Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Lokakuussa mukana ovat Cosmobile, Kiana, Steel Mammoth, Plutonium Orange, Jarkko Martikainen, Ensiferum, Mika Rättö, The Valkyrians ja Pörsänmäen Sanomat - Tribuutti Jaakko Tepolle -kokoelma.
JARKKO MARTIKAINEN
Toivo
Levy-yhtiö
Kun albumin avausraita Polte päästä Paratiisiin alkaa soida,
meinaa pakahtua Martikaisen taitoon pyöritellä sanoja niin
sulavasti. Sanoituksissa mennään kansantajuisesti syvälle elämän eri
sektoreille. Kappaleet ovat kuin pieniä mestarinovelleja ja esseitä.
Pitkäsoiton sävellyksellinen anti sen sijaan jää vaatimattomampaan
rooliin.
Martikainen on jo aiemmilla soololevyillään pitäytynyt soitossaan
perusasioiden äärellä. Valinta on toiminut tappavan tehokkaasti.
Toivon kohdalla linja alkaa kuitenkin tuntua jo pahasti
kuluneelta. Kappaleet pohjautuvat pääosin kitarakomppeihin, jotka
eivät kekseliäisyydessään päätä huimaa ja melodiatkin ovat
tutunoloisia jo maestron aiemmista tekeleistä. Jälki on sinänsä
perusvarmaa, mutta tällainen keskitien kulkeminen on useimmiten myös
hemmetin tylsää.
Toivo on tekstillisesti niin vahva, että on harmillista, ettei
samanlaista rikkautta ole ammennettu myös soitannolliselle puolelle.
Toivossa on kuitenkin hyvä elää, että soitto ja sanat saadaan
balanssiin tulevissa tuotoksissa.
Henri Turunen
PLUTONIUM ORANGE
Volume
Firebox Records
Muun muassa yhden entisen ja nykyisen Swallow The Sun -miehen sisällään pitävä Plutonium Orange ei ole yhtyeenä enää uusi, vaikka levytyksellisesti ollaankin vasta päästy debytointiasteelle. Kokemus kuuluu myös runsaalla kädellä, sillä hyvin harvoin ensimmäistä kokopitkäänsä tekevä rock-henkinen orkesteri pääsee tällaiseen sielukkuuteen, mitä Volume pitää sisällään. Orkesteri on onnekas, jos se onnistuu yhdessä rockaavan materiaalin perustekijöissä eli tarttuvuudessa, mutta nämä miehet ovat onnistuneet luomaan musiikilleen myös sielun. Samalla materiaali on niin tehokasta, että albumia huomaa pyörittävänsä uudelleen ja uudelleen, aina vain ihastuen. Materiaali jää myös sopivasti järsimään aivokurkiaista niin, että kappaleita huomaa myös hyräilevänsä omin päin.
Levy on sikäli tasainen, että kappaleiden järjestykseen laittaminen on vaikeaa. Selkeinä kohokohtina voi kuitenkin mainita loistavan avausbiisin One of Us, heti seuraavan Killer by The Road, puolivälillä nostattavat Glow ja Waiting for the Gun, jossa on albumin ehkä paras melodiakulku ja kenties levyn hittipotentiaalisimman raidan Bring Out Your Dead. Tasaisuudesta kumpuaa levyn ainut heikko kohta, joka saa pudottamaan puolikkaan tähden, parissa kappaleessa olisi voinut toivoa vaihteen lähtevän vieläkin äkäisemmin silmään.
Hanna Valjakka
STEEL MAMMOTH
Nuclear Ritual
Musapojat
Juurevia southern rock -riffejä viljelevä, niitteihin ja nahkaan verhoutunut New Wave of Finnish Heavy Metal -superkokoonpano Steel Mammoth julistaa Nuclear Ritualin olevan orkesterin kansainvälinen läpimurtoalbumi. Enpä tohtisi mennä väittämään vastaan soramontulla nuotion äärellä sarvikypärä päässään ja ilman paitaa patsastelevalle sällille, joten pitäydytään musiikin fiilistelyssä.
Vimmaiseen kitarointiin ja sekopäiseen rähjäämiseen yltyvä The Shakall läpsäyttää avokämmenellä unihiekat silmistä. King of the Damned on häikäilemättömän tarttuva hittiralli. Pharaoh Overlordin suuntaan flirttaileva nimikkorata petaa albumin jälkipuoliskon Cerebral Acidille, joka sisältää tiukimmat Steel Mammoth -riffittelyt ja Mammoth Sun Bacterian ohella parhaan kertsin.
Napakoiden NWOFHM-biisien riffimyllyjen ja iskevien kertosäkeiden jälkeen albumin päättävä Extinctionin psykejunnaus pääsee yllättämään kuin GHB tuopissa. Jos allekirjoittanut saisi päättää, Nuclear Ritual olisi orkesterin kansainvälinen läpimurtoalbumi. Huumorimusiikiksi tämän luokittelevat ansaitsevat dekapitaation Steel Mammothin tanassa olevasta moottorisahasta.
Jukka Hätinen
KIANA
Abstract Entity
Symbolic Records Finland
Tuotantonsa puolesta ammattimaisen kuuloiset debyyttialbumit eivät ole
enää mikään harvinaisuus. Tämän todistaa myös Kianan
Abstract Entity. Ensikuuntelulla levy kuulostaa pätevältä
melodeathilta. Soitto kulkee, laulut ja örinät on hoidettu
kelvollisesti ja eri instrumentteja ei tarvitse naama irveessä etsiä
muiden alta. Noin kymmenen kuuntelukerran jälkeen olikin joku kappale
tarttunut päähän soimaan. Vaan mikä kappale oli kyseessä? En tiennyt,
enkä ollut aluksi edes varma oliko kappale Kianan levyltä. Tässä
piileekin Abstract Entityn suurin ongelma, sen kappaleet eivät juuri
erotu toisistaan ja ne kuulostavat vain yhtyeen esikuvilta In
Flamesilta ja erityisesti Killswitch Engagelta. Naiivit
lyriikat ja muutama kielioppivirhe eivät auta asiaa.
Sävellystä vaivaa sama ongelma kuin tuotantoa. Riffit ja
kappalerakenteet seurailevat toimiviksi todettuja kaavoja. Jos
Abstract Entity olisi julkaistu viisi vuotta sitten, olisi se ehkä
ajankohtainen julkaisu. Nyt se kuitenkin päätyy täyttämään kevyen
taustamusiikin soittolistaa. Mikäli Kiana aikoo seuraavalla levyllään
nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle on jätkien pakko laajentaa
musiikillisia horisonttejaan, jättää esikuvat kauas taakseen ja alkaa
kirjoittaa aidosti omia kappaleitaan.
Erno Nikkola
ERI ESITTÄJIÄ
Pörsänmäen Sanomat - Tribuutti Jaakko Tepolle
Edel Records/Hytinä-levyt
Jaakko Tepon piruilevat tekstit ovat näinä työttömyyden ja leipäjonojen aikana jälleen hyvin ajankohtaisia. Mitä tehdä kun on jo toinen sukupolvi kortistossa vanhempien sinne jäätyä edellisessä ja lasten uusimmassa lamassa? Edellinen sukupolvi pakeni Dallasin Pamelan luo, minne menisi nykyinen?
Levyllä tunnetut ja vähemmän tunnetut artistit antavat uutta potkua Tepon biiseille hyvinkin vaihtelevassa hengessä. Levyltä löytyy kaikkea hevistä hiphopiin ja tämä saa pidemmässä juoksussa myös skippaileimaan heikoimpia kappaleita kirjon ja levyn pituuden ollessa sen verran suuri, että levyä riittää muutaman ohituksen jälkeenkin. Parhaiten versioinnissaan onnistuvat Nightwish, Eläkeläiset, Happoradio, Värttinä, Micragirls, Jarkko Martikainen ja Sössölandian Kultakurkut. Yhtyeet ovat onnistuneet hyvin tavoittamaan kappaleiden hengen ja samalla tekemään versioista omiaan. Lieneekö hengen tavoittamisessa osittain kyse siitä, että valittujen yhtyeiden juuret ovat usein samoilla seuduilla Tepon kanssa. Niille, joille Tepon materiaali ei ylipäätään kolahda, ei tämä levy tuo helpotusta, mutta jos arvostaa paikoin kriittistäkin trubaduuriperinnettä tuo levy biisejä ehkä himpun verran lähemmäksi juuri tämän hetken yhteiskunnallisia ongelmia.
Hanna Valjakka
COSMOBILE
Making Do
Fullsteam Records
Cosmobile äänitti uuden albuminsa jo viime vuoden puolella
ilman tietoa julkaisijasta. Bändi saikin etsiskellä hetken levylafkaa
ennen kuin tuotos tarttui Fullsteamin haaviin. Olisi ollut harmi,
mikäli julkaisijaa ei olisi löytynyt, sillä Making Do on mainio
kooste yhtyeen kulmikasta soittoa.
Helsinkiläistyneen trion sointi kuulostaa aluksi hyvin raa'alta. Se
on nykyaikaiseen tuotantokulttuuriin verrattuna varsin
koristelematonta ja pelkistettyä. Kolmikon yhteistyöstä kuitenkin
alkaa kuuntelukertojen kasvaessa löytää yhä uusia vivahteita.
Perinteinen amerikantuoksuinen kitarointi yhdistyy paikoin
eksoottisiin rytmeihin tuoreella tavalla. Yksinkertaisuudessa
pysyminen on yksi yhtyeen tehokeinoista. Esimerkiksi levyn
tykkiraidassa Quiet Town jää vahvoihin melodioihin odottelemaan
vyöryviä laulustemmoja ja kasvattelua. Vaan kun bändi pysyykin
tiukasti pelkistetyssä triosoundissaan, biisi alkaa kiusallisesti
myllertää mielen perukoilla. Ja pakkohan se on sitten uudestaan
kuunnella.
Cosmobile on väistänyt albumillaan cd-aikakauden kirouksen, jossa
levyt tuupataan väkisin täyteen. Nyt 35 minuuttia kestävä kokonaisuus
kantaa mittansa hyvin, herättää nälän. Lisää on saatava.
Henri Turunen
THE VALKYRIANS
The Beat of Our Street
Stupido
The Valkyriansin vuonna 2006 julkaistu esikoisalbumi High and Mighty pisti takuuvarmasti ruudut raidalle ja henkselit solmuun kaikilta kotimaan rude pojilta ja tytöiltä. Kotimainen 2-tone soi vähintään yhtä komeasti kuin sen brittiläiset esikuvatkin. Nyt käsillä olevaan kakkosalbumiin The Beat of Our Street onkin ladattu roppakaupalla paineita ja yksi keskeinen kysymys: pystyykö levy vastaamaan debyytin järjettömän energiseen tanssiinkutsuun?
Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että parhaimmillaan valkyyrit tanssittavat edelleen tutun svengaavalla groovellaan. Esimerkiksi Not This Time on hulvattomine urkulurituksineen, pettämättömän imevine bassoineen ja tanssikomppeineen yksinkertaisesti erinomaista tanssimateriaalia. Jopa laulaja Jussi "Angster" Erosen Finglish sulautuu edellisen levyn Rankin' Fullstopin tapaan luontevaksi osaksi Jamaikalta haiskahtavaa kokonaisuutta. Yleisesti uuden levyn variaatio on edeltäjäänsä huomattavasti laajempaa, ja mukana on esimerkiksi varhaiselta reggaelta vivahtavia temponlaskijoita, jotka kuitenkin svengaavat mallikelpoisesti. Levy ei sen sijaan lunasta odotuksia siinä mielessä, että viisitoista kappaletta on yksinkertaisesti vähän turhan paljon, eikä taso kanna millään koko levyn mittaa. Albumi on toki ennen kaikkea hauskanpitoa, mutta esimerkiksi Taikonaut Reggae ei kyllä edes naurata, olkoot miten aitoa kiinalaista avaruusmusiikkia tahansa. Karsiva käsi ei olisi ollut pahitteeksi levyn koostamisessa.
On aivan liian paljon sanoa, että The Valkyrians pettäisi uudella levyllään. Aavistuksen tyhjäksi se kuitenkin jättää. Odotin tästä levyä, jonka voimalla jaksaa polkata läpi pimeän talven. Jatkan etsintääni.
Ilmari Ivaska
ENSIFERUM
From Afar
Spinefarm Records
Se taika, mikä Ensiferumissa oli joskus aikoinaan, on mielestäni puuttunut jo edelliseltä levyltä, eikä uutukaisella tähän tule muutosta. Tuntuu, että eeppisiksi tarkoitetut kappaleet ovat yksinomaan pitkästyttäviä, eivätkä lainkaan innovatiivisia ja menevämmiksi tarkoitetut palat ovat moneen kertaan kuultua sisällötöntä hilipatihippaa. Uusimmalla parhaat kappaleet ovat levyn intron jälkeen avaava By The Dividing Stream ja levyn normaaliversion päättävä The Longest Journey (Heathen Throne Part II). Kun kohokohdat sijoittuvat näin eri puolille levyä se tarkoittaa väistämättä, että muun levyn ajan ehtii pitkästyä ja pahasti.
Hyvin tutuin eväin Ensiferum on tässä paketissa liikkeellä, mutta nämä tutut elementit on kuultu jo monesti. Parhaimmillaan, kuten By The Dividing Streamissa, päästään aidosti mahtipontisiin tunnelmiin, mutta yleisimmin homma latistuu. Eräs tuttuni kommentoi nykyisen folkmetallin muistuttavan usein Pata kakkosen melodiaa tuplabasareilla ja sitä tämäkin levy raivostuttavimmilta osiltaan on, kuten Twilight Tavernissa. Levyyn on vaikea tarttua, koska biiseissä ei ajoittain tunnu olevan minkäänlaista johtoajatusta ja kaahauskin hoidetaan vain kaahauksen vuoksi. Pakko on myös mainita, että Jari Mäenpään lähdettyä yhtyeen keulilta katosi siinä määrin suuri joukko karismaa, että sen kuulee levyltäkin edelleen.
Hanna Valjakka
MIKA RÄTTÖ
Polkupyörällä Vuokkopenkereelle
Ektro Records
Kun luin levy-yhtiön sivuilta uutisen Mika Rätön tulevasta,
ihmettelin, missä ihmeen välissä porilainen monilahjakkuus on
sellaisenkin ehtinyt nauhoittaa. Miehen lusikka on jo pelkästään
Kuusumun Profeetan ja Circlen sopissa niin syvällä, että
siinä olisi jo monelle musiikkimiehelle puuhaa riittämiin. Hämmennys
hälvenee hieman, kun levynkansista selviää, että kappaleet on
nauhoitettu jo vuosina 1996-97.
Polkupyörällä Vuokkopenkereelle avautuukin juuri parhaiten
tässä valossa. Se on matka Rätön pöytälaatikkoon, josta on
löydettävissä risteyksiä myöhempien aikojen polkuihin. Kokonaisuus on
sekava. Se on luonnosmainen viritelmä, jossa poukkoillaan hienoista
oivalluksista epämääräisen tukkoisiin sfääreihin. Tyylin virittämistä,
joka on nyt uudella vuosituhannella puhjennut kukkaansa.
Näin jälkikäteen analysoitaessa levyltä on helposti huomattavissa
Rätön kiinnostus teatraaliseen ilmaisuun, mutta myös selviä
yhtymäkohtia miehen tuoreempaan suomenkieliseen tuotantoon on
löydettävissä. Itsenäisenä teoksena Polkupyörällä
Vuokkopenkereelle ei nouse valiokastiin, mutta mielenkiintoinen
tutkimusmatka artistin alkutaipaleelle se eittämättä on.
Henri Turunen
