Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Arviot palaavat kesätauolta näin syyskuussa ja mukana ovat Jukka Eskola, Teflon Brothers, Mew, Tracedawn, Terveet kädet, Treblinka, Children Of Bodom, Capital Beat, The Megaphone State, Transkaakko ja Zero Nine. Tällä kerralla teemme valloituksen myös runouden puolelle ja arvioitavana on Jouni Hynysen äänikirja Mies katoaa.
MEW
No More Stories/Are Told Today/I'm Sorry/They Washed Away/No More
Stories/The World Is Grey/I'm Tired/ Let's Wash Away
Sony Music
Laskentatavasta riippuen Mewin viidennessä tai kolmannessa
pitkäsoitossa riittää pureskeltavaa. Nimihirviön taakse kätkeytyvä
musiikki ei ole kummallisista rytmeistä ja kappalerakenteistaan
huolimatta vaikeasti omaksuttavaa. Sen sijaan kokonaisuuden hallinta
muodostuu suuremmaksi koitinkiveksi. Albumi polveilee tarttuvista
kiemurariffeistä hauraisiin synamattoihin niin voimakkain kääntein,
että epätasaisuutta ei voi välttää.
Levy käynnistyy loistavasti liikkeelle. Sopivasti häiriintynyttä
avausraitaa seuraavat Introducing Palace Players, Beach
ja Repeatbeater ovat kekseliäitä ja outoja kappaleita, jotka
ovat tarttuvuudessaan esimerkillisiä. Vahvan alun jälkeen albumi
sukeltaa mitäänsanomattomuuteen, josta se nousee jälleen
Hawaii-raidassa loistoonsa. Myös albumin loppupuoliskolla
kuljetaan vuoristorataa viattoman kauneuden ja pompöösin välillä.
Viime kesän Ruisrock-vieras tulee esittelemään uutta albumiaan Suomeen
marraskuun lopulla. Livenä bändillä on yleensä olennaisessa osassa
sadunomaiset projisoinnit, jotka tukevat kappaleita. Juuri kuvitusta
tämä albumi ehkä kaipaisi, jotta se kantaisi koko mittansa samalla
loistokkuudella kuin huippuhetkensä.
Henri Turunen
JOUNI HYNYNEN
Mies katoaa
LikeVox
Kotiteollisuudessa kannuksensa ansainnut, suorasanainen äijäilmiön parrakas lippulaiva Jouni Hynynen jatkaa kirjailijanuraansa tällä kertaa runokirjan muodossa. Perinteisen paperiversion lisäksi Mies katoaa on julkaistu äänikirjana, jonka perusteella nämä rivit on kirjoitettu. Tarkasti artikuloiden ja mietteliäästi edeten Hynynen lukee tunnissa oman opuksensa cd-levylle.
Hynynen jatkaa tutuilla aiheilla, miehenä oleminen on edelleen vaikeaa, nyky-Suomen meininki kamalaa, työssäkäyvä keskiluokka halveksittavaa ja loppuun listataan kirjailijaa vituttavat aiheet. Lukuisat krapulapäivät tuoksahtavat tekstien välityksellä ja muutenkaan sisältö ei ole niin huumoripitoista kuin Rakkaudella Hynynen -pakinakokoelmalla, mutta muutamat naurut kirja kirvoittaa takuuvarmasti. Suositellaan nautittavaksi jallupullon jälkeisenä päivänä nihilistiseen olotilaan.
Jukka Hätinen
TEFLON BROTHERS
T
Monsp Records
Kotimaisen hiphopin kentällä vuonna 2009 ei juuri Teflon Brothersia
kovempaa ryhmää saattaisi kuvitella kuulevansa. Pyhimys, Heikki
Kuula, Voli ja manageri Wety mitä ilmeisimmin
tiedostavat tasonsa, ja käyvät kenties vaikeimman lajityypin, parodian,
kimppuun.
Levyn avausraitana kuultava Viimeinen puritaani onnistuu
tehtävässä lähes täydellisesti, niin ettei sitä kuunnellessa edes tarvitse
miettiä onko kyseessä parodia vaiko ei. Biisi toimii teknisiltä
ominaisuuksiltaan niin hyvin, ettei sisältöön alkuun ole tarpeen keskittyä
lainkaan. Sama pätee useampaankin albumin alkupuolen raidoista.
Pelihimo, ja ennen kaikkea sillä vieraileva Olli PA ovat
erittäin vakuuttavia. Malminkartanon peto puolestaan antaa jo
viitteitä siitä, etteivät tekijät lopulta kuitenkaan luota kuulijoidensa
arvostelukykyyn. Niin tuotannon kuin vokaalisosuuksien kohdalla parodiointi
viedään niin pitkälle, että vanhempikin ymmärtää, suurmestari
Eevil Stöön sanoja lainatakseni.
Loppulevy lipsuu turhan paljon ns. hassuttelun puolelle. Huippuluokan
osaajat viihdyttävät kyllä riimeillään, samoin tuottajaosasto, joka tulee
samalla hankkineeksi kannuksia suuremmille markkinoille. Vaikka nykytrendi
opastaakin kylmään rahastukseen vitsiä varjona käyttäen, ei näistä
tekijöistä monen uskoisi siihen pyrkivän. Tilaisuus on toki ennenkin tehnyt
varkaita. Ehtoopuolen biiseistä Veljee ei voi valita kestää vielä
useampia kuuntelukertoja.
Niko Toiskallio
ZERO NINE
IX
Poko Rekords
Kannuksensa jo 1980-luvulla ansainnut hardrock/heavy-legenda Zero
Nine jaksaa yhä porskuttaa. Toiminta ei enää ole niin aktiivista kuin
reilut parikymmentä vuotta sitten, mutta uutta levyä pukkaa aina silloin
tällöin. Ja mikäpä siinä, särmää löytyy edelleen vaikka ei aivan bändin
klassikkolevyjen White Linesin ja Intriguen tasolle
päästäkään.
Levy alkaa tarttuvalla Totally Stoned -biisillä. Terhakkaan
aloituksen jälkeen meno hieman tasaantuu, mutta kelpo ralleja riittää kyllä
monia muitakin. Oikeastaan skip-nappia tulee hamuiltua vain ällöslovarin
Crazyloving Youn kohdalla. Muuten levy rokkailee mukavasti ja
vahvasti 80-lukulaisissa tunnelmissa.
Eihän tässä(kään) mitään pyörää uudelleen keksitä, mutta luulenpa, ettei se
ole Zero Ninen tarkoituskaan. Tehdään sitä mitä osataan ja mistä nautitaan.
Antaa mennä vain!
Miki Peltola
THE CAPITAL BEAT
A Greater Fire
Stupido
Kun kulunut kesä alkaa olla enää pelkkiä muistoja ja kuratahroja festarifarkuissa, saattavat pimeyttä kavahtavat musiikinkuuntelijat kaivata jotain, mihin paeta syksyn synkkyyttä. Sellainen mansikkapaikka on nyt tarjolla The Capital Beatin esikoispitkäsoitto A Greater Firella, jonka takapotkupommitus huokuu kesäistä letkeyttä ja kiireettömyyttä.
Bändin soundi on esikoislevyllä perinteitä kunnioittavan orgaaninen, eikä minkäänlaisiin irtiottoihin tai kokeiluihin missään tapauksessa pyritä. Ja miksipä niin pitäisikään tehdä, kun Capital Beatin sunshine reggaeta huokuva soitto on juuri niin verkkaisen raukeaa kuin toivoa saattaakin. Laadukkuudestaan ja kiistämättömästä kyvykkyydestään huolimatta jokin seikka levyllä pykii pahasti. Kappaleiden melodinen anti on kyllä runsas, mutta niiden sävellyksellinen taso on kohtalaisen mitäänsanomaton. Edes puhallinsovitusten onnistuneet toteutukset eivät kykene pelastamaan monia kappaleita sävellykselliseltä tylsyydeltä. Kun tähän yhdistetään töksähteleviä pikkutuhmuuksia ja kliseisimpiä kielikuvia kuhisevat lyriikat, tulee välillä mieleen jopa kuulijoiden ymmärryskyvyn väheksyminen tai ainakin totaalinen välinpitämättömyys. Mukava poikkeus etenkin melodisen rikkauden ja mielenkiintoisuuden osalta on kaihoisan mollisävytteinen Miss Murder sekä C Starin tahdittama, rytmiikassaan ja puhallinsovituksissaan meksikolaissävyjä väläyttelevä päätösraita Big Daddy Buffalo.
The Capital Beat on pystynyt kehittämään ison hypen ympärilleen todella nopeasti, kiersihän bändi Suomen eturivin festivaaleja ennen ensimmäisenkään pitkäsoiton julkaisua. Kesäinen festari tai hikinen loppuillan tanssivääntö onkin oikea paikka näiden rytmien kuunteluun, kotistereoissa kuuntelukokemus on lähinnä kiusallinen.
Ilmari Ivaska
JUKKA ESKOLA
Walkover
Ricky-Tick Records
Jukka Eskola on yksi sukupolvensa arvostetuimmista
kotimaisista jazzartisteista. Muun muassa The Five Corners
Quintetin riveistä tuttu trumpetisti todistaa
Walkover-albumillaan, miksi näin on. Torsoksi jäävän First
Time -avausraidan jälkeen pyörähtää käyntiin sellainen mylly,
ettei sen pyörimistä halua pysäyttää ennen kuin viimeinenkin sointu on
pärähtänyt esiin.
Toinen albumin takaa löytyvä puuhamies on rumpali Teppo
Mäkynen, jonka vaikutus levyn rytmiikkaan on varmasti suuri. Juuri
eteenpäin vievä lennokkuus rytmipuolella takaa Eskolan kuulaalle
trumpettisoundille temmelyskentän, jonka miehen oivallukset täyttävät
ansiokkaasti. Albumin soundimaailma on suhteellisen sliipattu, mutta
mikstuuraan on saatu sopiva annos lämmintä juurevuutta.
Eskola tarjoilee viipyileviä kuvia, joita hän osaa oikealla hetkellä
lyödä pirstaleiksi säröäänillä, jotka tuovat elävästi Miles
Davisin. Tasapainoilu kauneuden ja roson välillä onnistuu.
Tunnelmat eivät missään vaiheessa äidy turhan kiiltokuvamaisiksi,
mutta soitto ei myöskään uppoa liian syvälle särmikkyyteensä.
Henri Turunen
CHILDREN OF BODOM
Skeletons In the Closet
Spinefarm Records
Bilefiiliksien nostamiseen lienee COB tämän levyn tarkoittanut, ja siihen se parhaiten myös toimii. Levy sisältää monia riehakkaita tunnelmia aina CCR:n Looking At My Back Doorista Britneyn Ooops!....I Did It Againiin, mutta kokonaisen levyn nielemiseen on vaikea pystyä. Ennen kaikkea levy on liian pitkä ja lisäksi versiot laulusta kuin laulusta toistavat siinä määrin toisiaan, ettei suuria elämyksiä synny. Omia tavaramerkkejään yhtye on viljellyt levylle niin paljon, että voi huomata yhtyeen suorastaan nauravan itselleen, ja toisaalta ehkä myös tiliotetta katsellessa. Oletettavaahan nimittäin on, että tämä myy. Parhaimmasta päästä kiekolla ovat Ramonesin Somebody Put Something In My Drink, joka jo alkuperäisversionaan on mainio bailubiisi ja Sepulturan Mass Hypnosis. Toimivaa on myös laittaa kiekolle yhtyeitä, joita bändi itse kokee tärkeiksi vaikutteiden tai yhteisen keikkailun vuoksi, joskin Andrew W.K.:n She Is Beautiful on aivan hirvittävää kuultavaa, täysin riippumatta esittäjästä.
Levyssä hyvää on muun muassa se, että yhtye on jaksanut kurkistaa valinnoissaan myös metalligenren ulkopuolelle, ettei tarjolla ole vain niitä ilmeisempiä aceshighta. Keskivertoista kivaa illanistujaisiin, mutta muussa käytössä tuskin saanee suurempaa kulutusta.
Hanna Valjakka
TRACEDAWN
Ego Anthem
Redhouse FMP
Kovasti kehuja puolitoista vuotta sitten ilmestyneellä debyyttialbumillaan
kerännyt Tracedawn on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, joka
kantaa komeasti nimeä Ego Anthem. Levy tarjoilee yhdeksän kappaleen
verran tiukasti ja tarkasti soitettua melodista death metalia.
Tuottajan- ja äänittäjänpallilla istunut
Stone/Sub-Urban Tribe -hemmo
Janne Joutsenniemi ja miksaajaguru
Mikko Karmila ovat pitäneet
huolen, että homma ei ainakaan soundeista jää kiinni. Soittopuoli on myös
enemmän kuin hyvin hallussa ja örinälauluja maustetaan paikoin jopa
yllättävän maalailevilla laulumelodioilla. Jotain kuitenkin puuttuu. Soundi
on ehkä jopa "liian hyvä". Albumilta jää kaipaamaan enemmän rähinää ja
turpaanvetoa.
Tracedawn on kuitenkin vielä niin nuori bändi, että tulevaisuus näyttää
lupaavalta. Uskon, että vuosien vieriessä yhtye saa moitteettoman
tekniikkansa oheen myös kipeästi kaivattua äijämäisyyttä. Hikeä lisää ja
pari mutkaa suoraksi niin homma alkaa olla aika hemmetin hyvin paketissa.
Miki Peltola
TERVEET KÄDET
Ihmisen poika pedon poika
Longplay Music / Kämäset Levyt
Hardcore-veteraanit piiskaavat 10 biisiä rockia laahausta vastaan uusimmalla EP:llään. Viisikymppinen Läjä Äijälä keuhkoaa tylyjä sadomaso- ja tuomionpurkauksiaan keskimäärin 67 sekuntia kestävien äkäisten riffirykäisyjen päälle. Vuonna 2009 Terveet Kädet ei välttämättä ole niin ajankohtainen kuin 80-luvun alussa, luodessaan kyseistä musiikkityyliä, mutta Ihmisen poika, pedon poika on myrskyvaroitus ja paskat housuun turauttava tukkapölly löysäileville junioreille. Tältä levyltä et löydä pullistelua, et heviä, et melodisia kertsejä, Ihmisen poika, pedon poika on ehtaa, äärettömän tiukasti soitettua hardcorea. Uhhh!
Jukka Hätinen
THE MEGAPHONE STATE
Home of the Knockout Artist
The Megaphone State
Tää ei kuulosta yhtään suomalaiselta. Rallienglanti ja tunkkainen
tuotanto eivät enää aikoihin ole olleet suomalaisen hiphopin pahimpia
kompastuskiviä, sikäli kuin sitä on kolmannella kotimaisella tuotettu. Nyt
ohitetaan ansoista jo monet muutkin. Ekow ja Simonsound eivät
ole noviiseja alan meikäläisellä kentällä, mutta ovat onnistuneet tekemään
albuminsa suuremmitta kohuitta.
Mestarisoundi Soundcheck 2007 -levyllä kuullun Keep
Movingin jälkeen Megaphone Statelle on sisällöllisesti tapahtunut
paljon, ja vaikkei parin vuoden takainen näytekään ollut lainkaan
samantekevä, on kehitys ollut pelkästään positiivista. Kaksikko löytää tällä
levyllä tasapainon suurin piirtein kaikessa, mikä 90-lukulaisen, jazzahtavan
tyylisuunnan huomioiden onkin tärkeää. Ekow:n vokaalisoundi pysyy koko levyn
ajan kasassa, pehmeänä, mutta sopivan raspisena. Biittipuoli on
takuulaatuisilla linjoilla, muttei silti kuulosta liian tutulta samplejen
tai muunkaan puolesta. Jos vielä omaperäisyys olisi samaa luokkaa kuin
kaikki muu toteutus, olisi tässä täysosuma erittäin lähellä.
Niko Toiskallio
TRANSKAAKKO
Kulo
Aarnihauta
Transkaakko on ollut tällä nimellä toiminnassa jo vuodesta 1995
ja samaa muusikkoporukkaa on ollut mukana meiningissä jo 1980-luvun
alkupuolelta. Kokemus kuuluu yhtyeen soinnissa. Kulo on
pullollaan varmaotteista kansanmusiikkivaikutteista musisointia, jossa
on vahva vivahde progressiivista rockia. Yhtyeen juureva ja väkevä
ilme vetää puoleensa.
Albumille on valikoitunut kolmetoista raitaa, joista jokainen on
omanlaisensa matka eri puolille maailmaa. Sanoituksissa sen sijaan
pysytään suomalaisessa perinteessä. Yhdistelmä toimii hienosti. Vaikka
yhtyeen otteet voivat olla enemmän populaarimusiikkia kuunnelleelle
liiaksi kansanmusiikkia, ei bändin ilme ole missään nimessä puisevan
vanhakantainen. Pikemminkin tuoretta.
Tasapainoisen albumin huippukohdaksi nousee keskivaiheilla oleva
ponteva Tür, jonka painostava ote tuo vahvasti mieleen
Magyar Possen. Kappaleessa on vahva kulkemisen tuntu. Tämä
tunne muodostuu myös kokonaisuudesta. Levy on matka, jonka haluaa
kokea uudelleen.
Henri Turunen
TREBLINKA
Muistatko...?
100nisti Levyt
Juggling Jugularsin riveistä sekä Toisen Vaihtoehdon päätoimittajana tunnetun Jantsa Kärkkäisen ja Klamydialla nimeä tehneen Vesku Jokisen Treblinka teki lyhyeksi jääneellä urallaan kourallisen hardcore-biisejä, jotka nyt on kerätty yksiin kansiin. Kärkkäisen kirkassilmäisen nuoren idealistin paatoksella kirjoitetut sanoitukset ja Jokisen säveltämät punkrallit ovat 20 vuotta myöhemminkin tiukan kuuloisia ja ajankohtaisia, vaikka paikoin naiiveja lyriikoita sekä tuhnuisia soundeja kokoelmalta löytyykin.
Klamydiasta inhoreaktioita saavien on turha huolestua, vain Sauna edustaa pippelihuumorirallatusosastoa, muutoin tykitetään synkkää hardcore-punkia, josta paikoin tulee Amebix-mielleyhtymiä, eikä vähiten Jokisen napakan kannutuksen johdosta. Muistatko...? on ehdoton kulttuuriteko suomipunkista, hardcoresta ja crustista kiinnostuneille. Kun alkuperäisiä julkaisuita on lähes mahdoton löytää, jää Treblinkan kaltaisiin bändeihin tutustuminen usein namedroppailun tasolle tai ne vaipuvat kokonaan unholaan.
Jukka Hätinen
