Metelin levyarvostelut #41

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Toukokuun arvioissa mukana ovat Niko ja Tapsa, Vuk, Agent Kooper, Heroin and Your Veins, Bolt, Murmansk, Popidiot, Sehr Schnell, Suomessa kesällä nähtävä Heaven & Hell, Wouden uusintajulkaisut yhdessä, Ismo Alanko Teholla -dvd sekä Kiila ja Es -kimppa-arviossa.

VUK
The Plains
Johanna Kustannus

Vuk on tullut itselleni tutuksi lähinnä Maj Karman cover-ep:ltä, jossa artisti pystyi löytämään hienosti ulottuvuuksia harjavaltalaisbändin kappaleisiin. Vaikka taidot ja omaperäinen soundi tulivat selväksi jo tuolla lyhytsoitolla, lyö The Plains ällikällä heti avausraita Flint In The Pinesilta lähtien. En tiedä, johtuuko se sitten Emily Cheegerin alias Vukin suomenamerikkailuudesta, mutta albumin sointi ei kuulosta tippaakaan kotimaiselta. Vaan korostetun universaalilta.

Lähin yhtäläisyys albumille löytyy Björkistä, mutta vertailu on pääosin turhaa, sillä Vuk kulkee vahvasti omia polkujaan. Levy esittelee monikerroksisen ja utuisen maailman, jossa on ilmavuutta ja monipuolisuutta. Biisit rakentuvat usein moniäänisten lauluosuuksien varaan. Melodioiden ja laulutekniikoiden variaatiot tuntuvat loputtomilta, mikä pitää mielenkiintoa yllä koko levyn ajan.

Kokonaisuus on rakennettu tarkoin. Kuulijalle tarjotaan koko ajan uudenlaista koukkua, johon tarttua. Levyn alkupuolella korostuu raikkaus ja positiivisuus, kun taas loppua kohden mukaan hiipii hienovaraisesti synkempiä sävyjä. Eri tunteiden vuoropuhelu on koko matkan ajan pienieleistä, joten kokonaisuus tuntuu yhtenäiseltä. Albumi on ehdottomasti yksi tämän kevään kiinnostavimmista tapauksista.

Henri Turunen

POPIDIOT
Antenna of Love
Seksound

Virolais-suomalainen elektropop-ryhmä Popidiot haluaa pitää hauskaa ja tanssittaa kuulijoitaan, se käy nopeasti selväksi, kun kuuntelee bändin toista pitkäsoittoa Antenna of Love. Diskopallo pyörii ja tanssijalka alkaa vetää kohti pinkkiin sävähtävissä väreissä loistavaa tanssilattiaa. Huomisesta ei ole murhetta.

Mitenkään omaperäiseksi Popidiotin reseptiä on vaikea kutsua, ja bändin musiikillista pohjaa voi hakea esimerkiksi Depeche Modesta tai New Orderista. Toisaalta bändi kuitenkin sekoittaa syntikkapoppi-pöristelyynsä ja dancelle vivahtaviin biitteihinsä myös jonkun verran sähkökitaroita, mikä lähentää bändin soundia vaikkapa Hot Chipin näkemykseen elektropopista. Aika ajoin Popidiot onnistuukin tekemään kudelmastaan virkistävää ja esimerkiksi Friday's Revengessä ja Cassetteboyssa ovat pop- ja tanssielementit valloittavan hyvin tasapainossa ja kohdallaan. Välillä kappaleiden sisällölliset ansiot jäävät kuitenkin harmillisen vähälle ja biiseistä jää käteen pelkkä liian aikaisin poksahtanut purkkapallo. Tradition tuntemisen ja soundien hiomisen lisäksi Popidiot tarvitsisi enemmän Cut Copyn kaltaisia melodisia täysosumia, sillä muuten bändi uhkaa hukkua tunteitaherättämättömään biitti- ja efektimereen.

Parhaimmillaan Popidiot saa kuulijan unohtamaan huolet ja murheet ja suuntaamaan kohti tanssilattiaa. Pahimmillaan se uppoaa itse mitäänsanomattomuuteen ja unohdukseen.

Ilmari Ivaska

HEAVEN & HELL
The Devil You Know
Roadrunner Records

Täytyy aloittaa arvio toteamalla, että Ozzyn Sabbath on itselle ollut ja on yhä, se kovin juttu. Laajentaminen Heaven and Hellin, Mob Rulesin ja Dehumanizerin pariin tapahtui vasta muutama vuosi takaperin. Heaven & Hell -orkesterin vertaaminen edellä mainittuihin julkaisuihin on siis täysin välttämätöntä.

The Dio Years -kokoelmalla olleista kolmesta uudesta biisistä yksi oli täysi ässä, samoin reilusti ennen The Devil You Know -albumin julkaisua, jossain verkkozinessä streamattu Bible Black, joten odotukset vanhojen herrojen uudelle studioalbumille olivat kovat. "Satavuotias" Dio kuulostaa paremmalta kuin yksikään edes lähellä hänen sukupolveaan oleva laulaja. Iommin viileääkin viileämpi soitto saa harkitsemaan Gibson SG:n hankkimista, vaikka kitaraa en osaa soittaakaan. Kvartetti kokonaisuudessaan kuulostaa raskaammalta ja tyylikkäämmältä, kuin yhdelläkään Dion Sabbath-albumeista.

Päällisin puolin kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Levy kestää tunnin, joka nyt varsinaisesti ei ylitsepääsemätön mitta ole, mutta kuitenkin tuntuu tässä tapauksessa maratonilta. Kamelin selän katkaisevat juuri puoliväliin sijoitetut Rock and Roll Angel ja The Turn of The Screw, jotka kohteliaasti sanottuna eivät edusta levyn parhaimmistoa. Eating the Cannibals saa jälleen pään nyökyttelemään, eikä loppupuoliskolla enää suvantokohtia kuulla.

Jos Heaven & Hellin kohdalla comebackista voidaan enää puhua, on se ehdottomasti tervetullut. The Devil You Know ei missään nimessä ole parempi kuin Mob Rules tai Heaven and Hell, mutta tämän kehtaa helposti laittaa levyhyllyyn niiden rinnalle.

Jukka Hätinen

ISMO ALANKO TEHOLLA
Lava
Fullsteam Records

Teholla-kokoonpanon live-dvd on todella massiivinen sukellus Ismo Alangon koko tuotantoon, paino sanalla todella. Kaksi kiekkoa sisältää yhteensä yli 5 tuntia materiaalia; videoita, livejä useammasta paikasta ja haastatteluekstroja. Paino on vuoden 2007 ja -08 livevedoissa niin konserttisaleissa kuin festivaaleillakin ja luodaanpa kakkoslevyllä katsaus myös Alangon jouluun. Levy ei monien livejen tapaan sorru esittelemään vain samoja biisejä monessa eri paikassa, vaan kokonaisuudet ovat ratkaisevan erilaisia ja harkittuja. Käsissä on yksi tyylikkäimmistä kotimaisista livedvd:istä, mitä olen nähnyt.

Liveosat painottuvat konserttisalitunnelmiin, jotka Alangon tapauksessa tarkoittavat tunnelmia hyvin erilaisista musiikkityyleistä ja siirtymiä tunnelmista toiseen. Monet vanhoista hiteistä, joita levyillä on paljon, saavat aivan uutta tuulta purjeisiinsa Teholla-duolle sovellettuina. Siinä, mitkä kappaleet ovat mukaan valikoituneet, voi fanien mielestä toki olla paljonkin kiisteltävää, mutta itse en siitä löydä puutteita. Festivaaliosuuksista on erityisen lämmittävää nähdä Ismo Ilosaarirokissa. Ekstroista mielenkiintoisin on Teho Majamäen soitinesittely ja taustajoukoista erityisesti Ismon mukana kauan kiertäneiden voimien juttuja on mukava kuulla. Shamaaninen meno tempaa mukaansa Kanoottilaulusta Tonttu-ukkoihin, vaikka dvd:ltä ei tietenkään voi täysin välittyä kunkin hetken ainutlaatuisuus. Tunnelmista väkevin saavutetaan Hetki hautausmaalla -kappaleessa, jossa hetki on pysähtynyt käsin kosketeltavaksi, vain Alanko ja täysi hiljaisuus.

Hanna Valjakka

NIKO & TAPSA
Parhaita päiviä
Rutilus Records

Helsinkiläinen rapduo Niko ja Tapsa nousee, lentää ja laskeutuu rehtiytensä mukana. Sen onnistumisia tai puutteita ei voi arvioida muilla mittapuin kuin sillä, uskooko kuulija esittäjiin. Tähän mennessä jo melko lailla kokenut kaksikko osaa perushommat, löytää pikkuasioista nyansseja niin sisältöjen kuin muodon ja tekniikankin osalta, ja malttaa edetä omassa tahdissaan.

Kumpikaan osapuoli ei ole nykyrapparien tyyliin varsinainen slogan- tai iskulinja-automaatti, muttei todellakaan myös sanoituspuolella häviä kotimaisille lajitovereilleen. Riimien kirjoittamisessa vallinnee sama rehtiyden vaatimus ennen muuta tilpehööriä, siksi ne eivät välttämättä aina kuulosta kovin hiotuilta.

Levyn biiseissä vallitsee koko matkan ajan positiivinen ilmapiiri, joka käy välillä naiiviuden rajoilla. On helppo kuvitella tämän karkottavan monia kuulijoita, mutta kuten sanonta kuuluu; riskejä on otettava, ainakin jos haluaa pysyä itselleen aitona. Verrattuna siihen raadollisen vuodatuksen määrään, jota synkkä Suomi suoltaa, tämä kyllä puolustaa paikkaansa loistavasti.

Niko Toiskallio

HEROIN AND YOUR VEINS
Nausea
Verdura Records

Janne Perttula on nyt julkaissut toisen levynsä nimellä Heroin and Your Veins. Jo ensimmäisellä albumilla tuli selväksi, minkälaisesta estetiikasta hän ilmaisunsa ammentaa. Saatekirjeessä oleva lista musiikin syntyyn vaikuttaneista tekijöistä kertoo paljon. Niitä ovat muun muassa Bohren & der Club of Gore, Magyar Posse, Nick Cave, Tom Waits, Ennio Morricone, Angelo Badalamenti, film noir, David Lynch ja Franz Kafka.

Nausea sukeltaa tummanpuhuvaan yölliseen kaupunkiin, jossa voimakkaat valot ja varjot kilpailevat olemassaolostaan. Albumi rakentuu pitkälti tunnelmallisen rautalankakitaran varaan, jota tyylikkään minimalistiset taustat sävyttävät. Synkkä vähäeleisyys jättää varaa omille ajatuksille, mutta luo myös toisteisuudellaan hypnoottisen ja unenomaisen tunnelman.

Heroin and Your Veins ei suostu lirkuttelemaan kuulijan kanssa, vaan se junnaa hyvin tyylitietoisesti omilla raiteillaan. Tämä tietynlainen yksiulotteisuus ei varmastikaan miellytä kaikkia, mutta kun tämän junan mukaan pääsee, sen parissa viihtyy hyvin. Nausea sopii yksinäisiin hetkiin, kun kaikki olennainen on jo sanottu.

Henri Turunen

WOUDE
Keskellä aikaa
Johanna Kustannus

Ari "Woude" Voutilaisen (1959-2003) johtama Woude-yhtye tuli, oli ja meni 1980-luvun alussa. Suuremman suosion veivät muut orkesterit, mutta kuten näiden kahden uudelleenjulkaisun hihanuoteissa Honey Aaltonen toteaa, voidaan albumeja Keskellä aikaa sekä Kauniit päivät pitää "liian niukalle huomiolle jääneinä kotimaisen rock-musiikin pieninä klassikkolevyinä".

Nämä levyt ilmestyivät alunperin vuosina 1980 ja 1981. Debyyttialbumi Keskellä aikaa on helpommin avautuva ja suorempi punkahtava rock-levy, jolta löytyy hyvää fiilistä, mutta myös häivähdyksiä Voutilaisen synkemmästä puolesta. Kauniit päivät -levy vie kuulijan kauemmas pimeään, niin musiikillisesti kuin lyriikallisesti ja ennustaa mitä tuleman piti. Näiden kahden albumin bonuksina on kiitettävä kasa singlebiisejä ja ennenjulkaisemattomia raitoja, yhteensä 20 kappaletta. Niistä löytyy enemmän irroittelua, ja jopa huumoria, kuin varsinaisilta albumiraidoilta. Herkullisimmat palat ovat Vanhat pierut ei koskaan kuole, Suoraa toimintaa sekä Aika hyvä ihmiseksi.

Voutilainen oli kiistattoman lahjakas laulaja-lauluntekijä, mutta ei koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta osakseen. Henkilökohtaiset ja taloudelliset ongelmat veivät lopulta miehen voimat ja hän kuoli hieman yli 40-vuotiaana 2003. Mies jätti jälkeensä kuitenkin ison kasan hienoja biisejä, joten suuri hatunnosto Johanna Kustannukselle näistä julkaisuista.

Miki Peltola

AGENT KOOPER
Head + Heart
Fast Freddie Productions

Agent Kooper julkaisi omaa nimeään kantavan esikoislevynsä keväällä 2007. Sen jälkeen Aurajoessa on ehtinyt virrata vettä kuutiokaupalla ja bändin kokoonpanossa on tapahtunut muutoksia rumpalin vaihduttua. Samalla myös jokin muu on muuttunut, sillä Head + Heart soi selvästi edeltäjäänsä rupisemmin, kiivaammin ja nälkäisemmin.

Bändin debyyttialbumi kuulosti lämpimän orgaaniselta harmonioiden ilotulitukselta, eikä siinä ollut kiire mihinkään. Kun uuden levyn avausbiisi Alive and New alkaa rouhean tamppauksensa, käy kuulijalle heti selväksi, että Agent Kooper on ainakin osittain jättänyt hyvästit seesteiselle country-sävytteiselle rockille ja mukaan on tullut myös grungelle häivähtäviä tummia vivahteita. Ei bändi toki ole lännen-soundia kokonaan hylännyt, mutta se tuntuu siirtyneen Ryan Adamsista lähemmäs Kings of Leonin vimmaa ja arvaamattomuutta - tästä käy hyvänä esimerkkinä avausraidan lisäksi vaikkapa Northern Lightsin hiljaisesti kasvava kaari tai The King Is Deadin räiskyvyys. Agent Kooper ei kuitenkaan ole matkan ja muutoksien varrella unohtanut niukkojen ja alastomuudessaan häikäisevien sovitusten voimaa, ja esimerkiksi Finger, You're Bleeding lähentelee hartaassa tunnelmassaan jo vanhoja negrospirituaaleja. Lähimmäksi edellisen levyn tunnelmaa mennään kappaleessa 12 Hundred Stories, joka kuulostaakin Head + Heartin elinvoimaisessa kokonaisuudessa hieman ontolta ja tarkoituksettomalta.

Agent Kooper on onnistunut vangitsemaan uudelle levylleen sitä arvaamatonta musiikillisesta iloittelusta kumpuavaa energiaa, jota bändi on livenä edustanut jo pitkään. Vimma ja veikeys lyövät kättä, ja tulos on onnistunut.

Ilmari Ivaska

MURMANSK
Eleven Eyes To Shade
Ranch

Murmanskin debyyttialbumi Chinese Locks nosti bändin suorilta kriitikoiden lempilapseksi, joten yhtyeen kakkoslevylle kasattiin mediassa kovia odotuksia. Allekirjoittaneelle ensimmäinen levy ei mitenkään täysivaltaisesti kolahtanut. Odotukseni olivat siinä, pystyisinkö löytämään bändistä sen hienouden, josta niin paljon on kirjoitettu. Kyllä, Eleven Eyes To Shade osuu naulan kantaan.

Yhtyeen 90-luvun alulta tuoksahtavan musisoinnin mahtavuus perustuu voimakkaisiin kitaravalleihin ja rivoon kohkaamiseen, joka ensi kuulemalla on ärsyttävää. Niin ärsyttävää, että levyn haluaa väkisin kuunnella uudelleen ja hiljalleen soitto alkaa näyttäytyä harmonisena, syvällisenä ja ilmavana. Tämä ristiriita kahden maailman välillä on mitä hienointa.

Eleven Eyes To Shade kantaa koko matkansa hyvin, vaikka loppupuolelta ei samanlaisia täsmäiskuja löydykään kuin alun Sumac ja Paper Dust. Kaiken kaikkiaan Murmansk osoittaa kuuluvansa kotimaisen indiemusiikin ehdottomaan kärkiryhmään.

BOLT
Behind Obstacles Lies Truth
Full House Records

Helsinkiläinen Bolt on ansainnut paikkansa kotimaisen hardcoren etulinjassa. Bändi sanoo suoraan ja painavasti mitä mieltä on asioista, eikä jossittele turhia. Homma tuntuu olevan hyvin hanskassa ja turhaa ei kannata hötkyillä. Tästä kertoo yhtyeen julkaisutahtikin, sillä Behind Obstacles Lies Truth on vasta orkesterin toinen täyspitkä, vaikka uraa on takana jo kaksitoista vuotta.

Albumi on jykevä rypistys, joka toimii muutaman biisin annoksina helvetin tehokkaasti. Mutta vaikka levyllä on kestoa vain puolisen tuntia, alkaa se kokonaan läpi kuunneltuna hiukan puuduttaa. Pääosin keskitempoiset biisit jyräävät kiitettävästi, mutta ovat turhan samankaltaisia. Avausraita Always Outnumbered on selkeästi kovin isku vasten kasvoja ja kertoo levystä kaiken olennaisen. Harmi vain, että Bolt ei ole onnistunut luomaan toista yhtä tehokasta biisiä.

Boltia voi kiittää voimasta ja asenteesta. Keikoilla bändi saa takuuvarmasti paikan kuin paikan sekaisin ja jengin riehumaan. Näin kotioloissa kuunneltuna albumin yksioikoisuus ei jaksa kunnolla kantaa. Tähän muuten moitteettomasti toimivaan koneeseen kaipaisi muutaman lisävaihteen.

Miki Peltola

SEHR SCHNELL
Sehr Schnell
Love Records

Love Records on kaivanut arkistoistaan jälleen helmiä Suomen punk-historiasta. Sehr Schnell, vuosina 1977-1980 toiminut ensimmäisen aallon suomipunk-akti, julkaisi aikoinaan muutaman sinkun ja esiintyi parilla kokoelmalla. Yhtyeen nimeä kantava kokoelma niputtaa bändin koko tuotannon yksiin kansiin, lisäksi levyltä löytyy Sehr Schnell -kytköksiä omaavan Mik Monton ainoaksi julkaisuksi jäänyt sinkku sekä ennenjulkaisematon liveäänite Koiton salista.

Bändin tuotannosta löytyy sanoituksellisia helmiä, mustalla huumorilla höystettyä, oivaltavaa kannanottoa, kuten Värinää. Musiikillisesti ja soittotaidollisesti orkesteri on ehtaa 77-punkia, vauhti ei vielä päätä huimaa ja soitosta paistaa "sinne päin" -asenne. Devon ja Wiren biiseistä tehdyt käännösversiot muuttuvat Sehr Schnellin käsittelyssä Sehr Schnelliksi. Livetaltioinnin mielenkiintoisinta antia on Häiriöitä, jonka Mik Monto sittemmin levytti, sekä Iltakävely, jota ei aiemmin levyltä ole kuultu.

Kansilehdestä on myös annettava kehuja. Levyn kantena käytetty valokuva todellakin kertoo punkista, Suomeen 70-luvun loppupuoliskolla rantautuneesta ilmiöstä, enemmän kuin tuhat sanaa. Myös Mika Saastamoisen kirjoittama biografia on hauskaa, tapahtumarikasta luettavaa bändin värikkäästä ja lyhyestä historiasta.

Jukka Hätinen

KIILA
Tuota, tuota
Fonal

Suomalaisen musiikkikentän mielenkiintoisimpiin vaihtoehtolevy-yhtiöihin lukeutuvalta Fonalilta ilmestyy toukokuussa kaksi albumia samaisena päivänä. Siinä, missä Kiila tarjoaa uudella kiekollaan rauhoittavan psykedeelistä folk-materiaalia, ES repii kuuloluita pisteliäillä soundeillaan.

Kiilan kansanmusiikkisävyjä pursuava folk kuulostaa tällä hetkellä parhaalta, mitä olen yhtyeeltä kuullut. Sävykäs sointi tuo paikoin mieleen Liekin progressiivisen popin. Pekko Käpin viulu ja jouhikko luo sointiin oman tunnistettavan soundinsa, joka vie kokonaisuutta ajattomaan suuntaan. Kaukaisuudesta kumpuavat lauluosuudet vahvistavat tätä ajattomuuden ja paikattomuuden tunnetta. Kiilan sointi on kauttaaltaan vuoropuhelua rujouden ja kauneuden välillä, mikä rakentaa levylle hienon jännitteen.

Kesämaan lapset sen sijaan esittäytyy turhankin rujona tapauksena. Hälisevät ja ärsykekylläiset äänimaisemat piirtävät voimakkaita uurteita miellekartoille. Sointi on rauhattomuudessaan niin levotonta kuultavaa, että kokonaisuudesta jää varsin raskas kuva. Kaiken tuon särmän alla kuitenkin piilee sen verran kiehtovia piirteitä, että riipivät hetket levyn parissa varmasti jatkuvat.