Pohjimmiltaanhan kaikki tarkoittavat vain hyvää

Pohjimmiltaanhan kaikki tarkoittavat vain hyvää, totesi Viikate vuonna 2000 ilmestyneellä EP:llään. Ajatukset eivät tuosta ole kovin paljon positiivisemmaksi muuttuneet. Viikate on ollut suomalaisessa musiikkikentässä oudosti käyttäytyvä ja sitä kautta varjoon jäänyt orkesteri. Uransa alkupuolella bändi suorastaan kieltäytyi keikkailemasta eikä mieskaksikolla ole ollut tapana paukutella henkseleitään julkisuudessa. Nyt uuden Kaajärven rannat -albumin ja varsinkin Ei ole ketään kelle soittaa -singlen menestyksen jälkeen alkaa Viikatteellekin tippua tunnustusta tekemästään kulttuurityöstä.

Kulttuurityöksi voi Viikatteen musiikkia kutsua hyvällä syyllä, sillä bändi on osaltaan edistänyt menneen ajan muistoa suomenkielisen metallin parissa ja elvyttänyt jo kuihtumaan päin kääntynyttä minilevyperinnettä. Meteli.net tavoitti yhtyeen solistimies Kaarle Viikatteen studiolta, jossa mies ahersi tulevan Nuori mies nimetön -singlen kimpussa. Kyseessä on varsin menevä raita, jonka luulisi toimivan erityisesti keikkatilanteessa. Toisaalta kyseessä on varsin iloinen sävellys, toisaalta sanat tuovat siihen sieluun iskevää haikeutta.

- Minusta on hienoa, että saamme hiukan erilaisen version levyyn verrattuna. Sinkulle tulee Nuori mies nimetön -kappale uudelleen sovitettuna ja liveversio samasta raidasta. Itseäni harmitti kun lainabiiseihin ei ehditty saada julkaisulupia ajoissa. Simeoni on tällä hetkellä Amerikassa, joten uusiakaan biisejä ei voitu nauhoittaa. Video me käytiin kuvaamassa hiljattain. Siinä on meneillään kykyjenetsintätilaisuus televisiossa, 60 -luvun TV-studiossa, jossa Viikatekin esittää oman kappaleensa. Tarkoituksena oli purkittaa sellaisen ensimmäisen TV-esiintymisen henki ja mainiolta näytti, meillä oli todella autenttiset lavasteetkin.

Viikate on itse käyttänyt musiikistaan nimityksiä Tuoni-iskelmä ja Rautalankahevi. Minusta ensimmäinen nimitys kuvailee paremmin levytettyä Viikatetta ja jälkimmäinen taas bändiä livenä. Onko bändi nykyisellään Kaarlen mielestä enemmän rautalanka- vai metalliosastoa?
- Molemmat ilmaisut istuu kohillensa. Hyvä huomio tuo, että olemme levyllä ja livenä hyvin erilaisia. Keikoilla kun on ylimääräisiä miehiä mukana niin meininki on aivan erilainen kuin Simeonin kanssa kahdestaan vääntäessä.

Kaajärven rannat on veikeä paitsi albumin, myös järven nimeksi. Kaarle on viettänyt lapsuudessaan paljon aikaa järven rannalla Jaalan seudulla, jossa sijaitsevat vierekkäin Kaajärvi, Maajärvi ja Karijärvi. Hän ei tiedä, mistä järven erikoinen nimi tulee, mutta aiheesta saattaisi hyvinkin löytyä tutkimisen kohdetta.
Albumin vinyyliversiolla kuultava Lyijykomppania-biisi on varsin mahtipontinen, jopa majesteetillinen. Onko biisi selkeästi hatunnosto Rautiaisen vanhalle kokoonpanolle vai valikoituiko biisin nimi sanoituksen perusteella?
- Se on selkeä hatunnosto. Meidän touhu lähti aikoinaan siitä, että haluttiin tehdä samanlaista musiikkia kuin Lyijykomppania. Kappale tuli nyt, vaikkei bändiä olekaan tullut kuunneltua vähään aikaan. Se sopii erityisen mainiosti juuri vinyylille.

Minusta Päivän peili kuulostaa eniten Lyijykomppanialle, varsinkin sen alkuriffi.
- Kyllä siinä on tiettyä rautiaismaisuutta. Timolla on tietty tapa tehdä biisejä ja varsinkin kitarariffejä. Idea biisiin lähti yhden oman vanhan biisin pohjalta, joka taas on lähtenyt Lyijykomppanian pohjalta. Kaikki pyörii siis saman sylttytehtaan ympärillä.

Viime kesänä huomasin hämmästyksekseni Viikatteen livemeininkiin tulleen jopa Iron Maiden -tyyppistä kohkausta. Tiedusteluun siitä, onko uuden levyn nopeat biisit suunniteltu juuri livetilannetta varten Kaarle vastaa myöntävästi. Edellisten julkaisujen biisit ovat paljon hitaampia ja sinällään tylsempiä ja puuduttavampia livetilanteessa. Soittaja itse pitkästyy kuoliaaksi ja mieleen hiipii pelko, että yleisölläkin on tylsää. Tempojen nosto tuo settiin lisää vaihtelua, koko aikaa ei tarvitse meuhkata, mutta biisivalikoimassa on mistä ottaa.

Nykyisenä kännykkäaikana puheesta on tullut small talk -painotteista, oikeista asioista keskustelemista jopa vältellään. Kaikki soittelevat toisilleen toivotellen hyvää kirveenvartta ja kun omat rahkeet eivät enää riitäkään ei olekaan ketään kehen tukeutua. Viikatteen radiohitiksi asti noussut biisi Ei ole ketään kelle soittaa ei ole bändin ainokainen, jossa käsitellään hankaliakin aiheita. Monissa Viikatteen kappaleissa käsitellään yksinäisyyttä, häpeää, syyllisyyttä ja huonoa itsetuntoa, varsin suomalaiskansallista siis. Oletko Kaarle kuullut, että Viikate toimisi terapeuttisena kokemuksena jollekin?
- On tullut sellaista palautetta, että ihmiset ovat löytäneet tästä jonkinlaista kaikupohjaa omaan elämäänsä. Se ei ole ollut varta vasten tällaisissa aiheissa piehtarointia vaan se on lähtenyt omakohtaisista ja lähipiireissä havaituista kokemuksista. Olen huomannut, että kun rahat on loppu, eikä kukaan enää tervehdi on oma levyhylly ollut paras apu. Sieltä löytyy helpotus kun uppoutuu musiikkiin.

- Noissa radiosoitoissa on ollut ihan suu auki, että mitä oikein tapahtuu. Hyvältä se tuntuu, oli biisi oma tai jonkun muun. Nykyään radiosta tulee musiikkia, jota voisin kuvitella itse ihan vapaaehtoisesti kuuntelevani. Muistetaan vain aikoja, jolloin esimerkiksi virallisessa listassa ei ikinä ollut mitään kuunneltavaksi kelpaavaa. Kymmenen vuotta sitten tuli radiosta lähinnä kuunnelleeksi Metalliliiton.
- Surupuku räjäytti keväällä pankin, mutta kyllä se silti on yksistään biisistä kiinni. Aika on myös otollisempi tällaiselle musiikille. Onhan se aikamoinen oravanpyörä miten radiosoitto vaikuttaa myyntiin ja myynti taas radiosoittoon. Toisaalta asiat alkavat sitten rullata omalla painollaan, itse voi vain ihmetellä vierestä. Onneksi meillä eivät asiat vielä tapahdu niin isollaan, että pystyy vielä aika hyvin itse sanelemaan kuinka mennään.

Muiden medioiden haastatteluissa Kaarle on maininnut Kaajärven rantojen olevan bändin tähän asti paras albumikokonaisuus. Toisaalta albumi on kriitikoiden suussa saanut hyvinkin ristiriitaisen vastaanoton. Mistä luulet tämän johtuvan? Voisiko kyse olla siitä, että albumi vaatisi hyvinkin monta syventynyttä kuuntelukertaa auetakseen?
- En mä usko, että se siitä johtuu. Itse pystyn edelleenkin kuuntelemaan levyä ja omaan korvaan se kuulostaa tuoreelta. Palaute on ollut mukavan ristiriitaista. Coverit esimerkiksi ovat useimpien mielestä joko albumin parasta antia tai sitten aivan surkeita, mistähän johtunee? Minusta tuntuu, että nihkeämpi suhtautuminen johtuu jonkinasteisesta kyllästymisestä. Nykyisessä mittakaavassa, vaikka bändit eivät olekaan yks yhteen niin alkuvuodesta on tullut jo esimerkiksi Rautiainen ja Kotiteollisuus. Sivutaan samoja aiheita ja se saattaa kyllästyttää, vaikka bändin mielestä kuulostaisikin tuoreelle.
- On hauskaa, että arvosteluissa on tullut ihan ääripäitä, silloin levy ainakin herättää vahvoja tunteita ihmisissä, eikä ole täysin yhdentekevä. Itse olen edelleen sitä mieltä, että tämä on bändin mielenkiintoisin ja ehjin kokopitkä. Mielenkiinnolla noita arvioita seuraa, muttei niistä kuitenkaan loukkaannu. Välillä tietysti miettii, että eikö se nyt tuota tajua, mutta ne taas on niitä mielipidekysymyksiä, joista on niin hauska väitellä.

Gregoriaanista blackmetallia

Viikate on julkaissut myös aimo kasan vinyyliversioita omista tuotoksistaan. Kuinka on Kaarle, valitsetko itse vinyylin mieluummin musiikkityylistä riippumatta? Onko esimerkiksi Entombedin kaltaisessa kaahauksessa formaatilla väliä?
- Vinyyli on minusta mielekkäämpi, siihen liittyy eniten muistoja. Vuosia sitten kun ei vielä ollut CD-soitinta ja kuunteli vain vinyylejä. CD:n hyvänä puolena on sen helppokäyttöisyys. Joskus tulee pidettyä selkeästi vinyyli- ja seiskatuumais -iltoja, jolloin fiilistelee ja muistelee. Toisaalta C-kasettikin on edelleen hyvä formaatti, kun on korvalappustereot, saa tehdä sellaisia kokoelmia kuin huvittaa.

Aikoinaan varsinkin Entombedin kaksi ensimmäistä levyä, jotka ostin vinyyleinä eivät kuulostaneet yhtä hyviltä CD-muodossa. Ehkä tietty bändi kuulostaa hyvältä juuri siinä formaatissa, missä sille on sydämensä menettänyt. Kyllä varmaan KISS ja Motörhead maistuvat parhaimmilta C-kasetilla ja nykybändit taas CD:llä.
- Itse kun tykkään kuunnella musiikkia kuulokkeilla niin vinyylissä kuuluu tietty rosoisuus. Vinyyliä ei siis voi rajata sopimaan tiettyyn musiikkityyliin.

Viime jouluna kuuntelin kotipuolessa Vuoden synkintä juhlaa ja sain hyväksyvän kommentin omalta äidiltäni. Oletko huomannut, että Viikatteen musiikki myös "yhdistäisi sukupolvia"?
- Kyllä mä olen havainnut, että on vanhempaakin väkeä. Johtuu varmaa osittain siitä, että laulu on selkeää ja suomenkielellä. Jos huudetaan niin ei se silloin iske vanhempaan väkeen sillä lailla. Itse olen pannut huvittuneena merkille sen, kuinka esimerkiksi tuttavaperheen 3-vuotias poika kuuntelee innolla Niskalaukausta. Ehkä siinä on se, että tällainen musiikki on yllättävän helppotajuista, siinä on jokaiselle jotakin.

Niin, ehkä jos esimerkiksi Kotiteollisuus tahtoisi varta vasten kalastella suurempaa yleisöä niin ongelmana saattaisi olla Hynysen persoonallinen laulutapa.
- Kotiteollisuus on varmaan selkeämmin ns. nuorisomusiikkia kuin vaikkapa me. Ehkä kriittisenä pisteenä onkin juuri laulu eikä itse musatyyli. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, kun tämä Adiemus tuli. Ei niiden teemat musan puolesta hirveästi eronneet norjalaisesta blackmetallista vaan ero onkin siinä, että toisessa laulu on örinää ja toisessa eteerisiä huokauksia. Tai Gregorianin levynkansi, sehän on kuin suoraan Children of Bodomilta. Ehkä se onkin toteutustapa, joka ratkaisee eikä teemat.

Nyt kun nykyiskelmästä on tullut melko yhdentekevää voisiko Viikatteesta olla sen musiikkityylin ystävien uudeksi suosikiksi? Joko teitä on pyydetty tanssikeikalle?
- Meidän soundipolitiikka saattaa olla siihen vähän raakaa. Onhan iskelmän saralla näitä nuorempia tyyppejä kuten Yölintu ja Ville Leinonen & Valumo, joilla on ihan asiallista meininkiä. Joillakin tangokuninkaallisilla on siksi nihkeää, että levyjä tehdään sillä mentaliteetilla, että studiomuusikot käyvät lapusta soittamassa tai pohjat vedetään suoraan koneella ja sitten aina uusi yrittäjä käy vetämässä laulut päälle. Jos laulut ei mene oikein korjataan koneella. Se riistää hengen pois musiikista. Entisaikaan oli eri asia kun mentiin kertaotoilla ja isot orkesterit kävivät vetämässä biisit studiossa.
- Tanssiorkesteriksi meistä ei ihan ole, pitäisi olla valssiparit, humpat, tangot ja jenkat. Mutta vanhan iskelmän hengessä tässä silti mennään.

Viikatteelle ovat tärkeitä olleet myös biiseistä tehdyt videot. Videot ovat mustavalkoisia, menneen ajan hengellä maustettuja lyhytelokuvia, jotka kertovat useimmiten vähemmän positiivisia tarinoita suomalaisesta elämänmenosta. Viikatteen videot eivät tästä syystä ehkä koskaan ole olleet valtavassa rotaatiossa, mutta varsinkin nyt kun kanavia niille ei ole kovin runsaasti ne uhkaavat jäädä liian vähälle huomiolle. Kaarle kuitenkin vakuuttaa, että videoiden tekeminen kannattaa.
- Kyllä innostusta niiden tekemiseen riittää. Tämä uusin on muistaakseni kuudes videomme ja koskaan tarkoituksena ei ole ollut, että niiden pitäisi näkyä. Alkuaikoina kun ei keikkailtu ne olivat hyvä tapa näkyä edes joskus, mutta nykyään videot jotenkin kuuluvat tähän juttuun. Nyt kun on keikkailtu on videoiden teko jäänyt vähän vähemmälle, kahtena viimeisenä vuonna ollaan tehty vain yksi video vuodessa. Joskus olisi hienoa pistää ilmoille videokokoelma, mutta siihen tarvitaan ainakin pari videota lisää.

Mikäli arvostat suomenkielistä metallimusiikkia, rautalankaa tai vanhaa suomalaista iskelmää ja et ole vielä Viikatteeseen tutustunut kannattaa kuunteluun hankkia Kaajärven rannat -albumi, jolla tunnelmat vaihtelevat riipaisevan herkästä tunnelmoinnista reippaaseen poljentotahtiin. Vuoden synkin juhla kolkuttelee myös piakkoin ovia ja bändi viimevuotinen joululevy tulee taas ajankohtaiseksi.