Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Marraskuun pinossa ovat Hanoi Rocks -DVD, Sami Kukka, Kuusumun Profeetta -DVD, Los Bastardos Finlandeses, Timo Lassy, Daisy, Opium Warlords, Agnes, Manna ja Hassisen Kone -boksi.
HANOI ROCKS
Buried Alive
Backstage Alliance
Kuten varmaan moni teistä jo tietääkin, laittoi Hanoi Rocks pillit
pussiin tämän vuoden pääsiäisen tienoilla soittamalla kuuden päivän aikana
peräti kahdeksan keikkaa Helsingin Tavastialla. Nyt tuo vihonviimeinen veto
on julkaistu dvd:nä.
Oli herroista Monroe ja McCoy mitä mieltä tahansa, on se
kiistaton tosiasia, että miesten kynästä on vuosien varrella lähtenyt monta
ikivihreäksi luokiteltavaa veisua. Toinen tosiasia on se, että Hanoi Rocksin
viimeisin kokoonpano oli helvetin tiukka rokkipumppu. Kun nämä kaksi seikkaa
laitetaan yhteen niin ei liene yllätys, että Buried Alive on aivan
loistava konserttitaltiointi. Reilusti yli kaksi tuntia kestävä keikka ei
väsähdä missään vaiheessa, ja mainio fiilis välittyy kotisohvalle asti.
Miellyttävää on myös se, että soittoja ja lauluja ei ole lähdetty
korjailemaan jälkikäteen. Jos menee hiukan vierestä niin antaa mennä vaan!
Keikan lisäksi levyltä löytyy reilu kymmenminuuttinen "dokumentti" Hanoi
Rocksin viimeisestä viikosta sekä liuta valokuvia samalta ajalta. Dokkari on
sinänsä ihan hauska pätkä vaikka informaatioarvo ei kovin suuri olekaan.
Buried Alive on varmasti joka Hanoi-fanin pakkohankinta ja hieno päätös
hienon bändin hienolle uralle. Nostan hattua herroille, että osasivat
lopettaa homman näin arvokkaasti ja tyylikkäästi.
Miki Peltola
DAISY
Daydream
Elements Music
Daisy kiristää tahtia. Kun debyytti- ja kakkoslevyn välillä ehti vierähtää viisi vuotta, seuraa uutukainen Daydream vain puolitoista vuotta perässä. Tämän voisi ajatella tarkoittavan kokonaisuuden yksinkertaistumista edellisen It's About Time -levyn loputtomista koukeroista, mutta mistään sovituksellisesti riisutusta levystä ei Daydreamin kohdalla voi puhua.
Jotain on silti tapahtunut. Kun It's About Time oli millintarkkaan hiottu jokaikisestä kulmastaan, kuulostaa Daydream hivenen rosoisemmalta - ainakin Daisyn mittakaavassa. Levyn luonnollisuus on hyvällä tavalla yllättävää ja sen säröisen suriseva yleiskuva luo hauskaa kontrastia aika ajoin turhankin ilmeiseen soft rock -materiaaliin. Kokonaisuutena levy tarjoaa niin avausraita Annie's Lipsin ja Church of Tonen kaltaisia pirteitä pop-paahtoja kuin The Weightin kuuloisia tunnelmapalojakin. Pirteydestään huolimatta Daydream on kuitenkin sävellyksellisesti selvästi edeltäjiään vakavasävyisempi, mikä muodostaa toisen vastavoiman levyn aavistuksen rupiseen äänimaailmaan. Tätä kuvastaa erinomaisesti vaikkapa ensilohkaisuna levyltä poimittu Rude Awakening, jossa terävä melodisuus ja retrofuturistiset kosketinsovitukset yhdistyvät pienoiseen AOR-flirttailuun.
Mikään tajunnanräjäyttäjä Daydream ei välttämättä ole, mutta se pitää silti Daisyn riman korkealla. Samalla se osoittaa, että onnistuneesta edellisestä levystä huolimatta ei ole pakko jäädä paikalleen junnaamaan. Jos Daydreamin Suck on the Bosomissa vikitellään jo countrya, mitä onkaan odotettavissa seuraavalla levyllä? Mitä, ja koska?
Ilmari Ivaska
KUUSUMUN PROFEETTA
Myrskyn silmään
Kuukaikumo
Kuusumun Profeetta ei ole aktiivisimmin keikkailevia bändejä
maassamme. Nyt kuitenkin on mahdollista sukeltaa bändin livemeininkiin
kotisohvalta käsin. Myrskyn silmään -dvd:n keskeisin sisältö on
nimittäin Porin teatterissa 25. elokuuta 2007 kuvattu
konserttitallenne. Kahteen osaa jakautunut spektaakkeli kertoo hyvin
siitä, millainen porilaisyhtye on elävänä.
Julkaisun kuvallinen ilme on paikoin varsin kotikutoinen, mutta
eritasoisten kameroiden läpi katseltuna päästään paikoin hyvin
lähellekin bändiä. Kuvauksessa ja leikkauksessa on tekemisen meininki,
joka on aina hehkunut myös itse bändistä. Hieman epätasainen ja
rosoinen kuvamateriaali sopii tähän loistavasti. Ääniraita on niin
kelpoa, että kotioloista uppoaa teatterin tunnelmiin helposti.
Konsertissa Kuusumun Profeetalla on peruskokoonpanonsa lisäksi
lisäpuhaltajia, jousisoittajia sekä pieni taustakuorokin.
Settilistalla on materiaalia vuosien varrelta, joten dvd-julkaisu
paketoi kokoon hienosti yhtyeen tähänastista uraa. Levyn
lisämateriaali tuntuu jokseenkin turhalta komean konserttitaltioinnin
rinnalla.
Henri Turunen
LOS BASTARDOS FINLANDESES
El Grande's Saloon
100% Record Company
Los Bastardos Finlandeses on ehtinyt lyhyellä urallaan jo kolmanteen
pitkäsoittoonsa. El Grande's Saloon tarjoaa reilun puolituntisen
tuhtia hieltä ja viinalta haisevaa rokettirollia. Tästä on hienostelu
kaukana ja hyvä niin.
Tätä levyä on turha arvioida analysoiden ja pohtien. Tämä levy lyödään
soittimeen, pyöräytetään nupit kaakkoon, laitetaan aivot narikkaan, avataan
olut (tai jopa jotain vahvempaa) ja annetaan palaa. Jos ei toimi niin
kannattaa vaihtaa lääkitys.
Tästä levystä on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa mitään. Ok, tuleehan
tästä Motörhead mieleen ja herkimmissä kohdissa on aavistus
AC/DC:ta, mutta mitä sitten? Pääasia on, että paska haisee ja banjot
soi!
Miki Peltola
TIMO LASSY
Round Two
Ricky-Tick Records
Ricky-Tick Recordsin artistit, etunenässä The Five Corners
Quintet, ovat nostaneet kotimaisen jazzin profiilia
kansanväliseen, mutta myös kansantajuiseen suuntaan. Myös Viiskulman
kvintetissä vaikuttava Timo Lassy on yksi tämän renessanssin
edustajista. Miltei kaikissa levy-yhtiön albumeista on pääosassa
groove, jota menevät soolosoitin-teemat tukevat. Soundimaailma on yhtä
aikaa modernin viileää ja inhimillisen retroa. Nämä kuvaukset sopivat
myös Lassyn kakkosalbumin kuvaukseen.
Levyn kahdeksan kappaletta ovat jälleen taattua Ricky-Tick-laatua,
mutta samalla tämä niin tuttu soundi jättää valjun yllätyksettömyyden
maun. Round Two on ilmeeltään pirteä ja pirun tyylikäs. Siinä
on myös särmää, mutta olennainen vaarallisuuden tunne loistaa
poissaolollaan. Levy kieputtelee sulavasti polkujaan, mutta välillä
toivoisi soiton irtautuvan raiteiltaan ja seikkailevan syrjäteitä.
Levyllä on mukana soittamassa miltei koko The Five Corners Quintetin
miehistö ja osassa kappaleista vierailee laulussa komeaääninen José
James. Tekijämiehistä siis kyse, ja siltä myös meno kuulostaa.
Kokonaisuudessaan albumi on pätevää sointia, paikoin vähän liiankin
pätevää.
Henri Turunen
MANNA
Songs of Hope and Desire
Suomen Musiikki
Kaksi ja puoli vuotta sitten debyyttialbuminsa Sister julkaissut Manna ei alun perin herättänyt suurta kiinnostusta. Ylituotetulta täsmäiskulta haiskahtanut esikoinen osoitti kuitenkin potentiaalia, jonka artisti on onnistunut vangitsemaan syyskuun lopussa ilmestyneellä Songs of Hope and Desire -albumilla kiitettävän hyvin.
Levyn äänimaisema on jylhän etäinen - aika ajoin jopa terävän kulmikas - ja sitä tuntuu määrittävän hyvin monissa kohdin levyn toisena tuottajana häärineen Mikko Joensuun musiikillinen näkemys. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kitarat surisevat ja kirskuvat urkujen ulistessa ja Markus Joensuun soittamat rummut kumisevat eleettömästi. Pakottoman ja luonnollisen kuuloisen kokonaisuuden keskiössä on kuitenkin onneksi Mannan itse säveltämä, kauttaaltaan laadukas biisimateriaali, josta puhuttaessa on syystä usein mainittu PJ Harveyn kaltaisten artistien nimiä. Sävellyksellisesti Manna liikkuu samoilla vesillä kotoisen Astrid Swanin, mutta toteutus antaa levylle silti hyvin omanlaisensa äänikuvan. Toivon ja halun laulut taipuvat uhmakkaaseen valliin esimerkiksi Holy Dirty Gamessa, jossa itsevarmuutta uhkuvan Mannan lämmin ääni yhdistyy alati kasvavaan junnaukseen. She Moves -kappaleessa on aidon koskettavaa melodisuutta, samoin kuin levyn päättävässä Olivia's Songissakin. Levyn terävimpään kärkeen kuuluu ehdottomasti myös soittoaikaa ja huomiota kerännyt Some Girls, Some Boys, joka saa kuulijan huojumaan huomaamattaaan kappaleen mukana jopa kevyessä kotikuuntelussa.
Songs of Hope and Desire on oikein hyvä levy. Se on raikas ja mukavasti yllättävä. Näinkin kulmikkaan kokonaisuuden toivoisi kuitenkin yllättävän uudelleen joka nurkan takaa. Siihen levy ei pysty, vaan se luottaa muutamaan sinänsä erinomaiseen oivallukseen.
Ilmari Ivaska
OPIUM WARLORDS
Live at Colonia Dignidad
Cobra Records
Opium Warlords on Reverend Bizarresta, Ornesta, Spiritus Mortisista, Armanenschaftista, The Candles Burning Bluesta sekä The Puritanista tutun Sami Hynnisen sooloprojekti, joka liikkuu samoissa sielunmaisemissa kuin viimeiseksi mainittu. Live at Colonia Dignidad on soinniltaan kuin orgaanisempi versio The Puritanin luomasta nihilistisestä maailmasta.
Verkkaisilla riffeillä kaiuttimista vyöryvän musiikin huutolaulut vaihtuvat Crowleyn tekstiä mukailevassa Let it Pour, Let it Pourissa puhtaiksi. Levyn kohokohta, pitkä, kaunis ja jopa herkkä kappale herättää ristiriitaisia tunteita sanoitusten ollessa jotain täysin muuta. Tämän jälkeen Hynninen kuulostaa jälleen tuskaiselta tervassa tarpojalta.
Painostava ja vähäeleinen albumi on herran tuotantoon laajemmalti tutustuneille tutustumisen arvoinen. Yleisesti kappalemateriaalista kuitenkin jäi pettynyt maku, Hynnisen katalogiin mahtuu kahmalokaupalla parempia teoksia. Kokonaisuutena Live at Colonia Dignidad on paikoin jopa puuduttava, vaikka muutama vaikuttava sävellys pitkäsoitolla on.
Jukka Hätinen
Sami Kukka
Menen veteen
Helmi Levyt
Kun puhutaan 80-luvulla uransa aloittaneen Sami Kukan tuotannosta, avainsanoja ovat useimmiten hiljaisuus, hauraus ja vähäeleisyys. Kesällä ilmestynyt Menen veteen on sekin näiden elementtien herkkä kiteytymä, mutta levy tarjoaa monipuolisten sovitustensa välityksellä myös muuta.
Pienimuotoisuus ja käsinkosteteltava antautuminen sävelten ja lyriikan vietäväksi ei silti todellakaan ole hävinnyt mihinkään. Kukan uusin levy lienee kuitenkin saanut lisäväriä sen tuottaneelta lyömäsoitinguru Samuli Kosmiselta. Oivallinen esimerkki tästä on esimerkiksi hypnoottisesti vaaniva Huijari, jossa kuullaan Kukan ja Kosmisen lisäksi Pekko Käpin soittamaa jouhikkoa ja Mia Kähärän taustalaulua. Pääosassa on toki edelleen Sami Kukan sirpalemaisesti hajoileva laulu ja Nick Drakelta vivahtava eleettömän vahva kitaranäppäily, mutta lisämausteet nostavat kappaleen vahvuudet esiin vielä selvemmin. Levyn aurinkoisemmat kappaleet keventävät kokonaisuutta niin, että se ei äidy liian raskassoutuiseksi. Valkovuokot-kappaleen heleys on puhtaan riisuttua ja Kun kesä on maalaa kansansävelmää ja huvipuistotunnelmaa yhdistelevällä sovituksellaan samaan tapaan valoisampia värejä hivenen umpimieliseen levykokonaisuuteen. Tekstuaalisesti albumilla on joitakin lyyrisiä timantteja, kuten Aamuyöllä-kappaleen kolmas säkeistö: me olimme perhe / ja me sovimme toisiimme / sillä me olimme kuin luut / lomittain. Välillä Kukan havainnointi lähenee runoilija Risto Rasan minimalistisia huomioita, mutta aika ajoin siitä kuultaa kontekstiinsa nähden turhan pateettisia, osin raamatullisia elementtejä.
Menen veteen on unenomainen teos maailmasta, jossa pieni on suurta ja jossa pikkuruisetkin liikkeet luovat kylliksi dynamiikkaa. 15 kappaletta samaa lajia on silti melko paljon, ja levy käy aika ajoin turhan painostavaksi. Kukalla on kuitenkin täysin oikeutettu paikka Pekka Strengin vierellä.
Ilmari Ivaska
AGNES
Redemption
Scandal Music Company
Harmiton on sana, joka kuvaa Agnesin levyä ehkä parhaiten. Hyvän tarkoituksen voi aistia, on haluttu tehdä tarttuvaa popin, rockin ja vanhemman hevin sekoitusta, musiikkia, joka voisi soida pubin nurkissa ja tanssilattioilla. Tarkoitus ei kuitenkaan riitä, kun oikeasti tähän maaliin kappaleista pääsevät vain avausraita Own Two Feet ja osittain You Believe Her. Tietty sisällöllinen heikkous tekee materiaalista kertakäyttöistä, vaikka Agnesin ääni ihan mukavaa kuultavaa onkin.
Hanna Valjakka
HASSISEN KONE
Jurot nuorisojulkkikset - Koko tuotanto, koko tarina 1980-1982
Poko Records
En ollut edes vielä pilke isäni silmässä, kun Hassisen Kone
teki vain muutaman vuoden kestäneellä urallaan lähtemättömän
vaikutuksen suomalaiseen rockmusiikkiin. Olen toki kuullut bändin
klassikkokappaleita levyiltä, radiosta, karaokebaareissa ja Ismo
Alangon myöhäisempien kokoonpanojen esittäminä. Kuitenkin vasta
nyt Pokon julkaisema kuuden albumin boksi räjäytti mielessäni
lopullisesti potin. Bändihän on ollut ihan käsittämättömän hyvä.
Aloitin kuunteluni ohittamalla bändin kolme pitkäsoittoa, jotka on
sijoitettu lisäbiiseineen kokoelman alkuun. Neljännellä levyllä
nimittäin on yhtyeen vuonna 1980 tekemä kahdeksan biisin demo, joka
herätti mielenkiintoni. Hieman nuhjuisen soundin takaa paljastuu
täysin valmis yhtye, jonka musiikillinen ilo ja palo on
energisyydessään vertaansa vailla. Ei ole todellakaan ihme, että tämä
bändi nousi ryminällä suomalaisen rockin eliittiin.
Neljäs levy pitää myös sisällään yhtyeen kokeilun vaihtaa kieli
kotimaisesta englantiin. Vaikka biiseissä ei mitään vikaa
amerikankielellä olekaan, niin onhan se päivän selvä asia, että Alangon
tekstit toimivat kotosuomella huomattavasti tenhokkaammin. On
jälkipolvien onni, että kielikokeilu jäi näin lyhyeksi.
Yhtyeen tekemät kolme pitkäsoittoa sisältävät jokainen taattuja
hittejä, jotka ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisten mielissä.
Näin kokoelmalta peräkkäin kuunneltuna on jännittävää huomata, miten
erilaiset levyt debyytti Täältä tullaan Venäjä ja
laajentuneella kokoonpanolla tehty kolmas pitkäsoitto Harsoinen
teräs ovat. Silti bändi soittajavaihdoksista huolimatta kuulostaa
niillä alkuvoimaisesti samalta yhtyeeltä.
Se miten hienosti hyvin erilaisetkin biisit sulautuvat toisiinsa
paljastuu vielä selkeämmin boksin kahdella viimeisellä levyllä, jotka
sisältävät kappaleita neljältä keikalta 1980-luvun alussa.
Karismaattisesti vedetyt livevedot saavat toivomaan pikaista
aikakoneen keksimistä. Voisin huoletta tehdä yhden aikamatkoistani
miltei kolmenkymmenen vuoden takaiseen Helsingin Kaivopuistoon.
Hassisen Kone on saanut uudesta julkaisusta arvoisensa
kokoelmaboksin, jonka oheen liitetty pieni bändihistoriikki avaa
mainiosti bändin alkutaipaletta ja nousun vaiheita. Ehdotonta täytettä
joulupukin lahjakonttiin.
Henri Turunen
