Ilmiölle tunnusomainen iltapäivän sade oli läsnä tälläkin kertaa Uittamon tanssipaviljongille suunnatessa. Varsinkin heinäkuussa koetut, täysin arvaamattomat sään vaihtelut saivat monet tutkimaan kaikkia mahdollisia erilaisia meteorologipalveluita. Näistä monet väittivät synkän kelin olevan talttumaan päin ennen iltaa. Näin olikin jälleen tapahtuva.

Ilmiö-festivaali järjestetään uskomattoman hienossa paikassa, vain noin 10 minuutin bussimatkan päässä Turun keskustasta, Uittamon tanssilavan alueella. Korkealla Pitkäsalmen yläpuolella sijaitseva keidas on monella tavoin omiaan festivaalille, joka pyrkii viihdyttämään vaihtoehtoista, laadukasta kulttuuria kaipaavaa kesäkansan osaa.

Rykmentintie, jolla festaria lähinnä oleva bussipysäkki sijaitsee, on nimetty vain kivenheiton päässä Ilmiö-alueesta sijaitsevan, militääristä profiiliaan vuosien saatossa rutkasti pudottaneen Vähä-Heikkilän kasarmin hengessä. Pienen metsäkaistaleen läpi kuljettuaan tapahtumavieras ei kuitenkaan kovin paljoa kauemmas sotilaallisesta tunnelmasta voisi päätyä.

Sisätiloissa, paviljongin suojissa soittaa Dxxxa D:n johtama Rauhanorkesteri. Huikea freejazz-tuuttaus yhdistyy keskellä lavaa laitteitaan sormeilevan sanataiteilijan maailmaa omaperäisin tavoin syleileviin runoihin. Setti saattaisi sopia myös täysin toiseen päähän päivän ohjelmistoa, joskin nyt kaoottisen kaunista vyöryä toki kuuntelevat monet suhteellisen tuoreet korvaparit. Aistit haastetaan sopivalla tavalla auki valmiiksi kohtaamaan festivaalin vähintäänkin monimuotoinen tarjonta.

Mm. Camera Obscura -systeemein varustellun sisätilan läpi uusille alueille selvittyään huomaakin jo kuuntelevansa Iiro Rantala & Severi Pyysalo -kaksikon setin loppupäätä Terassi-lavalla. Harmonia on ilman kosteusprosentin laskiessa upea, kun näköaistille tarjoutuu duon sävelten takaa siintävä maisema alas salmelle ja sen yli.

Ensimmäisenä runsaudenpulan ja toisaalta varsinaisen festarialueen ulkopuolella sijaitsevan rantalavan kaukaisen sijainnin uhriksi joutui Pekko Käppi. Hänen esitykseensä ehtimisen teki mahdottomaksi viimeistään tapahtuma-alueen takapihalla vastaan tullut graffitiseinä, jonka vielä varhaisvaiheissaan olevia piissejä oli luonnollisesti pakko pysähtyä aistimaan. Oli mukava havaita, ettei toisella puolella aluetta tuntemani aerosolin tuoksu ollut täysin oman mielen keksintöä. Maalareille aiheutti edelleen lisähaastetta aiemmin päivällä pahasti kastumaan päässyt seinä, vaikka aurinko nyt jo ohimennen pilkahtelikin.

Pilkkopimeää huumoria, synkän jytkeen iloa

Valoa kansalle saatteli pihalavalla mm. bollywoodin suuntaan viittonut Shava riehakkaine rytmeineen. Oma matka kulki kuitenkin ns. pimeyden sydämeen, todella valottomaksi saatuun Liiteri-tilaan. Pimennys ei ollut sattumaa tai epäonnistunutta suunnittelua. Päinvastoin, samoin kuin pian korville ryöpsähtelevän skweee-musiikin epäsäännöllisyys ja pärinä, se kuului nimenomaan asiaan. Alun perin jonkinlaiseksi Suomi-Venäjä -maaotteluksi suunnitellun skweee-katsauksen luonne muuttui melko lailla juuri Ilmiön alla, kun venäläisten viisumittomuus esti heidän paikalle tulonsa kokonaan. Myös suomalaisosaston alkuperäiseen kokoonpanoon listattu Randy Barracuda oli estynyt tulemasta.

Poisjääneiden tilalle saatiin kuitenkin kaksi alansa huippua. Turkulaistaustainen, jo vuosia Berliinissä vaikuttanut Mesak ja ruotsalainen Daniel Savio kuuluivat molemmat siihen pöytäseurueeseen, joka joitain vuosia sitten Tähti-baarissa istuessaan päätti käynnistää kokonaan uuden musiikkigenren, skandinaavisen nuorisofunkin. Sittemmin skweee-nimen saanut tyylilaji on elänyt omaa erikoislaatuista, epäkeskorytmistä elämäänsä tuon jälkeen edelleen pääosin Suomessa ja Ruotsissa, tehden välillä täsmäiskuja mm. Barcelonan Sonar -festivaalille. Nyt koneistoaan pilkkopimeään liiteriin Uittamolle olivat rahdanneet jo mainittujen lisäksi Clawz Costeau, Levon Zoltar ja Dkstr.

Turhia kursailematta artistit esittivät back to back -henkeen omaa tuotantoaan tuvantäyteiselle yleisölle. Yhteislaulua ei kuultu eikä sytkäreitä nähty ilmassa ja ne muutamat nyökkäämään pyrkineet niskatkin olivat enimmäkseen epäsynkassa yllätyksellisesti junnanneiden biittien kanssa. Välillä oli vaikeaa arvailla mikä ns. tekninen ongelma todella oli sellainen, mikä taas kuului osana esitykseen tai itse teoksiin, mikä taas oli pelkkää huumoria. Kokonaisuutena setti oli juuri edellä mainittujen seikkojen vuoksi skweeetä parhaimmillaan ja siihen voisi soveltaa jo Dxxxa D & Rauhanorkesteri -setin aikana yleisöstä todettua lausahdusta: "ei ihan helpointa darudea".

Isommat tanssit, läheisyyttä ja valoilmiöitä

Puppa J:n ja Yonan keulima perinneorkesteri Liljan Loisto vaikutti paviljonkiin sisälle virranneesta yleisömäärästä päätellen yhdestä festarin isoista nimistä. Omaa tietäni en saanut valtavirran mukaan sisälle muiden hommien odottaessa, mutta kuulin toki ulkopuoleltakin mm. setin alkajaisiksi vedetyn Hanna Ekola -klassikon Villihevosia, sekä LL:n keväisen hittiversion Varkaat, kulkurit -sävelmästä. Tuntui siltä, että festivaalin isoa vaihdetta oltiin laittamassa päälle. Osuin setin jälkeen lavan takaovelle samaan aikaan bändin kanssa ja myös lavalla näytti tunnelma lämmenneen.

Muutamakin reportterin hommaa ajatellen extra-kurrikuläärinen velvollisuus vei ajan, jonka muuten varmasti olisin käyttänyt tsekkaamalla ainakin Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset -kokoonpanon meiningin sekä moneen otteeseen festivaalialueella lavan ulkopuolella kohtaamani islantilaisryhmä Hjálmarin esityksen.

Kohtaamisista puheenollen, yksi Ilmiön selkeästi miellyttävimmistä piirteistä oli tänäkin vuonna artistien ja yleisön välisen etäisyyden minimaalisuus. Jopa esitysten aikana, ehkäpä ulkolavaa lukuun ottamatta, oli esiintyjien ja muun festarikansan välimatka täysin olematon. Lisäksi se seikka, että yleisön joukossa vapaa-aikaansa viettivät mm. Remu Aaltonen ja Kauko Röyhkä, lisäsi erityisen yhtenäistä tunnelmaa. Edellä mainittujen (kuten ei kenenkään muunkaan näillä festareilla näkyneen) kaulassa ei roikkunut ainakaan kovin erottuvia vip-passeja tai muita erinomaisuuden osoituksia, joihin turkulaisissakin tapahtumissa turhaan ollaan totuttu.

Hieman muita tapahtumaan osallistuneita korkeammassa asemassa kuitenkin oleva vieras, aurinko, ilmaantui kuin tilattuna rantalavalle, kun Kari Tapiiri aloitti settinsä. Mies, kitara ja pienenpienen hiekkarannan täydeltä hyväntuulista kansaa. Menemättä tylsiin hippiaika-vertauksiin saattoi kuvitella, että näin on tehty joskus ennenkin, hyvällä menestyksellä. Tapiirin Intiaani-levyltä tutut hitit kuten Maailmanpyörä, Länkkäri, ja Symbioosi saivat hiekkaihmiset ainakin hymisemään, jolleivät suorastaan laulamaan mukana. Se sama tunnelma joka välittyy levyltä, irtosi selkeästi. On jotenkin koomista, miten Kari Tapiirin tuotantoa tai artistia sinänsä yritetään arvioissa jotenkin selittää; kaikki on lopulta hyvin yksinkertaista näitä biisejä kuunnellessa.

Ylös mäelle takaisin kiivetessä pääsi toteamaan yleisömassan kasvaneen edelleen ja suuren osan siitä seisovan jonossa paviljongin suljettujen ovien takana.

Kekkostelua, huomaamatonta groovea ja pari täysosumaa

Auringon lämmittäessä festivaalin pääaukiota, kiintyi suurin huomio puunlatvojen tasolla keekoileviin Kekkosiin. Kolme vauvamaista, samalla entistä presidenttiä vahvasti muistuttavaa hahmoa viihdytti yleisöä pitkin tapahtuma-aluetta koko päivän. Kuuma Ankanpoikanen -ryhmän muodostama trio oli nyt kiivennyt tanssipyhätön katolle keräten suuren huomion. Valitettavasti samaan aikaan pihalavalla hyvinkin tiukasti svengannut Raadelma-yhtye sai esiintyä enimmäkseen kekkosihmettelijöiden selille.

Monen rintamasuunta oli kohti paviljonkia muutenkin, siellä oli settiään aloittelemassa Aavikko. Ovien viimein auettua sali täyttyi sellaisella vauhdilla, että päädyin jäämään ilmiömäisempään olotilaan ulkosalle.

Ulkolava osoittautui loppuillan osalta täysosumaksi, joka säilyy mielessä pitkään.

Jostain kumman syystä olin onnistunut elämään tähän Ilmiöön asti kokematta The Irrationalsin live-esitystä. Osoittautui, että en ollut menettänyt niinkään bändiin puheissa ja saatesanoissa usein liitettyä baltialaistunnelmaa, vaan yksinkertaisesti loistavan, funkkaavan taidokkaan juhlaorkesterin (ei, en suostu käyttämään nimikettä bilebändi). Tyko Haapalan toimiessa päävokalistina ja seremoniamestarina paukutti loppuviisikko sellaista osaamisen, ilon, ilkikurisuuden ja hyväntuulisen pahistelun yhdistelmää, etten kovin äkkiä keksi sille vertailukohtaa.

Järjettömyys-mahtavuuden perään oli aika koukata terassille nappaamaan kiinni päivän viimeiset auringonsäteet. DJ Felix Manellin kokeneet soul-valinnat toimivat soundtrackina yhdelle niistä ah, niin harvoista kauniista suomalaisista kesäilloista vuonna 2012.

Vielä täyteläisempää soundtrackia oli kuitenkin vielä luvassa. Jos on Irrationals-kokemuksen myöhäisyys allekirjoittaneen kohdalla yllättävää, niin ainakin ajallisessa mielessä Kuusumun Profeetan kohdalla se sitä vasta onkin. Heinäkuun kahdenteenkymmenenteen ensimmäiseen päivään vuonna 2012 mennessä en ollut koskaan kuullut kyseistä orkesteria keikalla. Muistini mukaan tallenteeltakaan tuskin koskaan. Bändin ylistäminen maasta taivaisiin lienee herättänyt sisälläni pienen suomalaisen vastarannan kiisken.

Se, mitä nyt otollisissa olosuhteissa näin ja kuulin, tekee minusta sellaisen, jota joissain yhteyksissä kutsuttaisiin faniksi. Upeasti soitetun ja esitetyn materiaalin kokonaisvaltaisuus, genrerajojen rikkominen, karikatyyrimäisyys, keskittyneisyys ja suoranainen harmonia saavat Kuusumun Profeetan ansaitsemaan kaikki ne ylisanat, joita olen sen kohdalla vuosia karsastanut.

Edellä mainittujen jälkeen tuntui jo vaikealta valmistautua edes ennalta odottamaani Future Sound Of London -tyyppien nykyisen Amorphous Androgynous -yhtyeen esitykseen. Pitkäksi venynyt soundcheck, ja itse keikan alusta prakannut äänentoisto saivat tässä vaiheessa kumartamaan Ilmiö-lauantaille syvään ja poistumaan kohti keskisempää Turkua.

Teksti: Niko Toiskallio
Kuvat: Mikaela Sundqvist