Helsingin metallinen hemmotteluviikko

Viikko 26 oli mannaisa pääkaupunkiseudulla elävälle musiikin ystävälle. Festivaaleista jyräsivät viikonloppuna Pitkä kuuma kesä ja Tuska, ja näihin liittyvinä ja liittymättöminä oli tarjolla monen moista kuten Faith No More ja Candlemass. Meteli.net osallistui nostalgiatripille Faith No Moren tahtiin ja vietti viikonlopun Tuskassa ja Pitkä kuuma kesässä. Kahdesta ensimmäisestä raporttia nyt ja tässä, PKK:sta myöhemmin tällä viikolla.

Rytistys käynnistyi keskiviikkoisella Faith No Moren keikalla, joka oli Tuska-organisaation ja Live Nationin yhteispuristus. Ja se on lisäksi jotain, joka monelle oli liian hyvää ollakseen totta. Ensinnäkin se, että bändi ylipäänsä enää lyö hynttyyt yhteen ja toisekseen se, että kaksi noista keikoista tapahtuu kotimaassamme. Toinen näin kesäkuun lopuksi ja toinen heinäkuussa Ruisrockissa. Luvassa oli siis toivottavasti jotain leukoja loksauttavaa. Liput Kaisaniemen keikalle loppuivat hujauksessa ja osa meni jälleen trokarien pohjattomiin taskuihin. Onneksi nämä pitkäkyntiset ystävämme saivat Tuskan osalta hieman nenälleen tarinan aitojen ulkopuolelta kertoessa, että lippuja myytiin siellä alta torihintojen, jopa parilla kympillä. Vaikka Tuska ei näin ollen loppuunmyyty ollutkaan olivat nämä lippuja itselleen hamstraavat yksilöt kerrankin jopa hyödyksi siinä mielessä, että olivat rahoittamassa meille myös ensi vuoden bileitä. Niin sitä pitää!

Mutta nyt itse viikon tapahtumiin. Toimittajaosiot jakautuvat jutussa siten, että J-kirjaimella merkityt tekstit ovat Jukka K:n käsialaan, muusta tekstistä ja kuvista vastaa Hanna.

Nostalginen, mutta ajan tasalla

Melkoisen shown järjestivät nämä... Vaikka Faith No Moren keikkaa tuli odotettua hartaasti, oli takaraivossa pieni pelko siitä, ettei odotuksia lunastettaisi vaan tarjottaisiin uudelleenlämmitettyjä tähteitä. Ei sinällään mitään vikaa, mutta kyllä pihvi seuraavaan päivään sitkistyy. Kuitenkin 13 000 ihmistä sai mitä tilasi. Itse en ole koskaan ollut yhtyeen faniksi luokiteltava kannattaja, mutta se määrä hienoa musiikkia, jonka yhtye on tuottanut, ei ole voinut olla koskettamatta. Ja miten se koskettikin nyt tarjoiltuna mahtavalla livekarismalla kesäillassa.

Tarjolla oli sellainen hittiputki, ettei henkeä juuri ehtinyt haukkomaan välissä. Kuitenkin sovituksellisesti bändi oli tehnyt sen verran mehukkaita ratkaisuja, että mistään jukeboksista ei voida puhua. Sovituksellisia hienouksia saatiin kuulla myös lainakappaleiden muodossa. Yksi mielenkiintoisimmista sovituksista oli Evidence-kappaleen - jollainen hitti monen muun yhtyeen re-united -kiertueella olisi varmasti säästetty encoreen ja soitettu yksi yhteen - latinoversio, jossa Mike Patton muistutti äänellisesti enemmän Eros Ramazzottia kuin itseään. Tosin mies tiedosti tämän varmasti itsekin käskiessään yleisön ajattelemaan Enrique Iglesiasta. Osa vitseistä ja settilistasta, kuten Poker Face -laina oli toki jo netin kautta vuotanut ilmoille, mutta kuultiinpa Suomessa jotain "omaakin", Digging The Grave, jonka settiin kuuluminen ei suinkaan ole ollut itsestäänselvyys. Monen mielestä ei varmasti tarvitsisikaan, mutta itse olen aina pitänyt kappaleesta.

Yhtyeen pioneeriasemaa ei kukaan voine kiistää. Genrejen sotkeminen ja metallifuusio, jota FNM kultavuosinaan sai aikaan, voidaan laskea pohjaksi, jota moni nyky-yhtyeistäkin hyödyntää. Tämä näkyi yhtyeen selkeässä keikkaitsetunnossa, tälle lavalle ei oltu tultu soittamaan vain dollarin kuvat silmissä anteeksipyydellen tähteitä, vaan oikeasti tarjoamaan elämys. Myös yleisön ikärakenteessa saattaa huomata bändin vaikutuksen genressä, moni katsoja ei liene syntynytkään vielä yhtyeen kultakautena tai ainakaan puuhaillut juuri hiekkakakkuja kummempaa. Samalla keski-ikäistyvä väestökin oli liikkeellä, muttei pelkästään nostalgiamielessä, jonka yleisön osoittama aktiivisuus kautta linjan osoitti.

Se määrä itseironiaa, jonka Mike Patton osoitti yhtyeensä kestävän ja se määrä musiikillisia vaikutteita, mitä illan aikana kuultiin, oli suorastaan huumaava. Koko yhtye soitti tiukasti yhteen ja osoitti oikeutensa innokkaasti myyneen kiertueen tähtinä, mutta kyllä show oli Pattonin. Itse en ole onnistunut bongaamaan livenä myöskään herran muita projekteja, joten suu säilyi auki liki läpi keikan. Olen aina arvostanut lahjakkaita ja esiintymiskykyisiä laulajia yhtyeissä yli muiden ja tämän esityksen perusteella Patton ottaa ykkössijan. Mies osoitti, millaisia ääniä ihmiskehosta voikaan saada, ja myös niin, ettei övereistä ollut pelkoa. Onkohan miehellä tosin parin vuoden päästä oikeaakin tarvetta nyt rekvisiittana toimineelle kävelykepille, vai kuinka paljon suorilta jaloilta selälleen putoamisia kroppa vielä kestää?

Olen rakastunut!

Auringon kirot

Viime vuoden Tuskaa tuli hehkutettua kaikkien aikojen Tuskaksi ihan syystä. Vaikka tänä vuonna kattaus olisi ollut miltei mikä vaan festivaalin rahkeisiin sopivaksi kuviteltava, ei se omissa silmissäni olisi voinut ylittää vuotta 2008. Mielestäni tähän ei tosin tarvitse pyrkiäkään, hyvään tai ainakin riittävän hyvään ohjelmistoon riittää kunnianhimo ja vaihtelevuus ja niitä tarjosi Kaisaniemi tänäkin vuonna. Mukana oli lukuisia orkestereita, joita ei aiemmin ole tullut nähtyä ja sellaisia, joiden näkemistä on kieli ulkona odotellut kauan. Perjantaina vähempi ihmismäärä näkyi keikoilla ja näin oli myös lauantaina. Tietoa ei ole siitä oliko sunnuntai Tuskan suosituin päivä, mutta ainakin keikat tuntuivat tuolloin keräävän enemmän innostuneita, etenkin päälavalla.

Päälavan sai perjantaina korkata ranskalainen Gojira, joka oli yksi omista odotuksen kohteistani. Takuulaadukasta, teknistä, Meshuggah-henkistä metallia tarjoava ryhmä lunasti täysin korkkaavan aktin paikan, vaikka yleisön fiilis ei taatusti vielä kaikkein kuumimmillaan ollutkaan eivätkä kaikki bändin ystävät vielä tuohon aikaan olleet varmasti ehtineet aidan sisäpuolelle. Erittäin hyvin ranskalaiset saivat kuitenkin otettua sen, mikä otettavissa oli ja taatusti antoivat yleisölle vielä viisinkerroin enemmän. Nämä olisi mukava saada Suomeen klubioloihinkin, vaikkapa sitten edellä mainitun Meshuggahin kanssa.

Calliston päivä ei omissa korvissani ollut niitä kaikkein aurinkoisimpia. Koska yhtye on jo aiemmin tullut todistettua useammin livenä ja levyjen ollessa melkoista mahtavuutta jäi Tuskan veto vaisuksi. Yhtyeestä huomaa, että esiintymiskokemusta on viime aikoina tullut siinä määrin, että varmuus keikalla on laatutasoa, mutta jotain jäi silti puuttumaan keikan hengestä, osittain toki oli syyttäminen latteiksi äityneitä teltan soundeja.

Tukkanuotan aloittaessa soittonsa teltassa oli aluksi niin huonot soundit, että se haittasi bändistä diggailua. Soundit saatiin kuitenkin parin biisin jälkeen siedettävälle tasolle ja loppua kohden jopa ihan hyviksi. Bändi aloitti settinsä nimibiisillään, joka asettikin keikan tunnelman ja josta ei juurikaan poikettu. Kylmää thrashia tuli koko setin täydeltä, muutamaa keskitempoista välikohtaa lukuun ottamatta, eikä bändi leikkinyt pätkääkään. (J)

All That Remainsista en voi väittää saaneeni mitään irti, mikä olisi liikuttanut. Metalcore-maut eivät ole muutenkaan lähellä sydäntä, eikä bändi myöskään kuulostanut siltä, että se genren parhaimmistoa edustaisi. Hyvin yhtye sai liikkeelle ne, jotka sitä olivat saapuneet seuraamaan ja tässä mielessä slotti puolsi paikkaansa. Jos jonkin paikkaa päälavalla olisin valmis telttaan vaihtamaan, olisi se intiimiyden puutteesta kärsinyt Neurosis, mutta siitä lisää hieman alempana.

Legion Of The Damned on tullut nähtyä todella monta kertaa, mutta kyllä bändi laatua onkin aina tarjoillut. Näin tälläkin kertaa, joten puoleen tai toiseen eivät fiilikset tämän yhtyeen suhteen heilahdelleet. Mukava vieras, mutta seuraavan kerran kaipaisi jo jotain uutta. Yhtye jakoi slotin Rotten Soundin kanssa, joka kuulopuheilta oli erittäin kova, mutta entisenä vaasalaisena on tämäkin yhtye tullut nähtyä sen verran monesti, että jäin seuraamaan kirottujen liigan keikkaa päätäni innokkaasti vispaten.

Seuraavaksi haettiin ekstaasia viipyilyn kautta. Neurosis vastasi päivän kovimmasta vedosta, vaikka kuten sanottua, ei aurinkoinen päälava palvellut paikkana ei yleisöä, eikä yhtyettä. Ainut positiivinen puoli auringossa on, että miesten julmat naamat ja loppupuolen rumpuriitti ainakin näkyivät tarpeeksi hyvin. Mutta oikeaan fiilikseen voi onneksi myös uppoutua. Silmät kiinni, antaa musiikin viedä ja tuntee jo kuvitteellisten lahkeittensa lepattavan äänenpaineesta intiimissä klubikohtaamisessa. Ainut huono puoli on, että säikähdys on varsin helvetillinen silmien auetessa jonkun kanssakuuntelijan tönäisyjen vuoksi, olo on kuin maan alta nousseella. Tällaisen maanalaisen tunnelman nostamisessa Neurosis on kyllä mestari. Kliimaksiksi muodostui Through Silver In Blood kaikin puolin.

Teltassa Black Dahlia Murder osoitti, että samantyyppisillä eväillä kuin All That Remainsilla voi saada aikaan myös erittäin pätevää tavaraa. Kuitenkin sen verran läheisissä tunnelmissa oltiin, ettei seuraamisesta jaksanut innostua toistamiseen päivän aikana, vaan tyytyi norkoilemaan teltan reunalla.

Immortal luotti edellisen Tuskanostatuksen hittiin, koska keikka aloitettiin toteamalla "Fuck The Sun". Itse olen yhtyeen nähnyt liian monta kertaa viime vuosina, että jaksaisin innostua, juuri mikään ei näet ollut edelliskerrasta muuttunut. Settilista, eleet, kaikki menee oppikirjan mukaisesti ja samalla kaavalla, ne piristävät hetket liittyivätkin sitten harvoihin muutoksiin. Joku voi kyseenalaistaa sen, onko muutos tämän yhtyeen kanssa ylipäätään tarpeen, mutta jotain mielenkiintoisempaa olisi lavalla voinut tapahtua, eniten tietenkin musiikillisessa mielessä. Tasavarmaa, mutta innottoman oloista. Far Beyond The North Waves ja Blashyrkh jäivät mieleen varsinaisina kohokohtina, joten keikka heräsi omassa päässäni henkiin vasta loppupuolella. Fanit lienevät saaneet, mitä odottavatkin, joten hieman tasapaksun päivän päätökseksi riittävää.

Panssarirynnäköstä skeittilautaan

Päivän aloittanut Gama Bomb on erittäin perinnetietoista thrash metalia, bändi sai hienon circle pitin aikaan ja epäkiitollisesta päivän aloituksesta huolimatta yleisöä oli ihan mukavasti. Nykyinen rässin paluu näkyi hyvin ja yleisön ikäjakauma oli nuorisopainotteinen. Itselle moinen aloitus oli kuitenkin sen verran raju, että tyydyin tarkkailemaan tilanteen kehitystä etäältä. (J)

Deathchain veti seuraavaksi hyvän määrän ihmisiä Suen telttan ympäristöön ja mukavasti tuntuivat uudet biisitkin jo istuneen settilistaan ja sopivan myös festivaaleille. Tarkemman analyysin jätämme kuitenkin elokuiseen Jalometalliin.

Sabaton sai yhden menevimmistä vastaanotoista yleisöltä koko viikonloppuna ja kommenttien perusteella kyseessä oli sekä odotettu että pidetty orkesteri. Itse en osaa suhtautua tämän tyylin materiaaliin kuin huumorilla, mutta hyvä on, että tällaisetkin yhtyeet ovat Tuskan pakkaa laajentamassa. Genressään yhtyeellä näkee kyllä voimakkaat nousun ja voiton mahdollisuudet, biiseissä on sen verran mahtipontisuutta ja hittipotentiaalia, mutta välispiikeissä oli ajoittain turhan nöyristelevän nuoleskelun makua. Olisivat hevikukkoina musiikkinsa mukaisia tai vetäisivät sitten vielä suuremmin överiksi solistinsa Mercury-hengen mukaisesti. Itse odotan kyllä innolla josko eräät muusikkoystäväni toteuttavat uhkauksensa coveroida eräänkin Sabaton-hitin nimellä "Panssarivaunu" tai "Rynnäkkötykki", kuten ehdotukset ilmassa lentelivät. Kyseinen Panzer Battalion lienee itsellenikin se kaikkein parhaiten yhtyeeltä toimiva biisi. Hauskaa, muttei musiikillisesti antavaa henkilökohtaisella tasolla.

Jon Oliva's Painissa nostalgiaa oli tarjolla, kuten erityisesti vanhaa Savatagea. Tätä lähemmäksi Savatagea voidaan tuskin enää päästäkään, joten keikalla fanien reaktio oli käsin kosketeltavan harras. Huumoria ei Jon Olivan elkeistä puuttunut vaan mies vaikutti lähinnä olevan sympaattinen ja isällinen hevisetä, joka tuli hieman pilke silmäkulmassa kaitsemaan nuorempiaan. Hall Of The Mountain King harmitti jättää kesken päälavalle rientäessä.

The Facelessin astuessa lauteille silmä osuu ensimmäisenä kitaristin neonvihreään kitaraan, jota hämmästeltiin yleisössä enemmänkin. Yhtyeen tekninen death metal ja kitaran karkkiväri oli hieman kummallinen yhdistelmä, vaikkei sillä mitään väliä olekaan. Bändin materiaalissa on hyvässä tasapainossa erittäin nopeat ja hitaammat tunnelmoivat kohdat, joten bändiä tuntemattomalle meininki upposi ihan mukavasti. Toinen kummastusta herättänyt tapaus oli vokalistin tokaisu huutamisesta jeesuksen kristuksen nimeen, muttei ilmeisesti käynyt ihan selväksi oliko kyse buuaamisesta vai ylistyksestä. Kumpaakin yleisöstä kuultiin. Vuosikymmenien perinteeksi muodostunut biisien nimien ilmoittaminen muristen herätti edelleen allekirjoittaneessa hilpeyttä. Erityismaininta yhtyeen rumpalista, joka nakutti tarkkaan ja rentoon tyyliin erittäin nopeita rytmejä tekemättä mitään turhia liikkeitä. Soittoa oli ilo seurata, kyseessä on aikamoinen kone mieheksi. (J)

The Faceless vastasi Pestilencen ohella päivän kovimmasta annista, vaikka yhtye ei minulle aikaisemmin ollut tuttu kuin parin biisin verran. Naama oli varsinkin solistilla vaarassa lähteä irti useampaan kertaan, tai siltä se ainakin miehen tuskaisia ilmeitä seuratessa näytti. Näin huonosti yhtyettä tuntevana saattoi vain antaa mennä, biiseistä parhaiten mieleen jäi Hypocrisy. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye myös levylautasella.

Evile ei ole keksinyt varsinaisesti mitään uutta lähtiessään työstämään vanhasta liitosta makunsa ammentavaa thrashiaan, mutta miksipä toisaalta olisivatkaan kun meininki oli näin kohdallaan. Selkeästi kyseessä oli kuitenkin yleisölle outo yhtye, koska niin monet tyytyivät uteliaina kansoittamaan teltan reunoja. Amorphis puolestaan keräsi päälavan eteen vakuuttavan määrän porukkaa. Yhtyeen uusin levy on todellista hienoutta, joten esityksen seuraaminen olisi Tuskassakin maistunut. Nyt kuitenkin valitsimme vähemmän maistuvan vaihtoehdon eli festivaalin eväskojut ja palaamme Amorphiksen pariin Pellavarockista.

Hollantilainen Pestilence on yksi niistä, joka on päättänyt yrittää uudelleen 2000-luvun nosteessa. Tuorekin materiaali osoitti livetilanteessa toimivuutensa, vaikka alkujaan oli hieman pelkoa siitä, tuleeko keikasta kovin epätasainen vanhojen tähtihetkien ja uuden tuotannon vuorotellessa. Toki uudelleensovittamisesta voidaan olla monta mieltä joidenkin kappaleiden kanssa, mutta eivät nämä minulle ainakaan keikan tasoa laskeneet. Keikan intensiivisyys sai yleisöltä mahtavan vastaanoton ja tämä näytti tekevän vaikutuksen myös yhtyeeseen. Mind Reflections muodostui oman keikkani kohokohdaksi, sillä Pestilencen lopusta ja Suicidal Tendenciestä ei sitten olekaan enää muisti- eikä muita kuvia. Kiitos tästä vahingolle, jossa Sue-lavan vieressä olevassa rinteessä joku kaatui suoraan takaraivooni aiheuttaen lievän aivotärähdyksen.

Onneksi Jukka oli vielä tässä maailmassa ja sunnuntaina olin itse levon jälkeen taas keikankatselukunnossa, sikäli kovia vetoja päivä sisälsi. Tosin törmäys näkyi seuraavanakin päivänä selkeästi jaksamisessa niin, että istuma-asento kutsui lavanedustan sijaan. Onneksi Tuskassa keikkojen katsastaminen on mahdollista myös näin. Lavanedustat näyttivät usein jopa melko tyhjiltä, kun porukka esimerkiksi Sue-lavalla tyytyy osoittamaan uteliaisuutta rinteessä.

Yhtyeen viimeksi yli kymmenen vuotta sitten nähneenä oli ilo huomata, että vaikka Suicidal Tendenciessä ei Mike Muirin lisäksi enää alkuperäisjäseniä ole, meno ei ole muuttunut lainkaan. Muirin perinteinen univormu eli bandana, shortsit ja valkoiset polvisukat vilistivät koko keikan ajan edestakaisin lavalla, eikä ikä näytä vokalistin luita juurikaan painavan. Bändi saikin aikaan melkoisen pitin, yleisö oli täynnä sinisiä bandanoita ja illan viimeisen aktin aikana hämäryys nosti lavavalot oikeuksiinsa. Yleisö yltyi aikamoisiin suorituksiin kun ilmoille kajahti klassikoita kuten Possessed To Skate, Join the Army, You Can't Bring Me Down ja Kaisaniemi kaikui "S! T!" -huudoista. Bändillä oli erittäin kova groove päällä eikä funkissakaan säästelty, tosin Muiria lukuun ottamatta ukot eivät lavalla kovin kummoisesti liikkuneet. Yksi viikonlopun kovimmista keikoista, eikä toisen päivän päättäjäksi pestatuista Suikkareista marissut enää kukaan. (J)

Kosketuksia vanhuuteen

Erittäin teknisen oloista "death metal corea", tai jotain sen suuntaista, veivannut Medeia polkaisi sunnuntain niin vihaisesti käyntiin, että heikommassakin hapessa ollut festariyleisö nytkähti liikkeelle. Inferno-teltta oli lähes täysi, vaikka alue muuten näyttikin suhteellisen autiolta ja yhtye vetäisi todella tukevan setin. Bändi heitteli myös "pitissä ansioituneille faneille" paitoja lavalta, mikä irrotti nuutuneesta sakista vielä hieman lisää energiaa. Kaisaniemen kuuma ilmanala aiheutti kuitenkin niin perustavaa laatua olevaa väsymystä, etten uskaltautunut pahimpaan hornankattilaan kurkkaamaan, vaan etsiydyin varjoon lepäämään. (J)

Amoralin yhteydessä ei liene tarpeen palata siihen, millaisen myrskyn vesilasissa yhtyeen solistinvaihdos on aiheuttanut. Kuitenkin juuri tästä syystä päädyin itse testaamaan bändin livekunnon ja eihän tiukka yhteen soittaminen ja meininki ole miksikään muuttunut. Eikä sitä vikaa ole sinänsä Koivusessakaan, miehen murinat ovat jopa yllättävän toimivia, niitä ei vaan herran soolotuotantoa kuulleena osaa odottaa. Treeniä mies vielä vaatii, mutta sitähän esiintymällä saa. Voin vannoa, että jos kyseessä olisi tuntemattomuudesta noukittu uusi solisti, jaksettaisiin nillittää vain siitä, ettei mies murinoillaan vielä täytä suuria saappaita, joihin astui. Omalta osaltani marmatuksen aihe onkin se, että vanhempi tuotanto oli sen verran kovaa, ettei radikaali muutos biisien tasolla vain istu omaan korvaani.

Stam1nan keikka ei mennyt aivan niin putkeen kuin yhtyeeltä osaa odottaa. Lieneekö turnausväsymystä ilmassa kun siihen hullujenhuoneeseen, jonka bändi yleensä järjestää, ei päästy. Vai oliko syynä auringon paahde vai eläytyminen käytettyihin black metal -asusteisiin? Jotain teknisiä ongelmiakin keikalla oli, kun yhden biisin aikana kuului hetken pelkkää white noisea. Toki monet kappaleista toimivat ihan entiseen malliinkin ja yhtye on ottanut kiitettävästi eri albumien materiaalia settiin. Uuttakin tuotosta kuultiin ja yhtyeellä on kuulemma valmiina kahdeksan uutta biisiä.

Keikka sai kuitenkin erittäin nolon lopun jonkun heitettyä yhtyettä pullolla. Yhtyeen linja on, ettei pullosateessa tarvitse keikkoja vetää, ja miksipä vetäisivätkään. Kuinka moni meistä muista suostuisi työskentelemään niin, että jotain kovaa ammutaan kohti? Linja pitää näemmä myös isojen keikkojen yhteydessä, joten viimeiset tahdit ja kliimaksit jäivät puuttumaan. Terveiset myös keikan lopettaneelle älypäälle. Jollei bändi miellytä voi tunkea ruhonsa vaikkapa Sue-lavan taakse, ei pääse enää ääni häiritsemään. On myös harvinaista herkkua, että festivaaleille saa nykyisin omia juomiaan pulloissa viedä, joten tällaiset episodit voivat pilata huvin jatkossa myös tältä osin. Jollei kotona ole kasvatettu toimimaan yleisötapahtumissa hyvässä hengessä, on niistä syytä pysyä poissa. Pullojenheittelyn älyvapaus ei koske vain bändejä kohtaan tapahtuvaa toimintaa vaan yleisestikin. Melkoinen vekki jäi myös kaverini otsaan siitä, että joku päätti puolikkaasta siideripullostaan luopua näinkin kunniakkaasti.

Girügämesh ja MUCC tuli tarkastettua jo pelkästään siitä syystä, että missään ei tunne itseään niin mummoksi, kalkkeutuneeksi ja pihalla olevaksi kuin japanilasten ympäröimänä. Yhtyeillä oli molemmilla hyvät laulajat ja materiaalinsakin oli odotettua rankempaa, vaikkei toki metallista voida puhua. Girügämesh veti musiikillisesti pidemmän korren, mikä ei tosin ole paljon. Näin pihalla kuin genrestä onkin, tuntui MUCC menevän varsin helppojen melodioiden ja samantapaisten kappaleiden linjalla siinä missä Girügämeshin meno oli jopa punkahtavaa ja vaihtelevaa. Kauan ei näiden yhtyeiden keikalla kuitenkaan jaksa viihtyä johtuen jatkuvasta heleästä sopraanokuorosta, mistä bändien yleisö vastaa. Varsinkin, kun kiljumisen aikaansaamiseksi lavalla ei tarvitse tapahtua kädenkohotusta kummempaa.

Girügämeshin keikan aluksi ilmapiiri kuulosti jopa vaaralliselta äänestä päätellen aikuisten miesten "Pokemon" -huutojen ja yhtyeen fanien "Turpa kiinni" -kiljunnan sekoittuessa toisiinsa. On toisaalta hyvä kysyä onko Tuska näille bändeille oikea paikka, kiinnostavatko ne ketään muuta kuin tätä tiettyä fanikuntaa ja kiinnostaako tätä fanikuntaa puolestaan mikään muu kuin noiden keikkojen eturivin paikkojen jonottaminen ja nuo kyseiset bändit.

Girügameshin keikka käynnistyi surkealla teknobiitillä ja olin suorastaan hämmentynyt kun se edustikin yhtyeen introa. Bändin matsku ei ollut minun makuuni oikeastaan lainkaan, mutta yleisöä näytti riittävän. Varsinkin keikan alkua siivitti koomisiin mittoihin noussut tyttöjen kiljunta, joka ei lakannut ennen kuin yhtyen suoriutui setistään. Kesken keikan tuntui olevan jotain soitannollis-teknisiä ongelmia, kun yksi bändin jäsenistä käveli pois lavalta ja yhtye seisoskeli lavalla 10 minuuttia. Ukot hassuttelivat soittamalla Vaarallisen tehtävän tunnusmelodiaa, mutta kun tätä hassuutta oli jatkunut yli 5 minuuttia, päätin poistua rikospaikalta. (J)

My Dying Bride oli itselleni se koko viikon odotetuin orkesteri, suosikki jo vuosien takaa, muttei koskaan nähty. Kuten odottaa saattaa, ei ympäristö ollut paras mahdollinen ja Aaron Stainthorpe toivoi turhaan sadetta. Paitsi aurinko, ei myöskään soittoajan lyhyys imarrellut yhtyettä. Erotuksena sille, miten sää vaikutti Neurosiksen keikkaan perjantaina, tavallaan auringon painostava ote toi tietyn kieron lisänkin settiin. Täten silmiä ei tarvinnut sulkea tunnelman saavuttamiseksi ja silmien sulkeminen olisi ollut myös vahinko, koska silloin olisivat jääneet huomiotta hienovaraiset lavaeleet, joilla yhtye sai niin paljon aikaan. Lopullista jälkeä tekivät biisivalinnat, jotka yhdistivät mukavasti uutta ja vanhempaa tuotantoa. My Body, A Funeral on tenhoavasti mukaansatempaava osoitus uudesta siinä missä She is the Dark, The Cry of Mankind ja Turn Loose the Swans vievät jonnekin paljon pimeämpään. Nyt pikaisesti nämä klubikeikoille Suomeen, jos ei bändi aivan pehmoisia puhunut, oli Tuskan vastaanotto heille ainakin mieleen.

Volbeatin keikalle jäin varsin ristiriitaisin tuntein. Bändi soi ärsyttävyyksiin asti radiossa, eikä odotuksissa ollut myöskään, että mitään kliimaksinomaista monen aikaisemman vuoden tapaan olisi luvassa. Ei ollutkaan. Monelle varmasti pääesiintyjänpaikan arvoinen esitys käsien ja pompinnan määrästä päätellen, mutta bändin syöksettyä kaikki puhki kuluneimmat hittinsä heti alkuun alkoi nopeasti tuntua vastareaktion oireita vatsassa. Hittien ulkopuolella yhtyeen materiaali ei kovin suurta moniulotteisuutta osoita sekään.

Mielenkiintoinen kohta keikassa oli kuitenkin se, että yhtye kiihotti fanejaan tekemään wall of deathin. Sivusta ei pystynyt seuraamaan tuloksen laatua tai aggression määrää, mutta siinä lienee ollut ihmettelemistä niillä, joiden metallin kuuntelu jää työmatkaradion piikkiin. Sellaisiakin paikalle lienee Volbeatin ajaksi saapunut yleisön kirjavuudesta päätellen. Varsinkin, kun My Dying Briden setille olisi kaivannut edes vartin lisää, alkoi tunnin kohdalla Volbeatin tuotannon tyhjyys kirvellä siinä määrin, ettei keikkaa jaksanut enää seurata lainkaan. Sen verran monella muulla festarilla bändi tänä kesänä nähdään, että se tuntui olevan väärässä paikassa, vaikka vastaanotto innostunut olikin.

Kun Tuskaan sopivien isompien bändien rosteri alkaa olla nautiskeltu, on hyvä kysyä miten eteenpäin. Kyseessä kun on kuitenkin useamman kuin parin genren metallifestivaali, joten aivan marginaalisin kama ei jengiä tunnu pitävän tyytyväisenä. Uskon kuitenkin, että vaihtelevalla ohjelmakokonaisuudella Tuska pääsee erittäin laadukkaisiin vuosiin myös jatkossa ja vaikka tänä vuonna ajoittain tuntuikin, että hommat oli "nähty" oli viikonloppu täynnä täysin uusia tuttavuuksia. Ja se, jos mikä on festivaaleilla positiivinen ilmiö, silloinkin, jos valinta osoittautuu keikan edetässä vääräksi.

Teksti: Hanna Valjakka & Jukka Kolehmainen
Kuvat: Hanna Valjakka