Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Joulukuussa mukana ovat Risto -DVD, Waltari, Dino Mansik kahdella levyllä, Armour, Cleaning Women, Sister Flo, Circle ja Litmus.
RISTO
Elävänä
Karlik Films
Risto yksi kotimaisen bändikatraan parhaista live-esiintyjistä.
Odotukseni Elävänä -taltiointia kohtaan olikin aika korkealla.
Ensimmäinen yllätys dvd-julkaisua katsellessani oli, että en saisikaan
seurata kotisohvaltani kokonaista bändiä, vaan Riston soolokeikkaa.
Esiintyminen on kuvattu Karlik Filmsin studiossa Heinävedellä
heinäkuussa 2009. Mukana on yleisö, joka osallistuu välillä
taustalauluilla Riston koskettimilla säestämiin kappaleisiin.
Julkaisun kotikutoisuus ja minimalismi on hellyttävää, mutta ajoittain
turhankin kömpelöä.
En ole nähnyt Riston soolokeikkoja aiemmin, joten en tiedä, millaisina
versioina hän yleensä kappaleitaan soittaa. Kuitenkin nyt
taltioinnilta nähtävät sovitukset eroavat varsin paljon
bändiversioista. Tämä eroavaisuus on piristävää. Parhaiten soolona
toimivat rauhallisemmat kappaleet, jotka ovat oikeastaan linjakkaampia
ja iskevämpiä riisuttuina. Menevät tykitykset sen sijaan ovat
tuskallisempaa seurattavaa. Niihin Risto ei saa samanlaista lentoa
kuin bändinsä kanssa.
Elävänä on yksinkertaisuudessaan linjakas kokonaisuus, joka
luottaa Riston kappalemateriaaliin eikä visuaaliseen kikkailuun.
Yhdellä kameralla kuvattu materiaali alkaa paikoin myös puuduttaa, kun
samaa kuvakokoa pitää tuijottaa minuuttikaupalla. Pienellä kuvallisen
ilmeen monipuolistamisella olisi voinut kiinnostavuutta nostaa monta
pykälää.
Henri Turunen
WALTARI
Below Zero
Stay Heavy Records
Waltari on onnistunut tekemään piutkästä aikaa niin hittipotentiaalisen levyn, että suuremmallekin yleisölle luulisi maistuvan. Toisaalta bändi on ottanut askeleen kohti metallisempia juuriaan, toisaalta kuuntelukokemus on kuin tietokonepelin sisältä.
Below Zero,
In The Cradle ja E
ndless Highway korjaavat potin tarttuvimpina ja samalla parhaimpina biiseinä.
Levy ei pääse missään vaiheessa pitkästyttämään, mutta silti tuntuu, että pidempiaikaista käyttöä varten olisi tiivistämisenkin varaa ollut parin kappaleen verran. Kuitenkin, jos tästä yhtyeestä on tähän asti pitänyt erityisesti livemuodossa, kannattaa uusi albumi testata ehdottomasti. Kaiken synteettisyyden keskellä hengittää aito soiton riemu, josta kumpuavat myös mielikuvitukselliset riffit ja mukaansa tempaava jytä, oli kyse sitten sähkökitarasta tai diskobiitistä.
Hanna Valjakka
DINO MANSIK
<3 ja Music for Pictures EP
Birdiemama's Nest
Turkulaisen musiikkikentän moniosaaja Mikko M. Koskinen päätti koota yhteen osan lähihistoriastaan ja julkaista loka- ja joulukuussa Dino Mansik -nimellä tekemäänsä musiikkia. Taiteilijanimi erottaa Dino Mansikin uneliaan hauraan dream popin Koskisen muista projekteista, kuten The Friendistä ja Yournalistista. Dino Mansikilta on nyt ilmestynyt sekä <3-nimeä kantava pitkäsoitto että Music for Pictures EP -nimellä kulkeva viisitoistaminuuttinen katsaus miehen säveltämään elokuvamusiikkiin. On helppo sanoa, että kappaleiden julkaiseminen jälkikäteen (materiaali on vuosilta 2005-2008) on hyvä ratkaisu. Olisi ollut sääli jättää näin riipaisevankauniita ja iloitellen sovitettuja kappaleita lämmittämään pelkästään artistin oman tietokoneen kovalevyä.
Dino Mansik nimeää vaikutteikseen mm. Sigur Rósin, Múmin ja Mewin, mikä kuvaa kohtalaisen hyvin <3-albumin äänmimaailmaa. Levyllä lauletaan lapsenomaisesti, kellopeli kilkkuu maanläheisesti ja ujeltavat äänet halkovat haikeaa ilmaa eteerisesti. Keveän melankoliset kappaleet ovat kyllin vaihtelevia ja sovitusratkaisut hengittäviä, joskaan eivät maata kääntäviä. Tasavarman suorituksen parhaimmistoa on ehdottomasti Time for Shadowplay, joka kasvaa kaikessa surullisuudessaan vähäisin kääntein peterpanmaiseksi matkaksi kohti toista tähteä oikealla ja siitä kohti aamunkoittoa. Muodollisesti pätevästä levystä nauttimista kuitenkin häiritsee välillä se, että kokonaisuus kuulostaa aika ajoin täsmälleen musiikillisilta esikuviltaan aavistuksen demomaisen äänimaailman saattelemana. En osaa sanoa, minkä vaikutelman <3 olisi antanut, jos se olisi julkaistu heti vuonna 2005 lähes samanaikaisesti Mewin And the Glass Handed Kitesin kanssa, mutta vuoden 2009 lopussa siteet kuulostavat välillä liian ilmeisiltä ja siksi aavistuksen tylsiltä. Tästä kitiseminen on tavallaan epäreilua, mutta musiikin kuunteleminen ajallisessa tyhjiössä on kuitenkin mahdotonta.
Music for Picturesin instrumentaalinen äänimaailma jatkaa jotakuinkin siitä, mihin <3 jää. Sävellyksellisesti kappaleet ovat jo alkuperäisen kontekstinsa vuoksi vielä maalailevampia ja melodisten koukkujen sijaan kuulijan korviin vyörytetään laajakangasmaista äänimaisemaa. Neljästä eri lyhytelokuvasta olevista kappaleista kaikkein vängimmän kuvan itsestään jättää On the Beach, joka heilahtelee hieman nyrjähtäneesti kitaroiden välisessä vuoropuhelussa, kunnes shufflena rullaavat rummut kokoavat nyörit kasaan ja vievät veikeän kesätunnelman päätökseen.
Dino Mansik on perusluonteeltaan hyvin kuvamaista musiikkia, jonka luonnehtimiseen tulee käytetyksi poikkeuksellisen paljon visuaaliseen vastaanottamiseen liittyvää sanastoa. Niinpä lyhytelokuva on sille ympäristönä omiaan. Jos Koskinen pystyisi kaivamaan Dino Mansikista esiin vielä jotain hivenen omaäänisempää, se voisi olla kuitenkin vielä paljon enemmänkin. Se on pienestä kiinni.
Ilmari Ivaska
CIRCLE
Soundcheck
Full Contact Records
Meteli.net raportoi Space Force One -festarin ensimmäisestä päivästä, mutta lauantain Circle-keikka jäi näkemättä. Lokakuun viimeisen viikonlopun performanssi on taltioitu ja julkaistu nopeasti vinyylillä Soundcheck-nimisenä, joten tässä tulee keikkaraportti jälkikäteen levyltä nautittuna.
Lahden keikka tiivistää isolla kädellä mittavan katalogin omaavan bändin tuotannon vinyylin mittaan. Kukkakaalia kapteenit! lämmittelee soittoniekat parikymmentä minuuttia kestävään krautrockjunnaukseen. A-puolen lähes kokonaan täyttävä hypnoottinen Tuhatsata saa kuulijan transsiin ja on osoitus siitä, että Circle voisi soittaa yhtä riffiä koko illan olematta tylsä.
Mahtipontinen Virsi vaatisi maanisen Rätön näkemistä, että jossain krautrockin ja avantgarde-jazzin välimaastossa teutaroiva teos pääsisi oikeuksiinsa. Nopeuskuninkaan riffin lähtiessä jyräämään, kuullaan suosionosoituksia yleisöstäkin. Rättö meuhkaa mielenvikaisen Robert Plantin lailla ja Suomen kovin rytmiryhmä Lehtisalo-Leppänen pitää homman niin tiukkana, että nyrkinpuinti alkaa kotisohvallakin. Jälleen riffi, jota voisi kuunnella koko illan. 14 minuutin tykityksen jälkeen pyydetään äänimieheltä marssimusiikkia ja neula nousee vinyylilevyltä.
Livealbumiksi tyylikkäät soundit, joista aistii yleisen hyvän meiningin. Vedenjakajana tunnetun bändin faneille ja kyseisellä keikalla olleille tämä on suositeltava julkaisu. Uusia faneja tällä tuskin haalitaan.
Jukka Hätinen
SISTER FLO
AU
Fullsteam Records
Sister Flo on aiemmilla levyillään täyttänyt hempeän popin
kiintiötäni, jota minun on aika ajoin tyydytettävä uusilla albumeilla.
Kun kuulin AU-albumin julkaisusta, olin iloinen tietäessäni
saavani tälle levyhyllyn osastolle lisuketta. Alkaessani kuunnella
albumia minut valtasi hämmennys. Eihän tämä olekaan mitään kevyttä
peruspoppia, vaan jotain aivan muuta. Maalaileva tunnelmointi on
jäljellä, mutta nyt Sister Flo soutaa paljon aiempaa syvemmissä
vesissä. Ja tämä souturetki toimii mielettömän hyvin.
Suurin muutos lienee tulleen Jori Hulkkosen kautta. Hänestä on
tullut albumin tuottajan pestin lisäksi bändin jäsen. Yhtyeen ilme on
hivenen elektronisempi, mutta sointimaailma on silti ennen kaikkea
avaruudellisen orgaaninen. Ensimmäisenä albumi tuo mieleen Pink
Floydin Dark Side of The Moonin. Sen soinnissa on vanhan
koulukunnan edistyksellisyyttä. Jotain sellaista äänimaisemaa, josta
klassikot muodostuvat.
AU toisaalta vaatii kuulijalta paljon. Siinä ei pintapuolisesti
tapahdu kovinkaan suuria asioita, vaan kokonaisuus lipuu kuulaana
mattona eteenpäin. Jos tähän kollaasiin ei uppoudu, se saattaa
kuulostaa mitäänsanomattomalta. Syvennyttäessä levyn maailmaan, alkavat
kaikki hienot nyanssit ja värit tulla esiin. Albumin ilme on niin
rikas, että siitä varmasti riittää pureskelemista vielä pitkäksi
aikaa. Sister Flo on tehnyt uransa parhaan levyn.
Henri Turunen
CLEANING WOMEN
U
Cobra Records
Cleaning Women on bändi, jossa ensimmäisenä huomio keskittyy
konseptiin. Kolme naissiivoojaksi pukeutunutta miestä soittaa itse
rakennettuja soittimia, esimerkiksi vahvistettuja
pyykinkuivaustelineitä. Toissijaiseksi on jäänyt se seikka, että bändi
myös tekee hienoa musiikkia. U kuulostaa niin linjakkaasti
normaalilta yhtyelevyltä, että outo konsepti ja kekseliäät soittimet
jäävät sivuseikaksi ja itse musiikki nousee keskiöön.
U on hypnoottinen albumi. Se jyskyttää eteenpäin kuin
neuvostoliittolainen höyryveturi. Sen sointi on tummanpuhuvaa. Jossain
pinnan alla on kuitenkin sitä pilkettä silmäkulmassa, mikä on aina
bändistä hehkunut. Se pitää huolen, ettei kokonaisuudesta tule liian
raskasta kuultavaa.
Albumilla ei ole sellaisia meneviä hittiraitoja, joita aiemmilla
levyillä on ollut. Niitä ei jää kaipaamaan, sillä kokonaisuus
puhuttelee. Cleaning Women on saanut pidettyä ideansa tuoreena
vuodesta toiseen. Se ei ole ihan niin helppo tehtävä, miltä bändi on
saanut sen kuulostamaan.
Henri Turunen
LITMUS
Aurora
Rise Above Records
On huojentavaa huomata, että Hawkwindin eläkepäivien lähestyessä löytyy nuorempaa kaartia, joka jurnuttaa space rockia vakuuttavasti mestarien hengessä, plagiointiin sortumatta. Aurora polkaistaan käyntiin reippaalla poljennolla phaserit kieppuen. Albumin starttaavat, yhteensä 20 minuuttia kestävät Beyond the Sun sekä In the Burning Light kertovat tasan tarkkaan mistä on kyse; tiukasti soitettua avaruustrippailua, joka etenee äärirajoilla kulkevan raketin lailla liialliseen haahuiluun eksymättä.
Välillä Litmus jättäytyy leijumaan painottomaan tilaan kevyesti fiilistellen, mutta kapteenin kuosin hellittäessä kiihdytetään jälleen juuri niille rajoille, jossa brittien avaruusalus natisee liitoksistaan, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyy kasassa. Soundeiltaan Aurora edustaa 2000-luvulle päivitettyä 70-lukua. Kirkas, mutta lämpöinen äänimaailma, jossa efektejä ei ole säästelty, toimii Litmuksen avaruusmatkalla täydellisesti. 2000-luvun space rock -eliittiä, Hawkwind- ja psykediggareille pakkohankinta.
Jukka Hätinen
ARMOUR
Armour
Armourin debyyttiä on odotettu. Omat odotukseni liittyivät siihen, että levy olisi paitsi suuri kumarrus bändin esikuville myös hauska sillä tavoin kuin bändin kappaleet ovat aiemmin olleet, vetämättä kuitenkaan Pulttibois-linjalle. Olla musiikillisesti pätevä ja hauska, siinäpä vasta haastetta.
Armour myös tarttuu tähän haasteseen innolla, mutta jotain jää uupumaan. On kuin se tietty pilke silmäkulmassa olisi käynyt hieman harmittamaan bändiä ja siitä olisi näin ollen pyritty karkuun. Pesäero ei kuitenkaan ole yksioikoinen ja näin ollen jää hieman epäselväksi onko muutos tahaton vai tahallinen ja siinä tapauksessa hieman kömpelö. Vaikka yhtyeen kokonaista pitkäsoittoa saatiin odottaa näinkin kauan on mukaan eksynyt sellaisia kappaleita kuten Rock'n'Roll Tonite, joka on luoja tietää miksi sijoitettu vielä avausbiisiksi. Biisissä on sävellyksellistä potentiaalia, mutta sanoitusten idea hiipuu loputtomaan toistoonsa.
Helmiäkin on toki useita. Yhtyeen ehkä tunnetuin biisi Heavy Metal Drinkers on onneksi otettu mukaan liiaksi riippakiviasioista välittämättä, Hellfire on takuuvarmaa parhautta livenä ja Satan's Knights'ssa on myös hittiainekset mitattu oikein. Suosittelen sinulle, joka osaat nauraa m yös itsellesi samalla kun haluat takoa päätä muun muassa Waspin ja Venomin tahtiin. Toivottavaa kuitenkin on, että tuotteen jalostus jatkuu.
Hanna Valjakka
