Kalifornia-Keke ja Stiletti-Ana muodostavat Jesse-duon, josta leivottiin elektrokellareissa kulttinimi jo ensimmäisen sinkkujulkaisun aikoihin. Nyt kaksikon yhteinen ura on toisen albumin rajapyykillä. Meteli.net kysyi Kekeltä, onko kaikki niin kuin ennenkin.
Jessen kohdalla toistetaan yhä edelleen syntytarinaa, jonka vaikutteet musiikkiinne löytyivät sattumalta auton soittimeen jääneen kasetin biiseistä. Haluatko tarkentaa tätä tarinaa, vai tuntuuko se edelleen paikkansa pitävältä?
- Joo kaikkii tarinoita löytyy. Se stoori menee niin et me löydettiin konemusa sellasen kasetin kautta, jossa oli jotain vanhaa teknoa. Ihminen tarvii tarinoita, ollaan aina kerrottu ja haluttu kuulla niitä. Musta on hauska laskea tarinaa ja on ollu hauskaa, että meidän stoori on tuonut ihmisten elämään jotain. Siitähän tässä on lopulta kyse.
Mikä on muuttunut noista ajoista? Musiikissa, omassa elämäntyylissä, maailmassa, yleisöissä...
- Tuntuu ainakin, että maailma muuttuu monessa suhteessa nopeammaks, syklit kiihtyy. Onhan tää sit tietty aika kuumottava maailma esim. muusikolle nykyään, koska mikään ei myy ja laman takia keikkojakin on ilmeisesti hankalampi myydä pienemmille bändeille. Sit jotkut idiootit viel ajaa sun perusoikeuksien polkemista. Onneks yleisö on kohdellu meitä aina tosi hyvin, riehakasta jengiä on riittänyt keikoilla. Kyllä nää hyviäkin aikoja on toisaalta, jos elää vaan ja lukee sarjakuvia ja soittaa syntsaa.
Kuulin huhuja Jessen suuntaamisesta myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Levyllä suomalaisuus on kuitenkin mm. biisien nimissä vahvasti esillä, onko se tarkoituksellista?
Miten paljon ns. ulkomusiikillisia asioita tulee kelailtua? Miten Jessen kohdalla ylipäänsä toimii suhde itse musan tekemisen ja kaiken muun elämän välillä?
- Suomi on musta helvetin hieno kieli ja usein laitetaan biisien nimiks sellasia sanoja, jotka maistuu hyvältä ja sopii fiiliksiin. En näe et siinä olis ulkomaiden kannalta kauheeta ongelmaa, ei niitä haluu oikein kääntääkään, kun ei ne sitten enää toimi. Jonkun verran olis tarkotus keikkailla ulkomailla tässä keväällä, mut ei mulla oo kauheesti kiinnostusta lähtee minnekkään kauheen pitkälle rundille. Se syö aikaa pääasialta eli musiikilta. Enemmän kiinnostais nää lähikulmat, niinku Venäjä ja Ruotsi. Venäjä on älyttömän hieno maa käydä vierailulla. Ei Suomessa mitään vikaa oo, kyllä mua täälläkin kiinnostaa keikkailla. Tääl on hyvä olla, paitsi pakkasella.
- Jesse edustaa meille aika kokonaisvaltaista asiaa elämässä. Se on sellanen valtava yhteinen kosminen aivo, josta ammennetaan. Kaikki tulee sieltä, tyyli, musa, ym. Sellanen tietty röyhkeys pitää elämän napakkana ja virkistää. Musiikki on ollut aina se ykkönen meille. Kyllähän media nostaa helposti jotain näyttäviä ilmiöitä esille ja niitä on sit helppo kritisoida, mut täytyy muistaa, et me ollaan vaan tehty biisit, laitettu rotsit niskaan ja jauhettu haastatteluissa paskaa. Sen jälkeen kaikki on sit muiden käsissä.
Huidontaa hetkissä
Levyn otsikko Tum tum tum on selkeästi onomatopoeettinen, mutta viittaako se kenties myös alkoholinkäyttöön? Miten Jesse suhtautuu päihteisiin ylipäänsä?
- Tum tum tum on bassorummun korvia huumaava jumputus diskossa. Ei se alkoholinkäyttöön viittaa. Onomatopoeettiset nimet kiinnostaa. Ne antaa meille vinkkejä alitajunnan syövereistä. Päihteet on okei. Kyllä mulla on elämässä ollu älyttömän hauskaa päihtyneenä ja myös älyttömän ei-hauskaa. Junnut ottaa sit iisimmin.
Levyllä peräkkäin olevat biisit Löyhähdys, Välilutkutus ja Slurps! viittaavat otsikoillaan jotenkin ohimennen tallentuneisiin mielen- ja/tai ruumiintiloihin, kun taas esim avausraita Odotin ihmettä, ja levyn päätteeksi kuultava Koettelee, mut ei hylkää kuulostavat jopa perinteisiltä suomalaisilta, kaihontäyteisiltä nimiltä. Kumpi lähestymistapa musiikkiin on tyypillisempi teille? Ohimennen huitominen, satunnaisen tallentaminen, vaiko melankolinen maalailu, jota merkitään muistiin ja tallennetaan huolitellen?
- Tietyllä tapaa se huitominen, koska sattuma ja virheet synnyttää melkein aina jotain hienoa. Kaikki hienoimmat hetket, sellaset yksityiskohdat meidän materiaalissa on puhdasta sattumaa usein. Niitä on vaikee luoda tosta vaan. Mun on toisaalta ollu vaikee päästä sen yli, et kaikkea ei voi eikä kannata tallentaa. Nykyaika kun sen mahdollistaa. Mahdollisuus mestariteokseen on läsnä joka hetki, mut se menee myös suurimman osan ajasta ohi. Pitää vaan olla pirun vastaanottavainen tietyille taajuuksille. Biisi ei oo koskaan sama jos teet sen tänään tai sit jos teetkin sen vasta huomenna.
Läppää ja läppää
Näiden syvällisten kysymysten luomisen keskeytti luukusta pudonnut Rumba-lehti. Siinä Tum tum tum arvioitiin suurin piirtein huonon vitsin uudelleenkierrätykseksi. Teidän kohdalla useampi media on tehnyt positiivisia juttuja, mutta miten on levyarvostelujen laita? Millaista palautetta uusi levy on saanut?
- Ollaan saatu tosi tasapaksua kritiikkiä eli sellasta kolmosta. Sue antoi 9/10 ja se häiskä siellä oli tajunnu täysin mitä tolla levyllä on ajettu takaa. Kyllä monista arvosteluista myös paistaa takaa niiden tyyppien tausta, joten ne osaa jättää omaan arvoonsa. Esim. tietokonepelimusiikista ja paskoista syntsista mä en tiedä mitään, mut aika usein ne mainitaan levyarvioissa. Mistä sitten lie saanu toimittajat päähänsä.
Miten suhtaudut siihen, että Jesseä käsitellään vitsinä?
- En mä jaksa sitä pahemmin miettiä, se on ihan okei jos joku sen niin funtsii. Kyllä hyvät vitsit naurattaa monta kertaa. Mulle Jesse on hauskanpitoa ja kanava tehdä diskobiisejä. Kesällä kun tehtiin levyä, mentiin joka aamu studiolle ysiks, juotiin kaljaa, syötiin roskaruokaa ja soitettiin syntsaa ja rumpukonetta. Mikä sen hauskempaa? Oon kuullu joskus et joku tyyppi jaksoi koko pitkän pimeen syksyn ja talven meidän musiikin avulla. Siinä vaiheessa se on kai ihan sama, tuntee, että on työnsä tehny.
Millainen on Jessen keikkakokoonpano? Millaiseen tapahtumaan keikalle tulevan on syytä valmistautua?
- Siinä on mä, Ana, Hälinen ja Kölle. Me Anan kaa kontrolloidaan kaikkea sekvenssereillä, sit meillä on syntsia, kaikuja, rumpupadi ja muuta. Kölle soittaa nykyään pelkästää kitaraa ja Hälinen syntsaa. Tehtiin kaikki uusiks liven osalta ja nyt voidaan tehdä käytännössä mitä vaan lavalla. Ei läppäreitä tai muuta turhaa, vaan halutaan et se oikeesti ois live. Keikalle voi valmistautua kuuntelemalla paljon Giorgio Moroderia ja syömällä hodareita! Hiki virtaa!
