How It Feels To Burn, oh Yeah?

Kallion pulisonkiryhmä The Flaming Sideburns on julkaissut uuden pitkäsoittonsa Sky Pilotsin, joka päätyi albumilistan kärkikymmenikköön. Bändi ehtii myös tekemään kattavan suomenkiertueen ennen kesän festareita. Edellisen albumin raita Street Survivor päätyi japanilaiseen automainokseen ja Amerikassa tuon pätkän näki 47 miljoonaa ihmistä Michael Jackson -dokumentin mainoskatkolla.

Uudella albumilla soittaa moni-ilmeinen, vapautunut orkesteri, joka on päättänyt olla piittaamatta muiden mielipiteistä. Tinkimättömyys on tuottanut moneen suuntaan sinkoilevan, innovatiivisen ja rokkaavan albumin, joka saa hinkuamaan kesää. Levyltä löytyy rosoisuutta, happoisuutta ja tykyttäviä melodioita, jotka julistavat rock'n'rollia pelkällä olemassaolollaan.
Meteli.net jututti rumpali Jarkko Jokelaista a.k.a. Jay Burnsidea.

Kuinka valitsitte Let Me Take You Farin ensimmäiseksi sinkuksi? Kyseessä on paljon normaalista poikkeava ratkaisu, se varmasti petasi kuulijoita siihen, ettei Sky Pilots ole Hallelujah Rock'n'Rollah -uusinta.
- Sen takia juuri kun se on niin erilainen, hämmennettiin vähän kuulijoita, toisekseen koska se on hyvä biisi. Ei se ole niinkään yllättävä biisi meiltä, mutta yllättävä ensimmäinen sinkku. Kyllä me slovareita ollaan tehty, ensimmäinen jo 8 vuotta sitten, sen nimi oli Sugar Ain't That Sweet. Terveisiä vaan niille, jotka väittää meidän myyneen itsemme slovareita tekemällä. Me on myyty itsemme jo kauan sitten, kaivakaa arkistojanne.

Albumi kuulostaa letkeältä, pääosassa eivät ole rankat rockrypistykset, vaikka niitäkin listaan mahtuu. Jarkko kertoo, että jo Hallelujah oli monipuolisempi kuin bändiltä odotettiin. Fleimareiden kaikki biisit eivät kiihdy nollasta sataan kolmessa sekunnissa, vaikka jotkut niin luulevatkin.
Levy kuulostaa myös hyvin paineettomalta, vaikka menestyksen voisi luulla aiheuttavan paineita.
- Mikä menestys? Ei se ainakaan pankkitilillä ole näkynyt, varsinkin kun päätettiin itse tuottaa tämä levy. Me ollaan tehty asiat sekä hyvässä että pahassa aina vähän nurin kurin. Ei ajatella, että pitäisi tehdä biisi tähän tai tähän muottiin vaan ollaan aina otettu mitä on tullut vastaan. Jos me kuunneltaisiin muita ei tämä bändi olisi elänyt ensimmäistä vuottaan pidemmälle. Silloin kun aloitettiin yhdeksän vuotta sitten, oli kaikkien mielestä naurettava ajatus tehdä tällaista musaa. Vallitsevana ajatuksena oli, että tekno tulee ja jyrää rokin. Mutta missä ne tekno- ja hiphop -projektit ovat nyt? Kun katsoo vaikka ensi kesän festareiden kiinnityksiä niin rokkiahan ne ovat.

Niin, tai Suomen albumilistaa. Eipähän enää näy Ketsuppityttöjäkään siellä, vaikka ne tuodaan Suomeen keikalle kalliilla rahalla.
- Kolme kuukautta sitten se saattoi vielä vaikuttaa hyvältä idealta, yleensä ne popryhmät löytävät tiensä listoille nopeasti, mutta niin myös divariinkin.

Vaikuttiko albumin tunnelmaan se, että työstitte sitä Ranskan maaseudun rauhallisissa oloissa? Miksi päädyitte analogiseen studioratkaisuun? Sen vaikutus näkyy ainakin siinä, ettei albumin soundi ole lainkaan kliininen.
- Ehkä hieman, mutta varmasti myös vajaa vuosi sitten pidetty biisinkirjoitussessio maaseudulla. Käytiin Helsingin lähellä kuuntelemassa luonnonääniä ja saunomassa. Toisaalta levy on miksattu Göteborgin keskustassa eli niin urbaanissa ympäristössä kuin voi olla.
- Monet muutkin asiat kuin nauhan laatu vaikuttavat siihen, esimerkiksi meidän työskentelytapa. Me nauhoitetaan mahdollisimman paljon livenä eli silloin voi materiaalia vuotaa nauhojen yli. Me ei olla niin selkeästi eroteltu eri elementtejä kuin nykymusiikissa on tapana.

Happoisia Rock'n'Roll -trippejä peräänantamattomuudella

Roky Ericksonin Interpreteristä tehty coveri ei kuulosta lainkaan Fleimareilta itseltään. Tulkinta on erittäin onnistunut, mutta on valinnassa myös riskinsä, vaikkei Erickson kovin tunnettu meilläpäin olekaan. Alkuperäisbiisi on niin hieno.
- Se oli tietoinen riski. Mietittiin kehtaako noita biisejä tehdä uudestaan, koska alkuperäisversiot ovat niin komeita. Lopulta päätettiin tehdä se come Hell or highwater. Coveri syntyi vahingossa kun Jukka soitti treeneissä biisin kitarariffiä. Se on ainut coveri mitä me ikinä ajateltiin levylle, vaikka me ollaan tehty paljon muitakin. Ne ovat enemmän b-puolille sopivia.

Covereiden teko on vaarallista puuhaa. Alkuperäisen ystävät yleensä haukkuvat yritykset tai sitten coverista tulee orkesterille joka keikalla soitettava taakka.
- Se on aina, mutta meille se oli hyvin luonnollista. Ollaan haluttu soittaa hyviä biisejä, tuoda esiin sitä, että tuollaista musiikkia tehtiin ennen The Hivesiäkin, joskus -50-60-luvulla.

Juuri ne 60- ja erityisesti -70-luvun fiilikset kuuluvat levyltä voimakkaina. Suuri osa albumista muistuttaa ajan yhtyeiden happotrippiraitoja.
- Siellä on monenlaisia trippejä, jokainen biisi vetää omaan suuntaansa. Meistä on monesti sanottu, että me ollaan retrobändi. Pitää varmasti paikkansa, mutta niin myös monen muun bändin kohdalla. Mä en ole kuullut pitkään aikaan mitään sellaista, josta voisin sanoa, että tämä olisi jotain ainutlaatuista, että se ei ole ottanut mistään vaikutteita. Kyllä kaikesta musiikista huomaa enemmän tai vähemmän, mistä se on tullut.

Eikä se ole varmasti mahdollistakaan, koska nuotit ja suuri osa niiden välisistä yhdistelmistä on jo keksitty. Tähänhän joskus teknohype pohjasikin, että konemusiikissa voidaan mennä vielä eteenpäin ja löytää jotakin uutta.
- Sekin on suhteellista. Jossain vaiheessa teknomuusikot huomasivat kulkeneensa sen tien loppuun ja siirtyivät käyttämään perinteisiä soittimia. Tästä seurasi huvittava vaihe kun teknobändien levyillä oli perinteisiä soittimia ja rocklevyillä koneita.

Nyt teillä on meneillään kattava suomenkiertue. Kuinka uudet biisit on otettu vastaan, onko yleisö ollut mukana samalla tavoin kuin aiemmin?
- Kyllä ne ihan samalla lailla näyttävät uppoavan kuin vanhatkin biisit. Kokeillaan eri iltoina eri biisejä, jotta nähdään mikä toimii. Kesällähän sen vasta festareilla näkee, mitkä niistä todella jäävät settiin ja mitkä unohdetaan.
- Ainakin ensimmäisen viikon perusteella toimii. Esimerkiksi Haminassakin, jossa ei olla ikinä käyty oli tupa täynnä. Kyllä ihmiset tietävät mistä on kyse, ollaan me sen verran paljon soitettu esimerkiksi festareilla, että jengi ympäri Suomea on kuullut meitä.

Kesällä punnitaan biisien tarttuvuus kun ihmisillä on nousuhumala ja aurinko paistaa, kumpi kiinnostaa enemmän bändi vai pullo?
- Silloin pitäisi soittaa reggaeta, Jarkko hymyilee. Ensi kesästä on tulossa mielenkiintoinen, kuten kahtena edellisenä kesänä me kierretään paljon festareita.
- Huomattiin, että tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta kun kierretään oikein kunnolla. Edellisen levyn jälkeen kierrettiin isoimmat kaupungit ja paljon festivaaleja, mikä ei ole ollenkaan niin kuin olemme oppineet kiertämään. Sen on huomannut, että yleisö on hyvää kaikkialla, mutta mestat voivat olla karuja. Rockbändivierailut eivät ole joka paikassa täysin arkipäivää. Mestat on enemmän tarkoitettu biljardinpeluuseen kuin rokin soittamiseen.

Mutta vaikka esiintymislavoissa olisi toivomisen varaa löytyy niiden takahuoneista usein helpotusta.
- Se on hieno piirre, että monissa suomalaisissa keikkapaikoissa ja hotelleissa on sauna. Kun kiertää kuukauden tai kaksi jossain muualla sitä tulee helposti ikävä.

Vieläkö harrastatte yleisön laittamista polvilleen? Minua huvitti taannoin Don Johnson Big Bandin keikalla, koska myös he kyykyttivät yleisöään, tosin hitaammalla tempolla kuin Fleimarit.
- Variaatioita. Kyllä sitä edelleen tehdään jos hyvin sattuu kohdalle, mutta ei suinkaan joka keikalla.

Rehellisen ihmisen mielipide

Edellinen pitkäsoitto Hallelujah Rock'n'Rollah keräsi järjestään suitsuttavia arvioita. Jarkko kertoo myös uuden albumin kohdalla Suomessa ainakin julkisesti tulleen hyvää palautetta. Paras arvio löytyy Jarkon mielestä City-lehdestä. Jasmin Mäntylän antama palaute levystä oli rehellisen ihmisen mielipide, mikä tarkoitti joka sanallaan mitä sanoi. Se oli niin rehellinen, että harvoin ns. oikeassa rockjulkaisussa ollaan niin vilpittömiä, Jarkko naureskelee.
Mäntylä ei halunnut kuunnella levyä koskaan uudestaan, ellei olisi liikkeellä jätkäporukan kanssa. Hän ei ostaisi Fleimareiden levyä, mutta Mel C kelpaisi.
- Onhan tietysti ollut pettyneitä, niiden mielestä me ollaan muututtu liikaa. Toisten mielestä tämä levy on hyvä juuri siksi, että ollaan monipuolisempia. Kaikkea ei voi saada, jos me alkaisimme tekemään samanlaista levyn täydeltä, eivät biisit kohta erottuisi toisistaan. Jos seurattaisiin muiden odotuksia, pää räjähtäisi ennen kuin koko albumi olisi ulkona, parempi vaan luottaa omaan fiilikseensä.
- Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kuuntelevat vain tietynlaista musiikkia. Eli jos bändi lähtee vähänkään uudempaan suuntaan, on se sellaisille heti off-limit eikä sitä voi enää kuunnella. Ne voivat sitten kuunnella Hallelujahia.

Uuden levyn biisit ovat hyvin kompakteja, usean pituus jää alle kolmen minuutin, mutta niihin on saatu pakattua aineksia pidempien vetojen verran.
- Olimme levyä tehtäessä jopa vähän huolissamme siitä kun biisien pituus ei näyttänyt nousevan yli kolmen minuutin. Kyllä sinne pari pidempääkin lopuksi päätyi.
- Nykyisin, kun yritetään metsästää ultimatum-popkappaletta, niin kaikki päälle kolmen minuutin koetaan jo ylimääräiseksi. Keith Richardsin suusta on peräisin opetus, jonka mukaan biisin pitää vakuuttaa ensimmäisen 15 sekunnin aikana ja ellei, kaikki on menetetty. Kyllä siinä varmaan on totuusperääkin kun ihmiset vaihtelevat kaukosäätimellä kanavia ja jos MTV:ltä tulee uusi biisi, joka ei iske ensimmäisen 15 sekunnin aikana vaihdat jo kanavaa.

Yksi levyn parhaista biiseistä on päätösraita, joka on samalla yllättävä. Ensimmäisen kerran biisin kuullessani luulin cd-vaihtajan tehneen minulle tepposet.
- Sitä biisiä pyöriteltiin vuoden verran, siitä on olemassa myös bändiversio. Se on meidän Amerikkaan muuttaneen kitaristin Jeffrey Lee Burnsin käsialaa ja se lähetti meille lankoja pitkin MP3-demon. Me tehtiin siitä bändiversio, mutta se ei toiminut niin kuin olisi pitänyt ja se oli jo hautautumassa muiden biisien alle. Mutta sitten Sky Pilotsin sessioissa se tuli esiin. Analogianauhoillahan on aina tietty määrä tilaa ja se jäi yhden biisin vajaaksi. Mietittiin sitten mitä siihen voisi laittaa ja lopulta Eetu ja kitaristit päätyivät tekemään tuosta akustisen version ihan ex-tempore. Göteborgissa siihen lisättiin vielä piano. Ehkä siitä tehdään vielä joskus bändiversio.

Se voisi toimia keikalla hienosti. Minusta siitä kuuluu amerikkalainen fiilis, liekö tekopaikalla osuutta asiaan. Siitä tulee voimakkaasti mieleen Iggy Pop.
- Made In America sen kyljessä varmaan pitäisi lukea. Joku muukin on verrannut sitä Passenger-biisiin. Ollaan kuunneltu aika paljon Iggyä ja kaikkia hänen tuotoksiaan, joten ehkä se alitajuisesti vaikuttaa.
- Siitä voitaisiin tehdä bändiversio tai Eetu voisi laulaa sen akustisesti. Se on ainoa biisi, mitä ei ole vielä treenattu keikkasettiä varten, mutta saa nähdä tulevaisuudessa.

Kommenttiin siitä, kuinka Sky Pilots on yksi tämän vuoden moni-ilmeisimmistä albumeista Jarkko kommentoi koko bändin kuuntelevan niin laaja-alaisesti kaikenlaista, että olisi outoa, ellei se kuuluisi myös omissa tuotoksissa.
- Se kertoo aika paljon meidän levyhyllyistä, siitä, minkä tapaista musiikkia me kuunnellaan. Mulla on tapana etsiä, onko musiikissa jotain erikoista, johon voisi tarttua. Tunteen paloa, taikaa, mikä erottaa sen muiden samanlaisten joukosta. Kaikesta 99% on paskaa, joten yritän haravoida sitä yhtä prosenttia joukosta.
- Sen huomaa biisintekovaiheessa, biisiin sopii tietynlainen fiilis, mikä on sen biisin oma juttu. Biisistä ei väkisin yritetä tehdä mitään kaahausrokkia. On paljon sellaisia bändejä, jotka soittaa heviä tai garagerokkia ja sitten kaikista biiseistä pitää tehdä väkisin heviä tai garagerokkia. Niiden biisit kuulostavat kaikki samalle eikä kahdentoista laulun albumilla huomaa edes biisien vaihtumista.