Täpötäyteen Suomen festarikesään mahtuu vuosi vuodelta uusia tulokkaita, toiset jäävät tähdenlennoiksi, toisista kuullaan vielä uudemmankin kerran. Musiikki & Media Industry Awardseissa neljä kertaa peräkkäin vuoden indie-levy-yhtiönä palkitun Fullsteam Recordsin kyljessä toimivan keikkabuukkaaja Fullsteam Agencyn järjestämä Pitkä kuuma kesä kuuluu ehdottomasti tämän kesän mielenkiintoisimpiin festivaalitulokkaisiin, jolle jatkopaikka Suomen suvessa olisi enemmän kuin suotavaa. Aikaisempina vuosina konserttisarjana ja kiertueena järjestetty Pitkä kuuma kesä juhlittiin tänä vuonna kaksipäiväisenä ulkoilmakonserttitapahtumana Helsingin Suvilahdessa.
Lauantain ja sunnuntain 22:sta bändistä reilusti yli puolet oli kotoisin maamme rajojen ulkopuolelta, näistäkin suuri osa erittäin harvoin Suomessa käyneitä tai todella odotetun ensivierailun suorittaneita. Toisin sanoen, Pitkä kuuma kesä on luonnollinen jatkumo Fullsteam Agencyn järjestämille ympärivuotisille ja mielenkiintoisille klubikeikoille. Sen lisäksi, että he seuraavat trendejä, he ovat aina rohkeasti askeleen edellä.
Maanista kohkausta ja myrskypilvien manausta
Vaikka loppuviikon sääennusteet lauantaille sadetta lupailivatkin, käynnistyivät festarit hiostavan kuumissa tunnelmissa. Kekkerit Suvilahden Voimalassa alkoivat puolen päivän jälkeen Anal Thunderin kieli poskella veivatun punkin tahtiin. Laulaja vinoili paikalle saapuneille, että hän viettäisi mieluummin lauantaipäiväänsä pussikaljan parissa ja saapuisi paikalle "varttia vaille Mike Ness". Välispiikkien lisäksi huumoriarvoa keikalle toivat lainavetoina rykäistyt The Cranberriesin Zombie sekä Sabrinan Boys. Keikan lopussa vedettyä Drink Myself to Deathia muutama punkkari jorailikin jo melko tuhdissa laitamyötäisessä.
Voimalan sisäpihalle pystytetyistä kahdesta lavasta isomman korkkasi Risto. Kvartetti ei turhaan nauti kovan live-esiintyjän maineesta, mikä näkyy myös lukuisten festaribuukkausten muodossa. Vaikka Ylihärsilä ja kolme pienemmässä roolissa esiintyvää muusikkoa ovat tulleet jälleen parin kuukauden aikana useamman kerran vastaan, jaksaa Riston lavashow riemastuttaa kerta toisensa jälkeen. Rauhallisemmista säkeistöistä maaniseen ja psykedeeliseen kohkaukseen äityvät kappaleet, räkä lentäen outoja paasaava nokkamies sekä massiivisiin noise-valleihin päättyvät kappaleet takaavat sen, ettei Riston keikalla ainakaan ehdi tylsistymään.
Evilsons-jäseniä sisältävän The Capital Beatin keikka meni hieman ohi sosialisoidessa lukuisten paikan päälle valuvien tuttujen kanssa. Bändin tanssittava skan ja reggaen hybridi, orkesterin omien sanojen mukaan kinky reggae, loi letkeää tunnelmaa auringonpaisteiseen Suvilahteen. Disco Ensemblen aloitellessa ei ollut enää epäselvää kenellekään, että Voimalan sisäpihan intiimi festarialue tulisi olemaan illalla täpötäysi. Yleisölle oli tarjolla vauhdikas ja energinen liveakti, joka sisälsi muun muassa uuden EP:n nimikkoraidan, Back on the MF Street, sekä hittejä villisti tanssittaneesta Drop Dead, Casanovasta lähtien.
Punkbändi Million Deadin hajottua sooloilemaan alkaneella Frank Turnerilla on ollut epäonninen suhde Suomen kanssa. Edellisen kerran herran piti esiintyä Gaslight Anthemin lämppärinä, mutta automurron johdosta keikka jouduttiin perumaan ja toisella kertaa mieheltä anastettiin kitara. Nyt kuitenkin lavalla seisoi sympaattisen oloinen, kesäpartainen hieman alle kolmikymppinen Frank Turner hymyssä suin. Akustinen kitara apunaan Turner lauloi punkahtavia folk-kappaleitaan, jotka suurimmaksi osin kertovat hänen omaan elämäänsä sijoittuvista tapahtumista, joita hän myös välispiikeissään avasi. Faniensa iloksi herra myös kertoi saapuvansa syksymmällä Suomeen taustabändinsä kanssa. Taustabändiään Turner olisi muutamaan otteeseen kaivannutkin, sillä Melvinsin soundcheck jyräsi välillä britin esityksen alleen.
Grungen kummisetänä pidetty, stoner rockin, dronen ja sludgen pioneeriksi nimetty Melvins oli ehdottomasti Pitkän kuuman kesän odotetuimpia esiintyjiä. 80-luvun alussa perustettu washingtonilaisbändi teki ensiesiintymisensä Suomen kamaralla ja loihti rankalla soitollaan pilvet Suvilahden ylle. Kaapuun pukeutuneen Buzz Osbornen lisäksi lavalle nousivat tietysti Dale Crover sekä Big Business -kaksikko Jared Warren sekä Coady Willis.
Mikrofonin ja kiiltävän kitaran varressa vakavalla ilmeellä varustettu King Buzzo, jolta Sideshow Bob on hiustyylinsä apinoinut, edusti festarien outolintuosastoa ja oli näyttävä ilmestys hillitysti moshatessaan. Välispiikkejä keikalla ei kuultu, Croverin ja Willisin yhteen naitetut rumpusetit yhdistivät myös kappaleet toisiinsa taukoamattomalla päristelyllään. Melvinsin tolkuttomasta diskografiasta varmasti jokaisella jäi joku suosikkibiisi kuulematta, mutta tunnin kestäneenä kokonaisuutena muun muassa Kicking Machine, With Teeth, Blood Witch, Hooch, Dog Island, Lizzy ja Billy Fish -kappaleet sisältänyt setti ei jättänyt toivomisen varaan mitään. Toivottavasti bändin seuraavaan vierailuun ei ole 27 vuotta.
30 vuoden odotus
Damn Seagullsin rokkailut menivät täysin ohi anniskelualueella Melvinsin keikan jälkimainingeissa, mutta he saavat nyt toimia aasinsiltana hemmetin lokkeihin, jotka sankoin joukoin kaartelivat pahat mielessään koko festareiden ajan ihmisjoukkojen yläpuolella. Lokkien osumatarkkuus oli myös hämmentävää, luultavasti vähemmistö 9000:sta vieraasta poistui Voimalan alueelta puhtain vaattein.
Tihkusade viilensi ja kostutti siinä määrin ilmaa, että herkkähipiäisimmät pukivat sadeviittoja The Soundsin kiivetessä päälavalle. Pitkäjalkainen Maja Ivarsson otti yleisön välittömästi haltuunsa. Nahkatakissa ja minishortseissa ilmaa potkineesta ja räväkästi kyykistelleestä blondista ei meinannut saada katsetta irti. Kolmannen albuminsa vastikään julkaissut ruotsalaiskvintetti lohkoi hittibiisiensä lisäksi kiitettävästi materiaalia tuoreelta Crossing The Rubiconilta.
90-luvulla Kalifornia-punkin parrasvaloissa patsastelleen Face To Facen lisääminen Pitkän kuuman kesän artistikattaukseen sai kyseisellä vuosikymmenellä skeittilautaa kantaneet kohottelemaan kulmiaan epäuskoisesti, "vieläkö tämä bändi on edes olemassa". Viisi vuotta tauolla ollut orkesteri hehkutteli biisien välissä seuraavana esiintyvää Social Distortionia, haukkui täydellä kalja-alueella hengaillutta yleisöä, joka ei eturiviin vaivautunut, ja tykitti letkeää skeittipunkiaan pilke silmäkulmassa.
Face To Facen rempseä punk vei sadepilvet toisaalle ja Social Distortionin astellessa lauantai-illan viimeisenä päälavalle, pimeys laskeutui Suvilahden ylle. Mike Nessin johdattama punkrockiin country- ja rockabilly-vaikutteita yhdistelevä orkesteri polkaisi setin käyntiin vuonna 1983 ilmestyneeltä debyyttilevyltä soitetuilla Another State of Mind ja Mommy's Little Monster -kappaleilla. Alkusettiin mahtui myös kyyneleen monen rasvatukan silmiin nostanut Don't Drag Me Down, joka valitettavasti oli ainoa White Light White Heat White Trash -albumilta soitettu ralli. Ensimmäinen visiitti Suomeen yhtyeen 30 vuotta kestäneellä uralla, puolentoista tunnin soittoaika ja vain yksi biisi albumilta, jonka moni olisi voinut kuunnella vaikka kokonaan. Tämä tuntui harmittavan ihmisiä vielä sunnuntainakin.
Vaikka promokuvissa Ness näyttää edelleen tyttöjen päiväunelta, Suvilahdessa lavalla esiintyi elämää nähnyt ja kokenut lähes 50-vuotias rokkari ohenevien hiusten kanssa. Herran ääni kuulosti yhtä vakavalta ja samaan aikaan valloittavalta, kuin levyillä on totuttu kuulemaan. Soitossakaan ei nokan koputtamista ole, välillä mies tosin jäi turhan pitkäksi aikaa jaarittelemaan kappaleiden välissä. Settilistasta johtuneesta lievästä pettymyksestä huolimatta oli mahtava nähdä Social Distortion ensimmäistä kertaa elävänä.
Suurin osa yleisöstä oli selkeästi tullut katsomaan Social Distortionia, sillä jo muutamaa minuuttia keikan jälkeen ei olisi voinut uskoa, että vielä äsken paikalla oli 5000 henkeä. The Soundtrack of Our Lives kuitenkin tarjoili sitkeimmille juhlijoille vielä annoksen psykedeliaa. Keikan alkaessa oli jo niin pimeää, että valomieskin pääsi tekemään työtä, jolla on tarkoitus. Ruotsalaisten energisesti soitettu psykedeelinen vaihtoehtorock toimi ensimmäisen festaripäivän lopetuksena. Kestohymy naamalla kaapu päällä tanssahdellut Ebbot Lundberg tartutti positiivisen asenteensa paikalle jääneisiin ihmisiin, jonka jälkeen olikin hyvä poistua jatkoille tai sänkyyn.
Elektroa ja hip hopia helteessä
Lauantai oli selkeästi profiloitu punk-päiväksi, sunnuntain tarjotessa muun muassa elektroa, hip hopia ja postrockia sekä Henry Rollinsin spoken word -setin. Henry-setä nousi lavalle jo puolenpäivän jälkeen, jolloin edellisen illan tappiin vetäneet olivat vielä unten mailla. Harmaisiin housuihin ja t-paitaan sonnustautunut, elegantisti harmaantunut Rollins pahoitteli aluksi, ettei kieltämme osaa ja mietti kuinka siistiä olisi vetää puhekeikat kuuntelijoiden äidinkielellä.
Omien sanojensa mukaan vuosi vuodelta vihaisemmaksi tuleva mies ei aurinkoisena sunnuntaiaamuna kuitenkaan vaikuttanut kovin vihaiselta. Rollinsin tunnin mittainen tiedostava stand-up-show käsitteli lähinnä hänen ulkomaanmatkojaan maihin, joita USA pitää vaarallisina. Humoristisesti kerrotut jutut ja lapsen innolla niihin eläytyminen aiheuttivat villejä naurunpurskahduksia sekä spontaaneita aplodeja yleisön joukossa.
Äänentoisto-ongelmista alkukeikan kärsinyt Asa ja Jätkäjätkät tanssitti kuitenkin takuuvarmalla otteella sunnuntain ensimmäisenä päälavabändinä. Helteestä nauttivalle kansalle tarjottiin isolla kokoonpanolla soitetun orgaanisen folk hip hopin lisäksi käsilläkävelyä, panda-pukuja ja muita sirkushuveja. Muiden Jätkäjätkien lopetellessa, päälavalta pienemmälle lavalle yleisön läpi hölkännyt Kalevi Louhivuori vahvisti Rubikin livekokoonpanoa. Rubikille oli annettu vain puolen tunnin esiintymisaika, mutta tiiviisti ja ytimekkäästi soitettu keikka oli juuri sopiva annos indie rockia tähän väliin.
Perulaissyntyinen, poliittisesti aktiivinen Immortal Technique valtasi lavan DJ:n ja kahden hypemiehensä kanssa. Harlemissa varttuneen kolmekymppisen vihainen ja tekninen ulosanti teki vaikutuksen, mutta räppien välissä jauhetut paasaukset olivat hieman vaivaannuttavia. Hienoa, että olet perustanut omilla rahoillasi orpokodin, mutta "fuck cops" -yleisönhuudatukset söivät fiksun oloisen kaverin uskottavuutta.
Aurinkoiseen säähän sopi erinomaisesti Le Corps Mince de Francoisen pirteä elektro-pop. Euroopassakin mainetta niittäneet Emma, Mia ja Malin luukuttivat MySpace-hittejänsä, kuten Bitch of the Bitches ja Ray-Ban Glasses sekä tarjoilivat uuden, erittäin tarttuvan Take Me to the Mountains -kappaleen nytkyvien tanssiliikkeiden siivittämänä.
Ethan Kathin ja Alice Glassin muodostama Crystal Castles esiintyi lavalla rumpalin täydentämänä. Huppupäinen Kath väänteli Atari-soundia laitteistaan Glassin kiljuessa vahvasti efektoituja vokaaleita. Laiha, mustatukkainen kanadalaisnainen sekoili lavalla niin hurjasti, että heikompia hirvitti. Milloin Glass kaatui suorilta jaloilta maahan, milloin hakkasi päätään mikrofonilla. Henry Rollinsinkin hehkuttaman, lyhyen historian omaavan duon tuotannosta kuultiin totta kai Crimewave ja Courtship Dating. The Temper Trap jäi Crystal Castlesin hengästyttävän keikan jälkeen huilaamisen johdosta paitsioon, mutta tästä nuoresta australialaisbändistä tullaan taatusti vielä kuulemaan.
Lavalla patsastelusta hillittömään rock-show'hun
Kesän lämpöennätykset paukkuivat Mogwain astellessa estradille. Keskivertopulliaisilta näyttävät miekkoset ottivat soittimet käsiinsä ja alkoivat maalailemaan. Glasgowlaisten postrock näyttää toimivan olosuhteessa kuin olosuhteessa. Viikonlopun kovimmilla desibelitasoilla päästellyt yhtye toivotti kuulijansa musiikilliselle maisemamatkalle, joka kävi hurjien kitaravallien kautta herkkiin pianotunnelmointeihin. Lähinnä kolmen uusimman levyn materiaalista koostunut setti piti täysin otteessaan koko kuudenkymmenen minuutin kestonsa.
Kauniin Scotland's Shame -kappaleen rauhallisen urkufiilistelyn muuttuminen sekunnin murto-osassa säröt pohjassa nostatettuun massiiviseen kitaravalliin sai muutamat kauniimman sukupuolen edustajat pomppaamaan lähes metrin ilmaan säikähdyksissään. Mogwain suvereenius livenä ja levyllä saa kyseenalaistamaan lähes koko muun postrock-genren tarpeellisuuden. Kerrassaan mahtavankuuloinen orkesteri, joka sai soittaa myös tarpeeksi lujaa.
Lämpöhalvauksen ja auringonpistoksen partaalla varjossa tankkaaminen meni tärkeysjärjestyksessä Atmospheren keikan edelle. Sunnuntain pääesiintyjä The Flaming Lipsin esiintymistä varten isommalla lavalla kävi koko Atmospheren keikan ajan hektinen rakentaminen. Vaikka laser-spektaakkeli olikin jouduttu perumaan, The Flaming Lips toi Pitkään kuumaan kesään unohtumattoman show'n. Bändin tapaillessa Race For The Prizen ensiriffiä, Wayne Coyne tuli lavalle jättimäisessä ilmapallossa, jonka avulla surffasi yleisön käsien päällä lähes miksauskopille ja takaisin lavalle.
Isompia ja vielä isompia ilmapalloja sekä ties kuinka monta kuutiometriä konfettia lennätettiin riemusta kiljuvan yleisön päälle. Teletapit tanssivat koko keikan ajan lavan reunoilla, muutaman biisin ajaksi vierailemaan tuli kolmemetrinen perhonen ja piikikäs aurinko. Yhden kappaleen Coyne laului karhun olkapäillä istuen. Oranssinväriset lavakalusteet ja iso videotaulu toivat myös lisämausteensa The Flaming Lipsin psykedeeliseen rokkielämykseen. Näyttävänä yhteislauluna vedetyn She Don't Use Jellyn lopuksi Coyne räjäytti jättimäisen konfetilla täytetyn ilmapallon yleisöön.
Do You Realize?? -hittiin ja massiiviseen, taivaan paperisilpulla täyttäneeseen konfettitulitukseen päättynyt show jätti festivaalivieraat haukkomaan henkeään haltioituneina. Kerrassaan näyttävä puolitoistatuntinen spektaakkeli. Illan viimeisenä artistina esiintynyt Girl Talk yritti parhaansa mukaan tuoda klubimeininkiä vielä valoisalle Voimalan sisäpihalle. Mash-up-genren edelläkävijän maineessa oleva herra riehui lavalla hikisenä ilman paitaa soittaen päällekkäin kaikkea mahdollista Black Sabbathista Red Hot Chili Peppersin ja Dr. Dren kautta imelimpiin purkkapop-rallatuksiin. Ja jostain kumman syystä se myös toimi.
Kuten alussa todettu, toivottavasti Pitkä kuuma kesä jatkuu ensi vuonna yhtä kuumana, omaperäisenä ja mielenkiintoisena. Järjestelyidenkin puolesta moitteettomasti, lauantain tulvivia wc:itä lukuun ottamatta, sujunut festari oli ehdottomasti kesäkuun kirkkain tähti.
Teksti: Jukka Hätinen
Kuvat: Sanna Konttinen
