Järjestyksessään 31. Provinssirock juhlittiin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä, vaikka meteorologit lupailivat ennakkoon sateita ja kylmää. Oliko sitten syynä juurikin huonot sääennusteet, VR:n työntekijöiden uhkaama lakko tai edellisvuosia aikuisempaan makuun suunnattu ohjelmisto, mutta festivaali jäi kävijätavoitteestaan usealla tuhannella juhlijalla. Väkikato ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut, sillä Törnävällä vietettiin sloganin mukaisesti todellista ihmisten
juhlaa.
Perjantain alkuillan kuumassa paahteessa Meteli.netin festivaalikatsaus alkoi brittiläisen Baddiesin keikalla. Nuorekas yhtye toi ilmeellään mieleen monet muut saarivaltion bändit eikä täten tarjonnut mitään mullistavan uutta. Esimerkiksi kostyymeistaan nelikko jäi velkaa hieman Franz Ferdinandille. Vaikka bändin asenne ja meininki oli hyvin kohdallaan, biisimateriaaliin kaivattaisiin vielä lisää koukkuja. Petrattavaa bändille toki jäi, mutta herttaisesti läsnäoleva yhtye sopi mainiosti festivaalin käynnistäjäksi.
Päälavan avasi suomalaisen progressiivisen rockin ykkösveljeskolmikko Von Hertzen Brothers. Yhtye on päälavastatuksensa ansainnut, mutta paikoin sen sointi äityy liian tukkoiseksi. Soinnissa on syvyyttä, melodisuutta ja monipuolisuutta, mutta aika ajoin massiivisten kitaravallien rinnalle kaipaisi lisää herkkyyttä. Yhtye alkaa olla parin albumin progehurmoksen jälkeen tiukan paikan edessä, kun sointia saisi uudistaa, mutta myös sama tiukkuus ja selkäranka olisi hyvä säilyttää. Poppoolla varmasti tähän kaikki edellytykset löytyy.
Southern rockiksi musiikkiaan tituleeraava Black Stone Cherry oli yksi Provinssin uusista tuttavuuksista. Heti bändin ensitahdeista kävi kuitenkin selväksi, että kiireettömän letkeää etelän rock'n'rollia kuulemaan tulleet (itseni mukaan lukien) tulisivat pettymään. Kentuckysta kotoisin oleva nelikko soi nimittäin astetta tai pariakin esikuvikseen ehdottamiaan Lynyrd Skynyrdiä tai jopa Led Zeppeliniä raskaampana, ja varsinaista bluesia tai countrya ei Black Stone Cherryn musiikissa ole nimeksikään, heviä sen sijaan viljalti. Bändin soundi oli toki aitoon Amerikan-tyyliin taatun paksua, mutta silti mielikuva mitäänsanomattomasta pastissista jäi mieleen todella voimakkaana.
Jenkkiorkesteri sai kerättyä saarilavalle vain muutaman kourallisen ihmisiä, mutta miehet eivät antaneet sen vaikuttaa omaan esitykseensä: haara-asennot olivat leveitä ja tukat pyörivät osana mekaaniselta haiskahtanutta suoritusta. Etelän kitararockiin elimellisesti kuuluvat paksut kitaraharmoniat olivat kuitenkin suorastaan puuduttavan tylsiä ja sävellystyö kaiken kaikkiaan väljähtynyttä. Black Stone Cherry oli ainakin tällä kertaa yksinkertaisesti liian tylsää saadakseen viisaria värähtämään suuntaan tai toiseen.
Perjantain ehdottomasti odotetuin yhtye oli jo 90-luvun loppupuolella Provinssirockissa vieraillut Placebo. Etenkin bändin keulahahmo Brian Molkon otteista ja habituksesta pystyi aistimaan, että keikkaa on tullut heitettyä. Karisma oli kohdillaan, mutta eleistä paistoi paikoin kylmä rutiinimaisuus. Yhtye käynnisti festivaalisettinsä vastikään julkaistun Battle For The Sunin avausraidoilla, joista nimikkokappale nousi korkeimmalle jalustalle. Muutenkin tuore albumi arvatenkin painottui setissä, vaikka yleisölle tuntui maistuvan vanhat hitit parhaiten. Ei käy kieltäminen, etteikö bändi olisi tehnyt urallaan hienoja kappaleita, mutta kokonaisuudessaan materiaalista jäi väkisin myös sellainen maku, että samaa biisiä on tehty jo liian pitkään. Eturivistöjen kuulijoiden tunteikkaista ilmeistä pystyi kuitenkin päättelemään, että keikka ei pettänyt heitä.
Joensuu 1685:n aloittaessa vetoaan Zanzibar-lavalla perjantai-illan viimeisenä artistina varttia yli yksi ei kuulija voinut kuin kiitellä Provinssin aikatauluttajien pelisilmää. Kolmikon psykedeelinen shoegazing oli Seinäjoen kesäkuisen yön pimeimpänä hetkenä kuin kotonaan. Bändin omaa nimeä kantava debyyttilevy julkaistiin syksyllä 2008, mutta helsinkiläiset Joensuut ovat jo nyt vakiinnuttaneet nimensä uuden suomalaisen musiikin keskustelussa yhtenä sen tämän hetken kuumottavimmista nimistä.
Mistään yliyrittämisestä bändin Provinssi-esitystä ei kuitenkaan voi syyttää, sillä herrojen tähtiin kurkottava äänivalli-kudelma tuntui tälläkin kertaa purkautuvan jossakin tämän todellisuuden tuolla puolen. Bändin keitos on yhdistelmä musiikkiin suuntautunutta vimmaa ilman minkäänlaista kiirettä tai painetta perillepääsemisestä - tärkeintä on itse matka, ja tässä tapauksessa se oli kaikujen ja pörinöiden kuorruttamana mitä parhain.
Joensuu 1685:n loihtimasta äänikollaasista on tavallaan epäoikeudenmukaista nostaa esiin yksittäisiä kappaleita. En silti malta olla mainitsematta Sick Cityä, jossa yhdistyivät kenkien tuijottelun pysähtynyt junnaus ja Oasiksen parhailta päiviltä haiskahtava melodisuus. Muutoin Joensuu antoi mahdollisuuden ajan ja paikan unohtamiseen ja viimeisen rypistyksen ennen hiljaisuuden laskeutumista Törnävänsaaren perjantai-iltaan.
Lauantai
Lauantaina päivän ja päälavan avasi Don Johnson Big Band ja Suomen moottoriturpa Tommy Lindgren. Neljännen studioalbuminsa keväällä julkaissut bändi on koko uransa paistatellut kivenkovan livebändin maineessa, mutta pilvinen päivänaloitus oli kova paikka jopa näille joukkotanssien järjestämisen ammattilaisille. Lindgrenistä itsestään ei toki ollut virta kadonnut mihinkään ja mies jaksoi hypettää tunnelmaa ja liikuttaa koko kehoaan siihen asti, että yleisö alkoi hoitaa omaa osuuttaan. Uutta materiaalia runsaasti esitellyttä settiä oli täydentämässä myös levyllä esiintyvä beatboxaaja Felix Zenger, jonka kyvyt jättävät asiasta mitään ymmärtämättömänkin haukkomaan henkeään kerta toisensa jälkeen. Loppua kohden myös yleisö alkoi saada lämpöä jäseniinsä ja tanssitossut jalkaansa ja DJBB:n yhä enemmän linjattomaksi bilemusiikiksi muotoutunut anti sai siis aikaan sille tarkoitetun vaikutuksen.
Lauantain iltapäivässä oli myös tarjolla herkkua indiemmän ja vaihtoehtoisemman popmusiikin ystäville. Ensimmäisenä näistä Rubik valtasi X-stagen progressiivisella popillaan. Yhtyeen soundi jäi teltassa hivenen kovaksi ja yläpäävoittoiseksi, mutta muuten keikasta ei napisemisen aihetta jäänyt. Bändin kappaleissa on pureskeltavaa useammalle kuuntelukerralle ja silti niissä on myös tarttuvia hittiaineksia.
Rubikin yksi suurimpia vahvuuksia on sen tapa tehdä monimutkaista musiikkia vailla turhaa ryppyotsaisuutta. Etenkin uudemman Dada Bandits -albumin materiaali on kuulijaa haastavaa, mutta samalla avoimen ilottelevaa ja veikeää, kuten Törnävässäkin kuultu Indiana selvästi osoittaa. Vaikka Rubikin onkin musiikillisesti kaukana kanadalaisesta Arcade Firesta, on sillä lavalla samanlaista joukkovoimaa, joka pistää helposti kuulijan puntin tutisemaan ja naulitsee silmät havainnoimaan sitä kaikkea, mitä lavalla tapahtuu samanaikaisesti. Vaikuttavaa. Mainio esiintyminen harmittavasti hivenen päällekkäin Island Stagen Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo -kolmikon konsertin kanssa, joten keikan loppuhetket jäivät näkemättä.
Päällekkäisyyden aiheuttama harmitus jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Porin kaksikon lyöttäytyminen yhteen pohjoisen ison miehen kanssa on yksi tämän vuoden ilmiöistä. Jo levyltä tämä yhteistyö kuulostaa mielenkiintoisen perverssiltä, mutta elävänä kolmikon vahva karismaattisuus puree vielä vahvemmin. Vaikka yhtyeellä ei sinänsä ole Hiekkarantaa-kappaletta lukuun ottamatta sen erikoisempia hittejä, kappalemateriaali uppoaa mielen syövereihin hillittömän grooven ansiosta. Bändin hieno esiintyminen käynnisti viimeistään lauantai-iltapäivän.
Indieihmeiden sarjaa jatkoi myös helsinkiläinen Murmansk, joka on etenkin debyyttilevyllään kerännyt kriitikoilta ylistystä. Bändi todisti Provinssirock-esiintymisellään, että myös elävänä soitto kulkee. Vaikka nelikon uuden albumin kappaleet eivät olekaan saaneet osakseen samanlaista hehkutusta kuin ensimmäisen, uudet kappaleet toimivat erittäin hienosti livetilanteessa. Tämä bändi on niitä yhtyeitä, joille voisi toivoa porttien avautuvan ulkomaan festareille ja musiikkimarkkinoille. Vakuuttavaa musisointia kaikin puolin, vaikka yleisöä keikalla olisi saanutkin olla enemmän.
En tiedä, olisiko Emiliana Torrini ollut lauantai-iltapäivän odotetuimpia artisteja, ellei Anna Puu olisi esittänyt Jungle Drum -kappaletta Idolsissa viime talvena. Ei nimittäin ollut epäilystäkään, mikä kappale sai X-stagen edustalla eniten yleisöön liikettä. Hienoja kappaleita laulajattarella silti on levykaupalla. Tosin biisimateriaalin rauhallinen yleisilme ei ollut omimmillaan nostattamaan tunnelmaa lauantai-iltaa kohti. Artisti olisi ehkä ollut parhaimmillaan intiimissä ympäristössä jättiteltan sijaan, mutta toki islannittaren vetovoima puri näin suurissakin ympyröissä.
Kun Gaz Coombes toi bändinsä Supergrassin X-Stagelle, olivat odotukset korkealla. Odotettavissa olisi brittihenkistä poprock-ilottelua ja musiikillista hauskanpitoa vailla huolta huomisesta. Siksi pettymys olikin aluksi pienoinen, kun setin alkuosa keskittyi avausbiisi Sun Hits the Skyta lukuun ottamatta 
pääosin bändin rauhallisempaan materiaaliin. Mallinnetut akustiset kitarat toki pyyhkivät kauniisti, mutta silti tunnelma oli jokseenkin vaisua, vaikka kaikki sinänsä kuulostikin juuri siltä miltä pitääkin. Ajan ja setin kuluessa Supergrass alkoi kuitenkin lämmetä silminnähden, ja niin tempo kuin tunnelmakin olivat selvästi nousujohteisia. Lopputuloksena olikin kaikin puolin onnistunut keikka, joka ei kuitenkaan tarjonnut mitään elämää suurempaa elämystä.
Yksi tämän kesän Provinssin mielenkiintoisimmista kiinnityksistä oli tanskalainen VETO, joka on omassa maassaan suuressa suosiossa, muttei ole vielä Suomessa saanut kovinkaan vahvaa jalansijaa. Elektronista rockia soittavan yhtyeen konsertti nousi yhdeksi viikonlopun todellisista huipuista. Kaksi mahtavaa albumia julkaisseen bändin kappaleet upposivat Rumba-teltan yleisöön ja tunnelma nousi kuumaksi. Kylmänviileästi esiintynyt yhtye arvosti kuulijakunnan suosionosoituksia kiittämällä siitä, että pitkä ajomatka oli ollut vaivansa väärti. Kiitokset eivät jääneet pelkästään sanallisiksi, sillä yhtye innostui soittamaan parin encorekappaleen sijaan täyden kourallisen. Tällaista lisää Suomeen ja heti.
VETO:n lopettaessa settinsä Rumba-teltassa alkoi sen ulkopuolelta kuulua kummia. Provinssi-kiertueella oleva akustinen folkpunk-duo Jaakko & Jay olivat nimittäin valmistautumassa viikonloppukiertueensa neljänteen (?) keikkaan teltan edustalla. Monet tanskalaisesta elektrorockista hikiset ulostulijat jäivätkin äimistelemään kaksikon useimmiten käsittämättömäksi äityvää menoa. Herrat osoittivat tälläkin kertaa, että yhdistämällä akustinen kitara, virvelirumpu, ride-lautanen ja pari sekopäistä soittomiestä, saadaan aikaiseksi musiikillis-poliittinen hullunmylly, josta omansa saavat niin yhteiskunta, poliitikot, armeija kuin kitaran kieletkin. Tärkeintä tässä kaikessa on kuitenkin hauskanpito ja hyvä meininki.
Viikonlopun ennakkoon kohutuin konsertti oli monessa suhteessa yhdysvaltalaisen heavylegendan Manowarin esiintyminen. Mielipiteet vahvasti kahteen leiriin jakava yhtye oli edellisiltana jo aiheuttanut tapahtumajärjestäjille päänvaivaa vaatimalla päälavalle isomman äänentoiston. Ja aivan tarpeeksi isolta promoottorien uurastus ainakin omiin korviini vaikutti, sillä yhtye paahtoi niin isolla, että sydän meinasi pompata rinnasta irti. Bändin heavymachoilu nosti hetkeksi pilkkeen silmäkulmaan, mutta vähän ajan kuluttua popimpaan musiikkiin orientoitunutta toimittajaa alkoi jo niin pelottaa, että oli aika siirtyä pienempien bändien pariin.
Zanzibarilla rokannut Zacharius Carls Group tarjosikin miellyttävän vaihtoehdon. Yhtyeen äänimaailmassa yhdistyy linjakkaalla tavalla vanhan koulukunnan rautalankasoundi rokimpaan ilmeeseen. Yhtyeen laulaja Ossian Marttalan keikarimaiset lavaelkeet vetävät mukaansa, joten ei ollut ihmekään, että Zanzibarin edustalla käynnistyi mainiot tanssit lauantai-illan kunniaksi.
Sunnuntai
Suomalaisen pop-musiikin raskaaseen sarjaan nykyisin ehdottomasti kuuluva Egotrippi oli valittu sunnuntain päälavan avaajaksi. Hittianimaatio Pasilan tunnusmusiikkien saattelemana lavalle astellut viisikko pystyi myös setillään osoittamaan kohtalaisen aseistariisuvasti, että asia ei ole näin vain sattumalta. Egotripille oli spiikkien ja niiden puutteen perusteella ainakin omasta mielestään annettu turhan vähän esiintymisaikaa, mutta ainakin bändi oli pakannut omaan 45-minuuttiseensa sellaisen hittikavalkadin, johon vain harva suomalaisartisti pystyy.
Egotripin Provinssissa kuultu setti ei painottunut selvästi uudelle tai millekään muulle bändin levyistä, vaan kimara oli kohtalaisen monipuolinen sisältäen mm. Superegolta 12 vuoden takaa tutun Tänään ei kukaan vastaa -kappaleen kuin syksyllä 2008 julkaistun Maailmanloppua odotellessa -albumin nimibiisinkin. Jossain vaiheessa laulaja Mikki Kausteen äänessä olikin kuultavissa pientä turhautuneisuutta miehen todetessa, että "kyllähän näiden uusienkin biisien mukana saa taputtaa". Yhtä kaikki, bändin mehevän tasapainoinen soundi ja esimerkiksi Polkupyörälaulussa gospeliin asti yltävä stemmaosaaminen ovat aina kaunista ja mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä Egotrippi siis pettänyt tälläkään kertaa.
Idolsista tunnetuksi nousseen Anna Puun poikkeuksellisuudesta on puhuttu mediassa laajalti, ja olikin mielenkiintoista nähdä Puu tositoimissa myös festariympäristössä. Tunnelma Saarilavalla olikin kohdillaan, kun akustisvetoinen setti potkaistiin käyntiin. Eikä sitä toki käy kieltäminen, että Suomen eturivin biisinikkareiden takomat biisit ovat pääosin erinomaisia ja Puustjärvi on tulkitsijana oivallinen. Singlebiisi C'est La Vie on viehättävä ja Melankolian taiat -kappaleessa on todella letkeä poljento. Mutta silti jokin tökkii. Jos artistin on otettava settiinsä lainakappaleita siitä yksinkertaisesta syystä, ettei omia ole olemassa kyllin paljon, ei Suomen arvostetuin musiikkifestivaali mielestäni ole oikea paikka. Voi olla, että Anna Puu ei ole suunnitelmallinen tuote, mutta biisejä hänellä on täsmälleen yksi levyllinen, eikä mitään muuta. Ehkä kannukset pitäisi kuitenkin hankkia jostain muilta lavoilta kuin Provinssista.
Päätöspäivän kohutuimpiin keikkoihin lukeutui Vesa-Matti Loirin ensimmäinen rockfestivaaliesiintyminen. Vahvana tulkitsijana tunnettu Loiri loihtikin X-stagen jättimäiseen telttaan käsin kosketeltavan herkän tunnelman. Veskun matala ääni sai monet yleisöstä liikkuttumaan kyyneliin asti. Miehen tulkinnat puhaltavat eloa köpömpiinkin suomirock-renkutuksiin.
Teltan koskettavista tunnelmista saattoi siirtyä toisen vahvan tulkitsijan pariin. Zanzibarilla nimittäin aloitteli alkupäivästä Joose Keskitalo Kolmas Maailmanpalo -orkesterinsa kera. Synkistä sanoituksistaan tunnetun laulajan setti sopi oudon hyvin auringossa kylpevälle lavalle. Torvilla vahvistettu yhtye groovasi hyvin ja omalla viehkeällä tavallaan karismaattinen bändi upposi hyvin yleisöön.
Turkulainen The Crash ilmoitti keväällä pistävänsä pillinsä pussiin tänä kesänä. Tämä takaa sen, että bändin kesän esiintymisissä on villi nostalgialisä niin lavalla kuin yleisössäkin. Niinpä Saarilavan ympäristö olikin tupaten täynnä jäähyväisiä jättäviä brittipopin ystäviä.
Ja kyllähän yleisö sai keikalta sitä, mitä se halusi: Gracen tunnelmointia, Starin yhteislaulua ja Still Aliven jäähyväistunnelmia. Ehdottomaksi kliimaksiksi keikalla nousi kuitenkin ainakin omalta osaltani New York, joka sai myös yleisön villiintymään ja aina korrektin laulaja-kitaristi Teemu Brunilankin toteamaan tunnelman olevan "helvetin mahtava". Mitään maata kääntävää esityksessä ei ollut, mutta kaikki peruselementit varmasti kohdillaan.
Birminghamin indierock-kuuluisuus Editors on aina herättänyt sekavia tunteita. Yhtäältä se on kiinnostanut ja osoittanut tekevänsä oivallista musiikkia, mutta toisaalta bändin omintakeisuus ja sen herättämä mielenkiinto ovat jääneet osittain vaille vastausta ja lievä arroganssi ja Joy Divisionin musiikillinen apinoiminen ovat lähinnä ärsyttäneet.
Provinssin päälavan sunnuntain alkuillasta vallannut bändi kuitenkin osoitti olevansa tiukka livekokoonpano, joka ei turhia jaarittele vaan antaa musiikin puhua puolestaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin välispiikit tiivistyivät yhteen "Marvelous"-huudahdukseen ja muutamaan kiitokseen, mutta biisejä kuultiin tiukalla tahdilla. Koko show tiivistyi muutenkin pelkästään Smithin ympärille, joka vuorotteli kitaran lisäksi pianon ja koskettimien äärellä. Parhaiten edukseen erottuivat uudemmat elektrobiittejä sekaan upottavat biisit, joissa Smithin vahvasti Michael Stipelle kalskahtava laulusoundi saa mielenkiintoisen pohjan. Suurinta vastakaikua yleisöstä taisi kuitenkin saada debyyttilevyltä tuttu Munich. Olipa miten tahansa, Editors osoitti varmasti epäilijöillekin olevansa omaääninen ja tiukassa livekunnossa oleva rockbändi.
Tämän kevään ja kesän odotetuimpia comeback-keikkoja ovat olleet Soul Captain Bandin esiintulo vanhalla ja alkuperäisellä kokoonpanollaan. Jukka Pojan lähdettyä bändistä meininki meni kevytmielisempään suuntaan, joten vanhojen poliittisesti vahvojen sanoitusten kuuleminen pitkästä aikaa oli hienoa. Yhtye on edelleen parasta, mitä suomalaisen reggaen piirissä on nähty, joten uusi tuleminen otettiin ilolla vastaan saarilavalla. Vaikka ilma synkistyikin konsertin aikana, lavalta hehkui valoa. Hieno comeback.
Brittiläisen Ting Tingsin keikka X-stagella alkoi kiistämättömän tyylikkäästi. Elektronista tanssi-indiepoppia soittavan duon multi-instrumentalisti Jules De Martino asteli soittamaan syntikalla loopin, jätti sen pyörimään, siirtyi kitara sylissä rumpujen ääreen ja alkoi näin kasata ensimmäistä kappaletta. Tästä alkoivatkin Martinon ja laulaja-kitaristi Katie Whiten ylläpitämät tanssit, jotka vyöryttivät teltan täydeltä imevää ja iloista juhlatunnelmaa uhkuvaa poppia.
Vasta viime vuonna debyyttilevynsä It Started Nothing julkaissut duo on kiistämättä kovassa nosteessa ja virkistävää punk-asennetta uhkuva elektro on todella viihdyttävää ja esimerkiksi sinkkunakin kuullut Great DJ ja Shut Up and Let Me Go ovat helppoine singalong-pätkineen täydellistä tanssilattiakamaa. Live-soitossa isona kysymyksenä Ting Tingsin kohdalla oli kuitenkin todellisen soiton ja taustanauhojen välinen suhde. Monet elektrobändit nimittäin ovat todella tyylitajuisia looppien ja ja biittien käytössä keikalla ja kaikki vaihdot tehdään manuaalisesti. Ting Tingsin kohdalla tämä jäi epäselväksi, lavalla sitä ei ainakaan tehty. Kun Whiten ja De Martinon soittamat instrumentit lisäksi olivat poikkeuksetta taustoja hiljemmalla, jäi esityksestä aavistuksen Euroviisu-henkinen tunne. Toivottavasti keikka ei ollut pelkkä laulu- ja tanssiesitys...
Sunnuntaina Provinssirockiin oli saapunut tai jäänyt vain 14000 juhlijaa, mikä näkyi selvästi festivaalialueella. Oli hivenen sääli, miten pieneltä yleisöjoukko näytti Nick Cave & The Bad Seedsin keikalla, sillä onhan sekä itse maestro että taustabändinsä todellista rautaa. Viiksensä kadottanut laulaja oli maaninen näky ja ääni kantoi niin kauniisti taivaalla, että hetkeä aiemmin Törnävän peittäneet synkemmätkin pilvet häivenivät.
Eipä vähäisempi kuulijajoukko tuntunut menoa haittaavan missään vaiheessa, sillä karismaattinen esiintyjä otti hyväntuulisesti kontaktia yleisöön ja palkitsi vielä pitkällä setillä. Setti pursusi todellisia helmiä, mutta parhaiten mieleen jäivät Dig, Lazarus, Dig!!! sekä kuulas Weeping Song. Upea lopetus hienolle Provinssirockille.
Teksti: Henri Turunen ja Ilmari Ivaska
Kuvat: Ilmari Ivaska
