Vuoden 2009 Flow-festivaali järjestettiin edellisen vuoden tapaan Suvilahden voimala-alueella, jonka yleisökapasiteettia oli kasvatettu noin 13 000 päivittäiseen vieraaseen. Niinpä loppukesän ja alkusyksyn välisellä veitsenterällä tasapainoileva festivaali keräsi viikonlopun aikana yhteensä 40 000 vierailijaa ja monimuotoisen tarjonnan niin uusia kuin kannuksensa jo keränneitäkin nimiä.
Keskinkertainen lähtölaukaus viulun ja biittien tahdissa
Helsingin ulkopuolelta tulevalta perjantain alkuillan tarjonta meni osin sivu suun ja sisälle tullessani Pintandwefall soitti juuri viimeisiä tahtejaan telttalavalla. Ensimmäinen varsinainen näkemäni artisti olikin näin ollen ranskalainen Yann Tiersen. Viimeistään Amélie-elokuvan soundtrackista kansainväliseen maineeseen noussut Tiersen toimi ilmeisesti virstanpylväänä myös monen muun festivaalivieraan aikataulussa, sillä konsertin aikana väki tuntui lähes kaksinkertaistuvan ja porteilla rannekkeenvaihtoon oli kuuleman mukaan ollut pahimmillaan yli puolen tunnin jono.
Ne, joilta Tiersen pääsi livahtamaan tästä tai jostain muista syistä sivu suun eivät kuitenkaan menettäneet mitään maata mullistavaa, sillä yleisöä esiintyessään tuskin huomanneen artistin esitys oli aavistuksen tahdottoman ja välinpitämättömän kuuloinen. Välillä Tiersen vaihtoi päälle raskaamman, aavistuksen progelle vivahtavan vaihteen, kun taas välillä johtoajatuksena oli miehen itsensä soittama viulu ja sen riffimäisen soiton ympärille koottu postrock-sävytteinen kollaasi. Mielenkiintoisista palasista huolimatta kokonaisuus jäi kuitenkin osiensa summaa vähemmäksi, eivätkä edes enkelimäiset taustalaulut yhdessä poikkihuilun vallattoman käytön kanssa riittäneet ylläpitämään esityksen mielekkyyttä koko sen kaarta. Varmaa on, että Amelién tunnuskappaleen kuulemaan tulleet pettyivät rankasti. Odotin kuitenkin luovan ja energisen muusikon kuulemista ja näkemistä, mutta tämä osoittautui liian suureksi vaateeksi.
Seuraavana telttalavalla olisi ollut mahdollisuus todistaa Le Corps Mince de Françoisen settiä. Bändi on kuitenkin nyt parissa vuodessa ehtinyt niin moneen kertaan todistaa olevansa ala-arvoisen tylsä, että ainaisten uusien mahdollisuuksien antaminen tuntuu jopa epäoikeudenmukaiselta. Niinpä seuraava esiintyjä olikin päälavalle kivunnut brittiläinen New Young Pony Club. Itse asiassa bändin soundin peruspilarit osoittautuivat livenä melko lailla LCMDF:n kaltaisiksi, mutta edellisestä poiketen lavalla nähtiin kokonainen elävänä soittava bändi. New Young Pony Clubin voisi kuvitella olevan sellaista musiikkia, joka stereotyyppisesti yhdistetään Flow-festivaalin kaltaiseen tapahtumaan: uutta elektropoppia, jota nykyään on välillä tapana kutsua tanssipunkiksi, jonka esittäjät saattavat olla soitannolliselta virtuoositeetiltaan vankkaa keskitasoa, mutta keksivät aika ajoin jonkin raikkaan sovituksellisen tai soundipoliittisen raikkaan elementin perinteisen tanssipopin kuorrukkeeksi. Näillä eväillä Ponikerhon nokkamies Tahita Bulmer yritti lietsoa tanssittavaa tunnelmaa myös kohtalaisen sakeaan yleisöönsä - lopputuloksen vaihdellessa kohtalaisesta vaisuun. Alun hyvän tunnelman jälkeen bändin biisimateriaali kuitenkin osoittautui harmillisen heppoiseksi ja tunnelma alkoi sitä myöten hieman latistua. Mitään perustavalaatuisen voimatonta New Young Pony Clubissa ei kuitenkaan ole ja kokonaiskuva jäi tanssittavan toimivaksi.
Vampire Weekend pisti lavalla koreasti
Seuraavana päälavalle asteli pimentyneen illan saattelemana brooklynilainen Vampire Weekend ja nosti tunnelman täysin uudelle tasolle. Bändin pirteä keitos afropoppia, Karibia-soundeja ja indierockia vaihtoi New Young Pony Clubista jääneen varovaisen positiivisen hymistelyn haltioituneeseen euforiaan ja musiikilliseen riemukulkuun. Pelkäsin vasta yhden albumin julkaisseen bändin olevan livetilanteessa kappaleidensa läpisoittoon tyytyvä raakile, mutta keulahahmo Ezra Koenigissa oli positiivista preesensiä vaikka muille jakaa ilman, että aika ja kokemus olisi päässyt näivettämään energiaa ja esiintymisen riemua. Kun tähän kaikkeen yhdistää ainokaisen levyn kappalemateriaalin poikkeuksettoman tasokkuuden, oli yksi Flow-viikonlopun ehdottomista kohokohdista käsillä. Siinä missä A-Punk laittoi jalan vipattamaan, toi Cape Cod Kwassa Kwassa Vampire Weekendin afro-vaikutteita esiin hilpeästi ja M79 esitteli bändin mieltymystä barokkisävytteiseen klassiseen musiikkiin. Niinpä näistä aineksista kehkeytyikin hymyn kuulijoiden kasvoille nostattava livekokemus.
Perjantai-illan viimeinen varsinainen bändiesiintyjä oli Uudesta-Seelannista tuleva Ladyhawke eli Pip Brown. Telttaan sijoitettu keikka imikin valtaosan festivaaliyleisöstä saman katon alle samanaikaisesti, eikä aiemmin käynnistyneistä klubiosioista ollut jakamaan yleisöä. Niinpä väkeä pyrki paikalle lähes kaksinkertaisesti tilan kapasiteettiin nähden ja artistin näkeminen jäi monille paikalle saapuneille haaveeksi. Musiikillisesti keikka ei kuitenkaan ollut mikään pettymys, vaikka kokonaisvaikutelma jäi korkeisiin odotuksiin nähden aavistuksen vaisuksi. Toki My Delirium sai ihmiset takuuvarmasti sekaisin ja liitoksistaan pursuava teltta oli sinänsä viihdyttävää katseltavaa, mutta yön tunneille venyneen soittoajankohdan huomioonottaen on helppo uskoa, että ihmiset olisivat kiivenneet toistensa hartioille etunyrkkiä puimaan vaikka kaksiäänisen nokkahuilukonserton tahtiin.
Valitettavasti perjantai-ilta vei veronsa tänäkin vuonna ja puoli kahdelta loppuneen Ladyhawken jälkeen uupumus vei voiton. Näin ensimmäisen illan kreisibailut Huoratronin saattelemana jäivät tänäkin vuonna kokematta.
Torvet ja afrobeat iltapäivän tunnelmannostattajina
Rubikin verevä liveakti tuli tänä kesänä todistettua ja raportoitua niin Provinssi- kuin Ruisrockissakin, joten lauantain ensimmäinen todellinen kohde oli Motownin syntysijoilta Chicagosta ponnistava Hypnotic Brass Ensemble. Bändin monipuolinen soundi ja tiukkaakin tiukempi groove vaikutti vetävän jalat alta yksi toisensa jälkeen paikalle saapuvilta kuulijoilta. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa kuvata tätä veljeskatrasta miksikään vanhan tradition toistajaksi, sillä Hypnotic Brass Ensemble yhdistää musiikissaan perinteisiin jazzpuhallin-sävyihin niin bileiltä positiivisessa mielessä haiskahtavaa hiphopia kuin välillä mexicana-sävyihin asti taipuvaa kaihoisaa puhallinosaamista. Vasta lähivuosina lentoon lähtenyt ura ei myöskään ole ehtinyt paaduttaa joukkoa, vaan se jaksoi kunniakkaasti huudattaa yleisöä ja hypettää ennestään iloista ja aurinkoista tunnelmaa alati korkeammalle We get the party started -huudoin ja kaikin muin mahdollisin keinoin. Erityisen kulmakiven bändin soitolle loi Tycho Cochranin sousafoni, josta mies pystyi tavanomaisen pohjan sijaan luomaan niin munakkaan svengin, että erehdyin moneen otteeseen etsimään turhaan lavalta nurkassa piilottelevaa tukibasistia. Yhtä kaikki, Hypnotic Brass Ensemble oli aurinkoisessa lauantai-iltapäivässä enemmän kuin paikallaan!
Päälavan seuraava akti oli nigerialainen Seun Kuti Egypt 80 -bändeineen. Setin alku myöhästyi hieman esiintymisasujen hukuttua matkalle, mutta lavalle päästyään yleisölle tarjottiin niin kovin usein mainitun tuutin täydeltä todellista afrobeatin ylivaltaa. Visuaalisesti tämä tarkoitti ainakin taustalaulaja-tanssijoiden vimmaisaa takapuolen pyöritystä ja musiikillisesti sitä, että määräävässä asemassa oli länsimaiden luutuneista pop-käsityksistä poikkeava, rikas ja monipuolinen lyömäsoitinten tuottama rytmiikka bassogrooven jäädessä enemmän taka-alalle. Kun tämä kaikki esitettiin lämminhenkisenä monikymmenpäisen bändin tahdittamana tuhtina pakettina, luulisi tanssipoltteen päässeen syöpymään jäyhimmänkin härmäläisen lantiopohjiin asti.
Ilta toi tullessaan indietä ja diivan
Seun Kutin jälkeen päälava taittui tunnelmasta toiseen, kun englantilainen White Lies kajautti ilmoille etäisesti kumuavaa indierockia Joy Divisionin hengessä. Bändin ääri-brittiläinen, valokeiloja kaihtavan introvertti soundi synnytti itse asiassa ilmoille mielenkiintoisen jännitteisen asetelman, kun laulaja-kitaristi Harry McWeigh oli lavalla ystävällisen ja innostuneen oloinen. Kokonaisvaikutelma olikin kaiken kaikkiaan positiivinen, vaikka minkäänlaista omaperäisyyttä White Liesin musiikista on vaikea kaivaa esille. Bändin ainoan albumin nimiraita To Lose My Life kuitenkin koukutti kuulijansa myös livenä ja jäi soimaan päähän koko loppuillaksi, mikä osoittanee osaltaan onnistunutta esitystä.
Koko tämän vuoden Flow-festivaalin suurin nimi oli eittämättä Grace Jones, joka päätti päälavan esitykset lauantain osalta. Diivan Nightclubbingilla alkanut monipuolinen musiikkitarjonta uhkasi kuitenkin jäädä esityksessä sivuosaan, kun lava pursuili eri muotoisia ja kokoisia hattuja, nousevia ja laskevia lavanosia unohtamatta majesteetillisesti yleisöään puhuttelevaa laulajatarta. Niinpä keikan alkuosa menikin ennen kaikkea henkeä haukkoessa ja hulvatonta visuaalista antia ihmetellessä.
Loppuosa jäi valitettavasti näkemättä, sillä Telttalavalla toiseksi viimeisenä soittanutta kanadalaista Handsome Fursia ei sopinut jättää väliin. Onneksi pariskunta Dan Boeckner-Alexei Perryn muodostaman bändin esitys ei jättänyt kuulijaansa kylmäksi. Kaksikko takoi lavalta hien ja aggressiivisen energian kuorruttamaa elektronista indietä sellaisella intensiteetillä, että heidän spiikeissään useampaan kertaan kuuluttamansa Suomi- ja Helsinki-ihailu tuskin jäi kenellekään epäselväksi. Soundillisesti esitys oli levyjä aavistuksen rujompaa, mikä luonnollisesti sopi villiin livetilanteeseen oivallisesti. Muutenkin bändi erottui muista viikonlopun elektropop-artisteista edukseen siinä, että se oli pystynyt muokkaamaan konevetoisesta materiaalista autenttisen ja mielenkiintoisen livesoundin. Kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin luonnollisesti se, että monet nyanssit jäivät tyystin raivaustraktoria muistuttavan äänikuvan alle.
Tämän kavalkaadin jälkeen oli pakko hengähtää hetki ja valmistautua henkisesti ja fyysisesti brittiläisen reggae-legenda David Rodiganin DJ-settiin Tiivistämössä. Vaan kuinka ollakaan, tätä harvinaislaatuista herkkua halusi tulla todistamaan muutama muukin ihminen, ja Tiivistämön ilmaa olisi pystynyt leikkaamaan veitsellä jo lähes tunti ennen Rodiganin aloittamista. Tämän lisäksi tila oli tupaten täynnä ja lämpötila pyöri trooppisissa lukemissa, joten jo muutaman biisin jälkeen oli pakko luovuttaa ja vetäytyä Tiivistämöltä kohti lataamoa eli vaaka-asentoa ennen, kuin tanssit olivat toden teolla edes päässeet alkamaan.
Jazzia ja itsetietoista poppia
Sunnuntai-iltapäivää tahditti tänä vuonna Five Corners Quintetin tilalta Ricky-Tick Records Sound Bash, jonka perinnetietoinen jazzailu esitteli Suomen tämänhetkisen Jazz-kentän kovimpien nimien tuotoksia mehevinä urkujen ja perkussioiden siivittäminä luentoina. Isolle festivaalilavalle harvinaisen huonosti soveltuva kokoonpano säesti kuitenkin lähinnä monen festivaalivieraan osalta näiden sunnuntaista vaellusta festivaalialueelle. Viime vuoden jähmeällä sanallisella ulosannilla hämmentänyt ja huvittanut rumpali-tuottaja Teppo Mäkynen oli tänä vuonna jätetty tyystin ilman mikrofonia ja mies pitäytyikin siinä minkä parhaiten taitaa; mestarillisessa rumpujensoitossa.
Sunnuntain varsinaisen piristysruiskeen tarjosi kuitenkin Cats on Fire telttalavalla. Bändin lämpimän ja arrogantin välillä tasapainoileva äänikuva tarjosi tällä kertaa ehdottomasti parhaita puoliaan ja laulaja Mattias Björkas vaikutti kaikkine maneereineen jopa nuoren David Bowien maanläheiseltä veljeltä. Soitto kuitenkin kuulosti herkullisen orgaaniselta ja erinomaisen Our Temperance Movement -albumin kappaleet saivat livesoitossa vielä entistäkin enemmän puhtia.
Tällä kertaa sykähdyttävimmäksi nousi ehkä levyn avausraita Horoscope, jonka teemamelodia on kertakaikkisen aseistariisuva! Tällä kertaa esityksessä oli leppoisan rullauksen lisäksi mukana myös aavistuksen rokimpi tunnelma, mikä sopi tilanteeseen erinomaisesti. Muutenkin Cats on Firen luulisi saaneen lopullisesti karistettua unet väsyneenkin festivaalikävijän silmistä.
Päälavalla aloitellut ruotsalainen Jenny Wilson on eräänlainen arkkityyppi itsetietoisesta taidepoppia soittavasta artistista. Nuoruuden villeimmät vuodet ohittanut laulaja-lauluntekijä säväytti niin pukeutumisellaan, itsevarmuudellaan kuin soitannollisella jämäkkyydellään. Wilsonin esitys tarjosi shamanistista uhkaavuutta ryyditettynä Regina Spektorilta tutulla voimakkaalla pianosäestyksellä ja lämpöä huokuvalla lauluäänellä. Aika ajoin esityksen nyanssien pienuus ja osittainen näennäisyys alkoivat kuitenkin puuduttamaan, eikä sinänsä komean kuuloinen kaari jaksanut innostaa toden teolla.
Tunnelma vaihtuikin taas toiseen, kun kotimainen Capital Beat käynnisti ska-moottorinsa teltan suojissa. Hyvän bilebändin maineessa oleva bändi jaksoi hymyilyttää hetken, mutta jo kahden biisin jälkeen tuntui siltä, että kaikki temput ehdittiin esitellä. Sunshine reggae -tunnelmat ovat vahvasti pinnassa, mutta sisällöllistä syvyyttä on tuskin nimeksikään. Tämä erottaakin ska-valio The Valkyriansin, joka yhdistää omien kappaleidensa kerman taiten valittuihin lainoihin. Capital Beat tuntui keikan perusteella tyytyneen kohtalaisen helppoon ja palkitsevaan viihdyttäjän osaan, ilman suurta kiinnostusta soundin luomiseen tai muokkaamiseen. Ska-juna saatiin kuitenkin vetämään, ihmiset tanssimaan ja hetken ripsinyt sadekin lakkaamaan, joten parempi siis kiittää bändiä hyvistä yhteyksistä säidenhaltijaan.
Collie, Lily ja Fever
Reggae-dancehall-artisti Collie Buddzin oli määrä aloittaa telttalavalla kello 19:40, mutta miehen taustabändinä soittanut The New Kingston Band aloitti lavan ja yleisön lämmittämisen jo hyvissä ajoin varttia ennen laskettua aikaa. Bändi vastasikin odotuksiin asiallisesti soittamalla hypemaninsa johdolla rytmisesti tiukkaa ja soundillisesti umpikornia nyky-reggaeta. Bändin tahkottua aikansa myös itse herra Buddz saapui lavalle energiaa täynnä olevan oloisena.
Buddzin lauluääntä on tietyissä tilanteissa vaikea ottaa vakavasti. Kun rytmisen reggae-laulun oppikirjasta otettu julistava ulosanti yhdistyy valkoisessa kauluspaidassa ja pikkutakissa ympäri lavaa pomppivaan mieheen, on tilanteessa jotain hämmentävää. Vaan väliäkö ulkonäköseikoista, kun Buddz sai taustaryhmineen yleisön puolelleen ja sytkärit ja kännykät valaisemaan pimennettyä telttaa. Orastavaa väsymystä ja artistin mitäänsanomattomuutta oli kuitenkin tässä vaiheessa viikonloppua vaikea enää erottaa toisistaan, mutta mitään suurta fania Buddz ei itselleen saanut ainakaan tästä osoitteesta.
Seuraavana vuorossa olikin kohuttu ja monen odottama Lily Allen. Suurten tähtien luokkaan pääsyä oven takana odottava popsensaatio Allen antoi odottaa itseään hetken, mutta saapui kuitenkin lavalle ilman sen suurempaa hälinää. Suuri puheenaihe nousi esiin vasta ensimmäisen biisin jälkeen kun neito oli purskahtaa itkuun joka sanansa jälkeen. Mistään liikutuksesta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan tähti kertoi loukanneensa selkänsä ja hoidoksi annettu ruiske aiheutti laulajassa pientä tokkuraisuutta. Tämä piirre leimasikin ennen kaikkea keikan alkuosaa, kun koko yleistö tuntui joka biisin jälkeen pidättävän säälivästi hengitystään: "alkaako se taas itkeä, voi raukkaa. Sitä varmaan sattuu kamalasti." Lauluesitykseen tokkuraisuudella ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään vaikutusta, vaan Allen lauloi hennon vapisevalla vibratollaan itsensä taatusti niidenkin kuulijoiden sydämiin, joissa hänellä ei vielä ollut sijaa aiemmin.
Keikkaa ei voi missään tapauksessa sanoa mitenkään erityislaatuiseksi, mutta kaunista kuultavaa se toki oli. Illan ehdottomasti parasta antia olivat uusimmalta levyltä hitiksi noussut Fuck You, jonka Allen omisti selälleen, sekä Kaiser Chiefs -laina Oh My God. Hämmentävintä ja turhanpäiväisintä puolta edusti puolestaan Britney Spearsin Womanizer, jonka tehtävää setissä (niin kuin ehkä koko musiikillisessa todellisuudessa) ei voi kuin ihmetellä.
Illan lasereillaan päättänyttä Fever Rayta eivät aikataululliset rahkeet valitettavasti riittäneet katsomaan kuin parin ensimmäisen biisin ajan, mutta tuossa ajassa niin visuaalinen kuin musiikillinenkin anti kävivät selväksi. Hillittömän massiiviset laser-peitot kattavat koko yleisöä, kun staattisen hypnoottinen elektrokeitos porisee poppamies-hengessä lavalla. Näihin tahteihin oli kuitenkin sovitettava kotiin vievät askeleet, sillä tämänvuotinen Flow oli tullut onnistuneeseen päätökseensä.
