Kesän virallinen aloitus on siirtynyt Seinäjoelta Tampereelle, kun Sauna Open Air Festival järjestetään viikkoa ennen Provinssirockia. Sää ei kovin kesäiseltä tunnu, mutta kalenterissa lukee kesäkuu, joten pakko se vain on uskotella itselleen, että Suomen suvi on taas täällä. Ajatus Mötley Crüen lauantaisesta keikasta tosin lämmittää mukavasti, eli ei muuta kuin matkaan.
Perjantai
Sateinen Helsinki jää taakse ja vajaan parin tunnin autossa istumisen jälkeen saavumme Tampereelle. Sadetta on riittänyt tännekin asti, mutta onneksi ei aivan koko ajan ropise niskaan. Tunnelma yrittää nousta, mutta luihin ja ytimiin pureutuva tuuli hieman hankaloittaa asiaa. Passit saatuamme päätämme ensitöiksemme ravita itsemme, joten koko festivaalin korkannut ja tällä hetkellä Suomen listaykkösenä keikkuva Amorphis jää näkemättä. Lohduttaudumme sillä, että ko. orkesteri esiintyy aika monilla rokkijuhlilla tänä kesänä, joten eiköhän tässä vielä ole jokunenkin mahdollisuus todistaa bändin lavapresenssi.
Ruoka lämmittää hieman ja uskaltaudumme sen tukemana portista sisään. Kakkoslavalla on vauhdissa juuri kakkosalbuminsa julkaissut 45 Degree Woman. Yleisöä ei ole vielä valunut kovinkaan paljon paikalle, mutta se ei tunnu näitä herrasmiehiä haittaavan. Tunnelma on välitön ja soundit tottakai kohdallaan kun ammattimiehistä on kyse. Kaverit selkeästi nauttivat soittamisesta ja ilmeistä näkee, että lavalla on kivaa.
On aika kuitenkin suunnata kohti päälavaa, jossa entinen Guns N'Roses ja nykyinen (?) Velvet Revolver -heppu Duff McKagan on aikeissa aloittaa vuoronsa oman Loaded-orkesterinsa kanssa. Pariin takkiin, pipoon ja aurinkolaseihin sonnustautunut Duff on hyväntuulinen, vaikka valitteleekin kylmyyttä. Pääjehun ohella myös basisti Jeff Rouse tuntuu viihtyvän lavalla hyvin - tai sitten hän hyppii ja heiluu vain pysyäkseen lämpimänä. Kitaristi Mike Squiresilla on jatkuvasti ongelmia langattoman systeeminsä kanssa ja mies on turhautunut kitaran pätkiessä koko ajan. Puoli keikkaa taisteltuaan kaveri siirtyy käyttämään perinteistä piuhaa ja loppukeikka menee ongelmitta.
Yhtye soittaa ensimmäisen puolisen tuntia omia biisejään, tai no, kuullaanhan setissä kaikille suomalaisille naisille omistettu Guns N'Rosesin So Fine. Sehän on oikeastaan Duffin oma biisi, sillä mies on säveltänyt sen ja jopa lauloi sen Use Your Illusion II -albumilla. Loadedin omat rallit eivät oikein jaksa sytyttää, vaikka periaatteessa varsin mukiinmenevää rokettirollia ovatkin. Keikassa on vähän soittelun makua ja niskaan vihmova sade ei juurikaan tunnelmaa kohota.
Meininkiä alkaa tulla vasta keikan lopussa kun ensin Loaded pamauttaa ilmoille energisen version Iggy & The Stoogesin I Wanna Be Your Dogista ja sen jälkeen lavalle pomppaa oma Duracel-pupumme Michael Monroe. Makke lähes varastaa shown ja tekee kaikki temppunsa muutaman biisin aikana. Yhteistyönä kuullaan Guns N'Rosesin It's So Easy (jonka Monroe laulaa lunttilapusta), Misfitsin Attitude sekä Damnedin New Rose.
Loadedin jälkeen on pakko lähteä etsimään jotain lämmikettä. Enkä nyt yllättäen puhu alkoholista vaan lähdemme pipo- ja hanskaostoksille. Ah, ihana Suomen kesä! Nyt kun olemme varustautuneet, ei edes huurtuva hengitys haittaa ja on aika suunnata ihmettelemään ruotsalaista Soilworkia.
Soilwork on parhaillaan studiossa työstämässä seuraavaa albumiaan, mutta on päättänyt hieman tuulettaa päätään soittamalla pari festarikeikkaa tänä kesänä. Laulaja Björn Strid kertoo yhtyeen soittavan tänä kesänä Saunan lisäksi vain Ruotsin Sweden Rockissa. Tämähän sopii meille! Ruotsalaisten tiukkaakin tiukempi asenne ja soitto saavat jo aika mukavasti eloa kylmään ja märkään Tampereeseen. Lavan edustalla tulee jopa lämmin, sillä innostunein osa yleisöstä saa aikaan moshpitin. Vaikka bändi onkin loistava niin keikasta jää kuitenkin jotenkin perusvarmanoloinen fiilis. Esimerkiksi viime vierailullaan Helsingin Nosturissa meno oli aivan eri luokkaa.
Seuraavana sadekuuroja saa luvan uhmata Viikate, joka onnistuukin houkuttelemaan pienemmän lavan tuntumaan mukavasti jengiä. Yhtye olisi voinut ihan yhtä hyvin soittaa päälavallakin, mutta onpa tunnelma ainakin tiiviimpi näin. Mitäs sitten Viikatteesta osaisi sanoa? Eipä juuri mitään muuta kuin, että vitsit lentävät ja rallit raikaavat entiseen malliin. Uusi biisi Tanssi on sitä paitsi aika mainio.
Perjantain päättää Apocalyptica, joka näyttää, että myös sellot kädessä voi heilua ympäri lavaa. Aivan lavan eteen alataajuudet jytisevät niin, että sydän lyö epätahtiin ja tärinä tuntuu perseenpohjassa asti. Valitettavasti jyrinä ei kanna kovinkaan kauas ja taaempana soundi on paljon laimeampi. Bändi on kiistatta loistava ja yleisökin tuntuu viihtyvän hyvin. Toimittajakaksikkonne alkaa olla jo niin jäässä, että noin puolen tunnin kohdalla on pakko poistua takavasemmalle. Näin valitettavasti jää loppukeikka ja solistivieraat näkemättä.
Lauantai
Alle- tai siis itse asiassa myös yllekirjoittaneille ja yleisömassasta päätellen myös monille muille Saunan tärkein päivä on lauantai ja sen päättävä amerikkalaisorkesteri Mötley Crüe päivän ehdoton kohokohta. Mainoksissa lukee komeasti, että lauantai on Crüe Fest -päivä, mutta en ymmärrä kyllä miksi, sillä ainoa varsinaisen Crüe Festin bändi Saunassa on pääakti Mötley Crüe.
No, mutta käännetään kelloa ensin hieman taaksepäin - Möttönen saa odottaa vielä hetken. Odottelu on päivän teema muutenkin. Ympäri aluetta ja varsinkin alueen ulkopuolella näkyy kasapäin Mötley Crüe -paitoja, -selkälippuja, -hihamerkkejä ja kaikkea muuta mahdollista. Ei tarvitse olla kovinkaan nero päätelläkseen mitä tässä odotellaan. No, onhan lauantaina muitakin bändejä, mutta itsellä menee ainakin alkupään orkesterit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siinä ne soittavat moitteetta, mutta ei nyt oikein jaksa kiinnostaa saatika innostaa. Pahoittelut vain asianosaisille. Haudasta noussut Prestige jaksaa hieman nostattaa kulmakarvoja. Perusthrashmättö toimii ja aikuiset miehet osaavat suhtautua hommaan tarvittavan rennolla otteella. Tervetuloa vain takaisin!
Seuraavana vuorossa on Ruotsin power metal -ylpeys Hammerfall. Mahtipontista tykitystä riittää ja nyrkit takovat ilmaa. Tällainen musiikki on samaan aikaa jollain tavalla sekä mahtavaa että huvittavaa. Kitaristi Oscar Dronjakin ja laulaja Joacim Cansin luotsaama viisikko on oman alansa ehdotonta eliittiä ja mikä parasta; herrat osaavat myös suhtautua toimintaansa tarvittavalla pilkkeellä silmäkulmassa. Hymy irtoaa yhtä helposti kuin irvistys. Vaikka heviä vedetäänkin rinta rottingilla niin ei se tarkoita, että pitää koko ajan olla naama mutrulla.
Mutta sitten onkin jo sen olennaisen aika. Ilmassa on - kliseisesti sanottuna - suuren urheilujuhlan tuntua kun kello alkaa hiipiä kohti iltakahdeksaa. Sen verran maailmantähtiä herra Mötikät ovat, että lavan edestä on kuvaaminen kielletty. Onkohan tämä käsky itse bändiltä vai joltain yli-innokkaalta kiertuemanagerilta? No, eipä sillä väliä; säännöt ovat säännöt ja niistä ei jousteta. Jätämme myös kuvaussopimuksen allekirjoittamatta, sillä emme halua ventovieraiden sorkkivan kameraamme ja tyydymme kuvaamaan bändiä yleisön joukosta.
Keikka pärähtää käyntiin Kickstart My Heartilla ja kun sen perään täräytetään vielä Shout At The Devil niin Tampere on pähkinöinä. Jumalauta, että homma toimii! Kaverit ovat viisissäkymmenissä (tai no kitaristi Mick Mars on ehkä satavuotias), mutta ikä ei tunnu painavan lainkaan - päinvastoin näyttää, että orkesteri on tiukemmassa kunnossa kuin koskaan uransa aikana. Mick Mars, Vince Neil, Tommy Lee ja Nikki Sixx latovat hittiä hitin perään ja tunnelma ei laske missään vaiheessa.
Uudelta mainiolta Saints Of Los Angeles -albumilta kuullaan kolme biisiä (nimikappale, White Trash Circus sekä Motherfucker Of The Year), mutta pääpaino on vanhoissa "ikivihreissä". Girls Girls Girls, Wild Side, Dr. Feelgood, Too Fast For Love, Looks That Kill, Same Ol' Situation ja muut takaavat, että tässä ollaan todistamassa rock'n'roll-shown juhlaa.
Vince, Tommy ja Nikki ovat tutun energisiä, mutta myös Mick liikkuu lavalla enemmän kuin varmaan moneen vuoteen yhteensä. Ja herra Lee osoittaa taas useaan otteeseen kuinka hienosti hän osaa sanoa 'fuck yeah'. Mutta oikeassahan sankari on; ei tätä fiilistä voi osuvammin kuvaillakaan! Illan päättää bändin kenties suurin hitti Home Sweet Home ja yleisön valuessa kohti Tampereen keskustaa näkyy joka puolella hehkuvia ja hymyileviä kasvoja.
Sunnuntai
Sunnuntaina olisi jo mielellään suunnannut suoraan kotia kohti, mutta vielä on yksi päivä jaksettava. Pakko painaa kun talli määrää, niinhän sitä sanotaan. Kotiteollisuus lopettelee juuri kun saavumme pelipaikoille, joten jäämme hetkeksi ihmettelemään kotimaisen Omnium Gatherumin keikkaa. Siinähän nuo kotkalaishurjat mättävät krapulaa pihalle ja pian onkin taas aika suunnata kohti päälavaa ja ottaa jalansijaa runsaspäisen kuvaajajoukon keskeltä.
Kamelot astuu lavalle komein elkein ja pyrot lyövät kohti pilvistä taivasta. Meno on juhlavaa ja liikkeet isoja, mutta bändin goottihenkinen tunnelmametalli ei juurikaan lämmitä - lieskoja olisi tarvittu koko keikan ajaksi. Lavan etumuksen vallanneet ihmiset ovat varmasti kanssani täysin eri mieltä, mutta makujahan on tunnetusti monia.
Omat jalat vievät taas takaisin kakkoslavan tuntumaan, sillä vuorossa on ruotsalainen Bullet. Odotukset eivät ole korkealla, sillä levyltä kuultuna bändi on jättänyt varsin vastenmielisen kuvan. Mutta mutta, lavallahan on aivan eri meininki! Ruotsalaiset vetävät kieli poskessa, mutta hemmetin tiukasti kasarihardrockia. Spinal Tap tulee mieleen ja sunnuntain haukottelu vaihtuu hymyyn. Viikset vain väpättävät ja lahkeessa sykkii kurkku. Bite the Bullet!!
Stratovarius ei ole menettänyt kuulijoitaan, vaikka Timo Tolkki ei enää olekaan mukana. Bändi taitaa itse asiassa olla paremmassa vedossa nyt kuin joinakin Tolkin aikoina, jolloin jäsenten väliset kiistat ja jännitteet kiristivät tunnelmaa. Uusi kitaristi Matias Kupiainen ei lavakarismallaan hurmaa, mutta sormet liikkuvat vikkelään,
mikä lieneekin pääasia tässä tapauksessa. Solisti Timo Kotipelto ja varsinkin basisti Lauri Porra pitävät huolen siitä, että lavalla liikkuu muukin kuin vain sormet.
Kello kuitenkin käy ja seuraavan aamun aikainen herätys on tosiasia, joten on pakko jättää leikki sikseen ja suunnata kohti Helsinkiä ja kotia. Hieman kyllä harmittaa, että joudumme jättämään väliin legendaarisen Thorin shown. Niin ja olisihan luvassa vielä myös joku Nightwish. Ovat kuulemma aika suosittujakin, ihan noin niin kuin kansainvälisestikin, vaikka yhtä poikkeusta lukuun ottamatta suomalaisia ovatkin. Mutta ei auta itku markkinoilla, eli jäljellä ei ole muuta kuin sanoa kiitos ja näkemiin.
Saunojat: Miki Peltola & Tetja Leivo
