ehkäpä positiivisemmalla viballa.
Tarve ulkoiluttaa aivoja oli sen verran suuri, että siirtyminen V39:n puolelle seuraamaan Astro & Kozmik Ken DJ-settiä ei ollut päätös eikä mikään. DJ Astro on kotimaisen Psychotropic Zone -kollektiivin aktiiveja ja järjestelee kotimaassa psykedeelistä keikkatoimintaa tasaiseen tahtiin. Konkari Kenin kanssa toteutettu psykedeelinen space rock -setti ei siis ollut pienimmässäkään määrin yllätys, mutta sitä parempaa vaihtelua päivän murhaavaa musatarjontaa ajatellen. Hieman kevyemmät äänenpaineet ja kevyesti liikkuva rockmusiikki oli kaivattu henkireikä, joten kellarin viileydessä oli helppo nauttia tunnelmasta. Paikalla viihtyivät myös esiintyneet artistit, kuten edellisiltana kaikkensa antanut Church of Misery -vokalisti, jonka kyykkyasennosta ja pään nyökytyksestä päätellen musiikki paineli oikeita nappuloita.
Ommmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm
Tavastialla tovi sitten vieraillut Om oli Helsingin keikalla pienoinen pettymys, eikä saanut temmattua mukaan transsiin. Toisen mahdollisuuden antaminen Al Cisernosin ja Emil Amosin muodostamalle duolle oli loistava päätös. Jo ensimmäinen basson päästämä ääni vei siihen transsiin, mikä Omin ideana on.
Pää tyhjeni niin, etteivät ajatukset enää kulkeneet, niskakarvat nousivat pystyyn ja vaatteet lepattivat päällä, kun käperryin jylhään bassosoundiin. En uskalla arvailla desibelilukemia, joissa liikuttiin, mutta eipä tule mieleen yhtään konserttia, jonka äänenpaine on ollut yhtä huumaava. 15-minuuttinen At Giza ja yksi uusi kappale kuultiin ainakin, muusta settilistasta ei muistikuvaa ole.
Neurosis veti odotetusti 013:n suurimman salin ääriään myöden täyteen ja piiskasi omaa synkkää metalliaan järisyttävällä äänenpaineella. Ahdistavat visuaalit, ahdas tunnelma ja Omin keikasta saatu tyydytys painoivat vaakakupissa sen verran, että suosiolla siirtyminen kävelykadun toiselle puolelle V39:n tiloihin nautiskelemaan kylmästä oluesta ja psykedeelisistä jameista oli tosiasia.
Toisen settinsä samalla festivaalilla soittanut The Outskirts of Infinity soitti järjestäjien pyynnöstä erikoistilauksena pelkästään kovereita. Bändi aloitti kaksi ja puolituntisen settinsä yli 30 minuutin jamituksella, joka oli todella autenttista kuunneltavaa ja lukuun ottamatta sitä pikkufaktaa, että trion kitaristi oli kevyesti ylipainoinen ja kaljuuntuva sekä reilusti keski-iän ylittänyt valkoinen mies, soitto kuulosti jimihendrixmäiseltä siinä määrin, että edelleen ihmetyttää. Erikoissetin aikana bändi soitti mainitun Hendrixin versioman All Along the Watchtowerin lisäksi muun muassa Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sun sekä Creamin ja muiden aikalaisten biisien versioita.
Huomattavaa on, että useimmat biisit lähtivät täysin uusille urille minuutin tai parin soiton jälkeen ja joskus palasivat alkuperäisen kappaleen teemoihin usean minuutin jamittelun jälkeen. Oli uskomatonta seurata yhtyeen toimintaa, yhteen hitsautuneen kolmikon soitto oli niin tarkkaa, ettei improvisaatiota ja jammailua useimmiten edes havainnut. Myös mielettömiä tunnelmia tuli huomiosta, että monimutkaiset sävelkulut ja juoksutukset palasivat takaisin tunnettuun riffiin tai teemaan ihan huomaamatta.
Afterburner, viimeinen rutistus
Loppuun ajettu Meteli.net-partio ryhdistäytyi vielä viimeistä rypistystä varten ja lompsi Roadburnin Afterburneriin hieman ennen ensimmäisen bändin aloitusta. Sunnuntaina luvassa oli enää viisi bändiä ja käytössä vain keskikokoinen Green Room. Dead Man herätteli horroksessa olevaa festariväkeä hippistonerillaan ja innostui siinä määrin, että soittivat pitkälle yli oman soittoaikansa. Sunnuntai olikin ainoa päivä, kun aikataulut eivät enää pitäneet.
Solacen setti lävähti naamalle sellaisella intensiteetillä, että se kevyt tunnelmointi mikä Dead Manista oli mahdollisesti syntynyt, pölähti maailmalle välittömästi. Yhtyeen röyhkeä asenne, kaljoitteluun taipuvainen meininki ja isolla kädellä soitettu stoner rock, ei antanut armoa. Die Drunk, kuten yhtye itse on mantransa asettanut ja sillä asenteella hutkittiin koko keikka. Oli mainiota huomata, että baarihenkilökunta ei bändien diggailulta meinannut saada myytyä olutta ja kaikki olivat silti hymyssä suin. Oikeastaan tämä summaa aika hyvin Roadburn-kokemusta, sekä henkilökunta että yleisö on mukana intohimosta musiikkiin.
The Black Black EP:ltä sekä molemmilta pitkäsoitoilta lähes yhteen putkeen hirmuisella asenteella paiskotut biisit saivat kipeät niskat ja jalat unohtumaan ja yllyttivät viimeiseen villiin headbangaukseen. Näillä leveysasteilla lähes tuntematon jenkkibändi näytti sunnuntaivieraille kaljakaapin paikan.
Omalta osalta festarit päätti Winon sooloprojekti, joka myös herran nimeä kantaa. Tämä karismaattinen pappa nousi festareiden aikana toista kertaa lavalle, tällä kertaa hieman nuoremman kaartin komppaamana. Rumpupatterin takana istuneen JP Gasterin koko olemus huokuu groovea, se myös näkyy ja kuuluu soitossa. Päätyökseen Clutchissa paukuttavan tukevan herran rumputyöskentely tuo doomiin täysin uuden ulottuvuuden. Wino vastasi itse vokaaleista ja kitaroinnista, bassoa soitti Wretchedistä ja Rezinistä tuttu Jon Blank, jonka viimeiseksi keikaksi Afterburner valitettavasti jäi. Blank kuoli kiertueelta kotiin palattuaan, Meteli.net ottaa osaa läheisten suruun. Biisilista sai täpötäyden Green Roomin hymyn korviin, sillä Punctuated Equilibrium -levyn biisien lisäksi saatiin kuulla tuhti annos The Obsessedia. Trio soitti peräti viisi kappaletta Winon luotsaaman legendaarisen The Obsessedin tuotannosta, Streamlined, Skybone, Streetside, Yen Sleep sekä Neatz Brigade!
Ensi vuonna uusiksi, taas
Afterburnerin päätti D’se, mutta aikataulujen myöhästymisen ja ennen kaikkea oman väsymyksen takia oli parasta siirtyä hotellille nukkumaan ennen kotiinlähtöä. Roadburn osoitti jälleen olevansa festari, jonka kaltaista ei toista maailmassa ole. Välit yleisön, artistien ja järjestäjien välillä ovat totaalisesti hämärtyneet. Yleisfiilis on mitä mahtavin ja myös artistit ovat tulleet festareille pitämään hauskaa, eivätkä oleskelemaan omissa backstage-tiloissaan. Neljä päivää uskomattoman hyviä keikkoja, neljä päivää mahtavia ihmisiä. Paikan päällä kiirivät huhut, että ensi vuoden Roadburn järjestetään uudessa paikassa. 013 on auttamatta jäänyt hieman ahtaaksi tämän kaliiberin kekkereille, mutta toimii silti tilana mahtavasti.
Kuten jo aiemmin todettiin, Roadburn 2009 artistikattaus oli täysin uskomaton. Miten pääjehu Walter meinaa ensi vuoteen nokittaa, se jää nähtäväksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta tällä hetkellä festariorganisaatio nauttii varauksetonta luottamusta.
Teksti: Jukka Hätinen & Jukka Kolehmainen
Valokuvat: Jukka Hätinen
