Kun Petteri Sariolan debyyttialbumi Silence! näki päivänvalon muutama vuosi takaperin, alkoi musiikkipiireissä kuhina uudesta kitarataiturista. Mullistavaa nuorukaisen soittotyylissä oli se, että vaikka äänessä oli vain yksi mies kitaransa kera, kuulosti lopputulos siltä kuin minimalistinen trio olisi soittanut. Miehen slam-kitaroinniksi nimitetty soittotapa on tietynlaista soitinakrobatiaa, mutta Sariolan käsittelyssä lopputulos ei kuulosta mitenkään vaikealta instrumenttirunkutukselta, vaan se on helppoa vastaanotettavaa.
- On vähän vaikea määritellä, milloin aloin tehdä varsinaisesti tätä soolojuttuani. Olen nimittäin soittanut klassista kitaraa jo pienestä asti. Joskus 2000-luvun alkupuolella innostuin Michael Hedgesin tyylistä, jolla hän soitti metallikielistä akustista kitaraa siten, että soitossa kuului monia eri elementtejä. Alunperin lähdinkin imitoimaan hänen tyyliään. Släppäilin kitaraani ja hain vähän Primus-henkisiä bassokuvioita. Sittemmin olen lisännyt tyyliini sellaista singer-songwriter-otetta poprock-asenteella.
Siihen, että Sariola soittaa soolona on yksinkertainen selitys. Hän naureskellen kertoo, ettei ole vaan saanut bändiä kasaan, joten on pitänyt soittaa yksin.
- On minulla ollut monenlaisia bändivirityksiäkin, mutta usein niissä on käynyt niin, ettei ole ollut esimerkiksi basistia paikalla, joten olen sitten soittanut kitarallani bassomaisia juttuja samaan aikaan.
Bändikavereita vaille jääneen taiturin nousussa voi kuvitella jotain hyvin elokuvamaisia draamankäänteitä. Levy-yhtiökiinnityksen mies kuitenkin pokkasi sangen helpohkonkuuloisesti.
- Siskoni on mukana Rajaton-lauluyhtyeessä ja heillä oli jonkinlaiset pikkujoulut, jonne minäkin sitten tulin soittamaan. Siellä sitten Plastinka levy-yhtiö kiinnostui jutustani. Että suhteellisen mutkattomasti se homma meni.
Hiljaisuudesta! Vaiheeseen
Puhuttaessa Petteri Sariolasta keskitytään useimmiten tämänkin artikkelin alkuosiossa pääpainon saaneeseen huomiota herättävään soittotyyliin. Tämän mielenkiintoisen seikan varjoon on jäänyt se, että artisti on myös varsin kelpo biisintekijä. Jo Silence!-debyytti sisälsi muutamia hittiraitoja, mutta uusi Phases on vielä vahvempi kokonaisuus. Sariola alkoi tehdä kappaleita uudelle albumilleen heti ensimmäisen ilmestyttyä.
- Levyn avaava Distorted oli ensimmäinen kappale, jonka tälle levylle tein. Minulla on tapana aina tehdä jutuista vähän suuruudenhulluja ja minulla onkin ollut mielessäni trilogia, jonka nämä kaksi jo ilmestynyttä albumia ja vielä myöhemmin ilmestyvä pitkäsoitto muodostavat. Niiden merkityksiä sitten voi kukin miettiä tahollaan.
Silence! ei pitänyt sisällään laulua kuin kolmessa biisissä, mutta uudella albumilla vahvat laulumelodiat ovat pääosassa. Myös rytmi ja tietynlainen svengi ovat vahvemmassa roolissa uutukaisella. Levyjen tekotavassa oli eroavaisuuksia, jotka selittävät kehityksen.
- Ensimmäisen albumin kappaleita tein pääosin kotioloissa metallikielistä akustista kitaraani näppäilen. Biiseihin tuli sellainen aika meditatiivinen fiilis. Uuden pitkäsoiton kappaleet syntyivät puolestaan keikkatilanteissa. Halusin mukaan enemmän laulubiisejä ja sitä singer-songwriter-meininkiä.
Sariolalla on tällä hetkellä ikää mittarissa 25 vuotta, joten nuoreen päähän vielä tarttuu oppia kokemuksen karttuessa. Edellinen albumi opetti paljon uutta pitkäsoittoa varten.
- Ensimmäisen levyn kohdalla tuli kokeiltua kaikenlaisia juttuja, joista osa toimi ja osa ei. Kun nyt tiesi äänittämisestä ja studiotilanteesta paljon enemmän, pystyi ottamaan paljon rennommin. Oli hyvä, että pystyi tekemään asioita nyt luottavaisin mielen juuri sillä lailla kuin ne tulevat luonnostaan.
Apukäsiä levylle ja keikalle
Vaikka Sariola kykenee täyttämään soitollaan ja laulullaan parhaimmillaan neljä tonttia kerrallaan, Phasesilla on mukana myös apuvoimia. Levyn tuottanut ja miksannut velipoika Jyri Sariola soittaa levyllä lyömäsoittimia, Heini Ikonen laulelee taustoja ja muun muassa Rolling Stonesissa soittanut Doug Wimbish vierailee muutamassa kappaleessa basson varressa. Yhteistyöstä bassotaiteilijan kanssa teki jännittävää se seikka, että hän on Sariolan suuri idoli.
- Jo ensimmäisellä albumilla oli jonkin verran apukäsiä, mutta tässä niitä on tosiaan enemmissä määrin. Oli älyttömän hienoa, kun saatiin Doug Wimbishin soittoa levylle. Meillä sattui olemaan yhteinen tuttu, jonka rohkaisemana laitoin ujoa fanimailia Dougille ja kysyin, haluaisiko hän soittaa levylläni. Ja hän halusi. Sitten läheteltiin tiedostoja toisillemme, joten Suomessa hän ei käynyt mitään narulle soittamassa. On meillä kuitenkin sen verran ollut puhetta tulevasta, että jos ja kun hän tulee Suomeen, niin sitten voitaisiin yhdessä jotain soitella.
Myös monilla tulevista keikoista Sariolalla on soittajia ja taustalaulajia rinnallaan. Keikkoja kitaravirtuoosille on siunautunut yhä enenevissä määrin ulkomailta. Esiintymiskalenteria katsellessa tuleekin mieleen, ovatko rajantakaiset konsertoinnit artistin prioriteetti.
- Ei ulkomaan keikat sinänsä mikään ykköstavoite ole. Myös kotimaassa on toki mukava esiintyä. Silti ulkomailla on tosi mukavaa soittaa, joten niitä keikkoja nyt tehdään niin paljon kuin voidaan. Kliseisesti voisi sanoa, että niin kauan tehdään tätä, kun se on kivaa.
