Raskaanpuoleinen ja aikaa vienyt matka keskellä Ranskaa sijaitsevaan Clermont-Ferrandiin oli vaivan arvoinen. Upeassa kesänavaus-auringossa kylpenyt kaupunki oli täynnä musiikkia, sen tekijöitä, esittäjiä, kuulijoita, levittäjiä ja muita sen kanssa työtään tekeviä, sitä ja sillä eläviä ihmisiä.
Meteli-lähetystön paikalla viettämien muutaman päivän aikana nähtiin kontaktien syntyvän, yleisöjen ja esiintyjien syttyvän. Onkin helppo olettaa lähes kaikkien tekijöiden löytäneen tapahtuman kautta uusia suuntia työlleen ja elämäntavalleen.
Perjantai
Monipuolisuus lienee yksi Europavox-festivaalin päätavoitteista. Nytkin tarjolla oli keskiviikon ja sunnuntain välillä yhteensä yli viisikymmentä esiintyjää lähes kahdestakymmenestä eri Euroopan maasta. Jos kaikki nämä miellyttäisivät kaikkia, olisi jokin melko lailla pielessä. Niinpä esim. paikallisen yleisön suuressa suosiossa paistatelleet brittiläiset Maximo Park ja Charlie Winston jäivät meikäläisessä katsannossa melko laimeiksi versioiksi ns. aidoista asioista.
Hieman täytyy ihmetellä Maximo Parkin suosiota keski-Euroopassa, jossa yhtye on päälavaosastoa isoilla festivaaleilla. Brittiläisjoukkion menevä indie-poprock on sinänsä kelpoa, mutta jokin viimeinen silaus sävellyksistä uupuu. Tämä tosiseikka rokotti myös yhtyeen Europavox-esiintymisen terää. Bändin läsnäolo lavalla oli kaksijakoista; laulaja ja kosketinsoittaja olivat vahvasti meiningissä mukana muun bändin jäädessä vaatimattomaan rooliin.
Jos Maximo Parkista jäi hivenen vaisu maku, belgialainen Triggerfinger näytti, mistä kana pissii. Yhtyeen ulkoisesta habituksesta pystyi aistimaan, että jäsenistöllä on ikää kertynyt mittariin, mutta se ei meno hiljentänyt. Olemuksellaan Nick Caven mieleen tuonut laulaja-kitaristi Ruben Block tarrasi heti otteeseensa tiukasti soittavan rytmikaksikon avustuksella. Trio pieksi primitiivistä rockia, joka tuo mieleen pitkän listan vertailukohtia, mm. Queens of a Stone Age ja Foo Fighters. Koska suomalaiset ovat ottaneet omakseen kuluneen vuoden aikana tanskalaisen Volbeatin, en näkisi mitään syytä, miksei Triggerfinger toimisi maassamme. Bändit kyntävät jokseenkin samaa peltoa, mutta belgialaiset hoitavat omat palstansa monta pykälää tyylikkäämmin.
Europavoxin ilmeisenä tavoitteena toimiva kansojen kohtaaminen sai lähes skitsofreenisiä piirteitä tilanteessa, jossa ruotsalainen I'm From Barcelona -kokoonpano tuntui olevan Clermont-Ferrandissa kuin kotonaan. Päätellen välispiikeistä ja siitä, miten yleisö mm. osasi IFB:n biisejä ulkoa, on ranskassa jonkin verran tullutkin kierrettyä. 17-henkisen massakokoonpanon musiikista ei juuri jäänyt mieleen muuta kuin sen esittäjäryhmän koko. Uusi iloinen teatteri oli ensimmäinen mielleyhtymä bändistä, jonka jäsenistä suuri osa näytti ja kuulosti ulospäin lähinnä lavan täytteeltä. Vaikka kokonaisuus toki oli paremmalla euroviisu-asteikolla hyvää viihdettä, ei kaikille sen esittäjille yksinkertaisesti riittänyt merkityksellisiä rooleja.
Mielenkiintoisesti samettikankaasta ja pubityyppisistä puu-sisutusratkaisuista koottu
Le Cabaret -stage tarjosi kuriositeettityylisiä yllätysiskuja ja showcase -esityksiä. Lavalla pistäytyneistä akteista brittinelikko
Cocknbullkid tuntui alkuun hyvinkin kiinnostavalta, jopa
Bellrays-tyyliin rocksielua tulkkaavalta tapaukselta. Valitettavasti setti vaipui melko pian alkamisensa jälkeen tasapaksuksi huminaksi. Jälleen kerran hieman hämmästyttää monien ranskalaisten paikalla olleiden vakuuttuneisuus paikoin jopa suoranaisen huonosti soittaneen ryhmän työstöstä. Vokalistin karisma saattaisi tosin hieman hioutuessaan viedä tämän pitkällekin.
Cooperationin isolla lavalla oli tarjolla tilan etukäteen loppuun myynyt nimi. Charlie Winston oli Maximo Parkin ja I'm From Barcelonan ohella yksi ranskalaisyleisön suursuosikeista. Kliseiset ranskankieliset heitot yllättäen todella upposivat kansaan, samoin kuin teki Winstonin bändeineen esittämä vesitetty groove. Keikarin ottein esiintyneen miehen esityksiin kuului mm. I'm a man -standardi, jonka kuuleminen oli riittävä syy siirtyä Le Cabaretiin.
Islannista on pulpahdellut vaihtoehtomusiikin saralla esiin useita artisteja, jotka ovat ensin nauttineet vankkaa kulttisuosiota ja sen jälkeen nousseet päälavojen vakiokuluttajiksi. Hjaltalin saattaa olla seuraava nimi tällä listalla. Europavoxiin bändi saapui sen verran pahasti myöhässä, että päänäyttämön avauskeikka vaihtui tunnelmaltaan tiivimmän Le Cabaretin päätösesiintymiseen. Vaihdos ei ollut taiteellista näkökulmasta lainkaan huono asia, sillä hiljalleen lämmennyt yhtye nousi yhdeksi illan kohokohdista.
Bändin keikka käynnistyi jokseenkin jäykästi ja yleisöä oli etsiytynyt paikalle vain kourallinen. Vajaan tunnin kestäneen konsertin rakenne oli sekä tunnelmaltaan että yleisömäärältään kuin post rock -kappale; kasvua kasvun perään. Herkkää luomusoundia suoltanut yhtye nostatti positiivisen haikean tunnelman, jonka pariin haluaisi ajautua uudemman kerran. Suomalaiselle yleisölle tätä herkkua on tarjolla seuraavan kerran Provinssirockissa.
Illan viimeiseksi esiintyjäksi jäi brittiläinen Ebony Bones, joka aloitti teknisten ongelmien vuoksi reilusti myöhässä. Myöhästymisen syy saattoi olla myös pakkelin määrässä, sillä yhtye oli panostanut huomattavasti keskivertoa enemmän ulkoiseen näyttävyyteen. Musiikillinen anti bändillä jäi sen sijaan kostyymeja heikommaksi. Kuusikon sointi jäi matkaväsymystä poteneen toimittajakaksikon korvissa harmittavan persoonattomaksi. Tuttuja ja tarttuvia elementtejä oli mukana kosolti, mutta mitään ainutlaatuista yhtye ei pystynyt esittämään. Bändin esiintymisestä jäi kuitenkin sisälle palamaan sellainen hehku, että oikeassa ajassa ja oikeassa paikassa, yhtye saattaisi hurmata kenet vain.
Lauantai
Cooperationin lauantain avasi tsekkiläinen Airfare ja päätti puolalainen Renton. Europavox tarjosi molemmille bändeille oivan mahdollisuuden esittää musiikkiaan "läntisille" markkinoille, sillä näiden maiden rockmusiikkikenttä on edelleen melkolailla pimennossa. Kumpikin bändi esitti kelpoa rockilmaisua, jossa oli sympaattisesti lainailtu ideoita laajalta esikuvajoukolta. Vaikka bändeistä jäi vielä keskenkasvuinen maku, herättivät esiintymiset toivoa, että näistä maista lähivuosina ponnahtaa uusia mielenkiintoisia bändejä laajemmin eurooppalaisen yleisön tietoon.
Edellisiltana oli tullut selväksi, että ranskalaisyleisölle upposi hyvin positiivisen helppo musiikki. Tätä taustaa vasten oli jännittävä seurata, miten päälavan kuulijajoukolle toimii suomalainen Underwater Sleeping Society, jonka soitossa on ronskimmalla kädellä myös synkeämpiä säveliä ja epäsovinnaisempia rakenteita. Hetki ennen keikkaa ei mitään suurmenestystä pystynytkään povaamaan, sillä yleisöstä suuri osa oli ulkona litkimässä olutta pienistä muovimukeista.
Keikan käynnistyttyä alkoi yleisöä valumaan kohti lavaa. Yleisömäärän
kasvaessa lämpeni myös yhtye, joka oli ajanut halki Euroopan Ranskaan tätä keikkaa varten. Bändin materiaali ei välttämättä ollut yleisölle kovinkaan tuttua, mutta ystävällinen kuulijakunta oli biiseissä hyvin mukana. Etenkin bändin kuulaat menobiisit, kuten Madrid ja Silence Teaches You How To Sing synnyttivät päälavan edustalle liikettä. Bändille yleisön hyvä vastaanotto näytti maistuvan, joten lämminhenkisiä kommentteja sinkoili lavalta katsomoon ja takaisin. Kaiken kaikkiaan esiintyminen oli niin onnistunut, että pitkä ajomatka oli varmasti vaivansa väärti.
Tiivistunnelmaisella Magic Mirrors -lavalla oli lauantaina chanson-ilta. Herkkiä laulelmia oli saapunut kuulemaan salin täydeltä yleisöä. Mikseipä olisi, sillä Emily Loizeau osoittautui viehättäväksi laulajaksi. Satujen prinsessaa muistuttanut laulajatar esitti hillitysti groovavia kappaleita sekä ranskaksi että englanniksi. Nelihenkinen taustayhtye sävytti tiukasti kauniita lauluja orgaanisella soinnillaan. Chanson-keikka tarjosi mukavaa vaihtelua rockpainotteiseen iltaan.
Brittiläinen Bloc Party oli ennakolta ainakin suomalaisnäkökulmasta selvästi Europavoxin isoin nimi. Yhtye aiheuttikin eniten kuhinaa lauantai-illassa. Bändin esiintymisestä jäi kuitenkin miedon ristiriitainen maku. Parhaimmillaan yhtye tarrasi mukaansa kuin kärpäspaperi, mutta ajottain kappalemateriaali vaikutti liian tasapaksulta ja laulaja Kele Okereken ilmaisu turhan yksipuoliselta.
Silti todellisia huippukohtiakin keikalla koettiin. Etenkin keikan puolessa välissä esiin noussut hitti Banquet nosti kädet viittomaan ilmaa. Myös loppupuolelle säästetty Like Eating Glass nostatti tunnelmaa korkealle. Oma lukunsa oli kuitenkin tiukka elektrorypistys Mercury, joka toi perinteisemmän kitararockin sekaan hienoa vaihtelua. Okereken ääni toimi loistavasti jumittavien samplejen välissä. Biisi nousi sellaiseksi timantiksi setissä, että samantyyppisiä kappaleita olisi toivonut sekaan useammankin.
Vaikka bändin soitto paikoin upposikin suvantovaiheisiin ja puolentoista tunnin setti ei ihan kantanut mittaansa, yleisö sai varmasti kaiken kaikkiaan rahoilleen vastinetta. Bändin ja kuulijajoukon välillä oli koko keikan ajan lämminhenkinen vuorovaikutus.
Teksti: Niko Toiskallio ja Henri Turunen
Kuvat: Henri Turunen
